Apua! Vaativa 1-vuotias ja jatkuvat raivokohtaukset...
Olemme mieheni kanssa nyt ihan uupuneita meidän 1v2kk pojan temppuiluihin. Hän on vauvasta asti ollut hyvin temperamenttinen ja vaativa vauva; pienenä ei nukkunu päikkäreitä kuin 20 minuutin pätkissä, roikkui tissillä tunnin välein ja on aina ollut kitisevä ja tyytymätön oikeastaan joka tilanteessa. Jomman kumman vanhemman on pitänyt aina olla vauvan kanssa lattialla leikkimässä tai pitelemässä sylissä. Puolen vuoden tienoillla pidimme hänelle unikoulun, joka auttoi tuohon uniongelmaan, eli nukkuu nyt ihan hyvin sekä yöllä että päivällä, onneksi.
Kitinä ja tyytymättömyys ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, vaikka luulimme, että kunhan vaan poika kasvaa ja pääsee liikkumaan niin muuttuu arki vähän helpommaksi. Poika osaa siis nyt myös kävellä. Mutta poika vaatii edelleen jatkuvaa viihdyttämistä eikä osaa leikkiä yksin oikeastaan ollenkaan. Hän tarvitsee jatkuvaa huomiota ja seuraa. Sylissä haluaa olla myös paljon. Hän on myös aika herkkä, vierastaa uusia ihmisiä ja paikkoja, ja ilmaisee negatiiviset tunteensa tosi kovaäänisesti! Kaupasta ollaan monta kertaa lähetty kesken kaiken pois, kun poika on saanut raivokohtauksen.
Näitä raivareita syntyy siis ihan pikkuasioista; jos haluan käydä vessassa ja laitan pojan lattialle leikkimään, jos lähdetään pihalle ja laitan hänet vaunuihin, jos laitan hänet pihalla seisomaan tai istutan hiekkalaatikkoon enkä pidä sylissä koko aikaa, jos en ota oikeaan aikaan pois syöttötuolista kun ollaan syöty, jos vaihdetaan vaatteita tai vaippaa, jos yleensäkin kiellän häneltä jotakin.. Yleisiin puistoihin missä on paljon muita lapsia hävettää mennä, kun poika saattaa saada siellä monta raivaria, ja hänen rauhoitteleminen vie melkein koko sen ajan mikä siellä puistossa vietetään. Kaikki on meidän pojalle jotenkin kauhean hankalaa, ja ollaan miehen kanssa ihan ulalla että miten tällaista lasta pitäisi kasvattaa! Pitäisikö olla mahdollisimman herkkä hänen mielialamuutoksille ja yrittää vaan ennakoida raivarit (sitä ollaan kokeiltu, mutta eihän aina voi kaikkea pystyä ennakoimaan..) vai pitäiskö vaan olla tiukkana ja antaa toisen huutaa ja raivota? Raivoessaan poika itkee tosi kovasti ja menee maahan makaamaan ja saattaa lyödä päätäkin lattiaan..mutta vähän ajan päästä tulee kuitenkin pyytämään syliin itkun kanssa ja itkee yleensä tosi pitkään, jopa 20 minuuttia! Jos en ottaisi syliin niin itkisi varmaan tunnin. Palkitsenko hänet huonosta käytöksestä jos otan aina syliin raivarin yhteydessä?
Meidän koti on kuin pommin jäliltä jatkuvasti, koska emme yksinkertaisesti kerkiä siivoamaan ja ruuanlaittokin on aina yhtä taistoa kun toinen vaan huutaa, jos menen keittiöön ja yritän laittaa ruokaa. Hoitoapua ei juurikaan ole, koska mummot ja ukit asuvat kaukana, eivätkä pääse käymään kovin usein. Meidänkin vierailut sinne on aina yhtä stressiä, koska poika vaatii siellä vielä enemmän eikä suostu nukkumaan kunnolla oikeastaan ollenkaan, ei yöllä eikä päivällä.
Muuten päivärytmimme on kyllä ihan säännöllinen ja jos siitä joskus poiketaan niin päivä on yhtä huutoa, kitinää ja kaaosta. Nukkuu vielä onneksi kahdet päikkärit niin yritän niiden aikana saada ruuan laitettua ja vähän siivottuakin jos kerkiän.
Ja tämä ei siis ole luultavasti mikään vaihe, koska meidän poika on ollut tällainen AINA! Tuntuu että kohta ei enää jaksa.. olemmeko miehen kanssa tehneet jotakin ihan väärin kun poika käyttäytyy tuollatavalla. Sitä on jotenkin tullut niin katkeraksi joillekin tutuille joilla on rauhalliset ja hyväntuuliset lapset ja he valittavat jos heidän lapsi jonakin päivänä ei esim. syöny kunnolla päivällistä.
Olenko ainut äiti, jolla on näin vaativa lapsi, vai onko meitä muitakin? Tukea ja neuvoja kaivattaisiin nyt melko kovasti, sillä omat voimat on tosiaan nyt ihan lopussa.
Kommentit (16)
Eli pojalla on luultavasti vain sellainen vaativa luonne. Tuon Temperamentti-kirjan olen lukenut monta kertaa läpi, mutta en siltikään saanut siitä mitään konkreettisia ohjeita miten esim. noissa raivaritilanteissa pitää toimia. Muuten oli kyllä tosi hyvä kirja, ja huomasin että meidän pojalla taitaa olla se vaikea temperamenttityyppi, mistä kirjassa puhutaan. Sen lisäksi hän on myös hitaasti lämpenevä.
Kirjassa on suositeltu antamaan mahdollisimman paljon läheisyyttä ja syliä ollaan tosiaan pojalle annettukin melko paljon, mutta tuntuu ettei sekään enää riitä. Ollaan yritetty ennakoida raivareita, mutta kaikkia tilanteita ei pysty kuitenkaan ennakoimaan, vaikka kuinka haluaisi.
Ei meilläkään näkynyt yhtään noista allergioista normaaleissa allergiatesteissä, ainoastaan epikutaanitesteissä ja suurin osa allergioista on löydetty yrityksen ja erehtyksen eli välttämis-altistuskokeiden kautta! Voisitteko harkita jonkinlaista lyhyttä (maksimissaan pari viikkoa) ruokavaliokokeilua, josaa kokeilisitte vaikka jättää yleisimmin allergisoivat ruoka-aineet pojan ruokavaliosta pois ja katsoa, mutttuuko tilanne?
Tunnen syvää empatiaa, vaativan vauvan / taaperon kanssa eläminen on jotain sellaista, mitä ei voi kuvitellakaan, jos se ei osu omalle kohdalle. Muistan itkeneeni katkeria kiukun ja kateuden kyyneleitä kun tutut äidit hehkuttivat neljän tunnin päiväunia nukkuvia, hymyileviä ja helppoja vauvojaan. Hyvähän heidän oli sanoa nauttivansa täysillä äitiydestä :P. Kaikkein eniten kismitti se, kun joku katsoi, että lapsen tyytyväisyys ja helppous on ainoastaan vanhempien " oikean" toiminnan ansiota, ts. epäsuorasti vihjasivat, että me varmaan hoidamme lastamme jotenkin väärin. Argh... Kyllä meillekin " neuvottiin" ystävällisesti päivän rytmittämistä jne, mutta minkäs teit, kun vauva ei nukkunut päivällä kuin 15 minuuttia kerrallaan, senkin kannettuna?
Meillä tosin paljastui syyksi maito. Tai oikeastaan laktoosi. Lisäksi selleri ja palsternakka (joita melkein kaikissa yli 1v ruokapurkeissa!) Nyt lapsi ollut pari kuukautta laktoosittomalla/vähälaktoosisella ruokavaliolla ja " vaativuus -aste" laski ihan roppakaupalla...
Kyllä mäkin oman kokemuksen perusteella suosittelen ruokavalion tarkistusta. Onko tiettyjen ruokien jälkeen erityisen " vaikea" . Kun kaikki allergiat ja yliherkkyydet ei ilmene näkyvinä ihoreaktioina. Onko lapsen kakka normaalia? Onko usein löysää ja ripulimaista ja tuleeko usein, vai onko kovaa? Nämä kertovat jo paljon ja aiheuttaa huonoa oloa, joka sitten näkyy vaativuutena... Ja se on ihan totta, että testeissä ei välttämättä näy nämä jutut, joten kokeilla pitää.
Siis täsmälleen kuin minun kynästäni, kuopus nyt 15kk. Ja samoin ei ole mikään kausi ei... Meillä on nuo allergiat testattu kaikin päin ja kaikki muutkin sairaudet. Ja minä olen kyllä varma että meillä (ja luulen että teilläkin) on kyse mahdottoman vahvasta luonteesta.
Meidän kuopus on tosi hyväntuulinen ollessaan hyväntuulinen ja raivosa ollessaan vihanen, mulla on kädessä esim 9 kauheaa mustelmaa puremisista kun tytsä suuttuu. Hän viihtyy parhaiten kun molemmat isosisarukset on kotona ja touhua on ympärillä. Raivostuu kun joku ei mene hänen suunnitelmiensa mukaan. Tyttö asui kantoliinassa ekan puoli vuotta, ei koskaan suostunut esim vaunuihin. Nytkään ei pidä rattaista, liikkumattomissa rattaissa ei kyllä minuuttia kauempaa istu, sitten alkaa huuto ja rupeaa availemaan hihnoja ja kiipeemään pois. Liikkuvissa rattaissa on vähän kauemmin mutta ei oikeen viihdy niinkään.
Mutta jos nyt haluaa etsiä jotakin valoisaa niin tyttö on temperamentissaan todella opinhaluinen ja osaa jo sanoa ison kasan sanoja, ymmärtää tosi paljon esim pyyntöjä mitä pitää tehdä ja tuntuu olevan ihan välkky =)
Tyttö on omalla tavallaan hyvin herkkä ja reagoi kaikkeen ihan täysillä, hyvässä ja pahassa. Tunnistin jo esikoisestamme että näillä tytöillä pitää kaikki olla täydellisesti että voivat olla tyytyväisiä, muuten eivät sitä ole. Esikoisemme on nyt kohta 7 ja on edelleen esim hyvin kipuherkkä ja herkkä muutenkin. Hänelle tulee itku hyvin helposti ja pienikin kipu tuntuu olevan sietämätön. Ja on aina liian kylmä tai liian kuuma, vaatteet hiertää, kenkä ei ole hyvin jne jne. Muuten tosi ihana ja fiksu tyttö, sosiaalinen myös ja suosittu kavereiden kesken.
Keskimmäisemme (pian 3 v) on taas ollut aina rauhallinen. Häntä ei pienet kivet kengissä tai pieni korvakipu haittaa. Siksi hänen on aina ollut helpompi olla tyytyväinen. Jos poika valittaa jotakin kipua niin sillon kyse on jo vakavammasta asiasta.
Näiden havaitojeni valossa olen ymmärtänyt että mitä pienempi herkkä lapsi niin sen hankalampaa. Lapsi ei osaa selittää mikä on vikana ja elämä ja maailma on täynnä epätäydellisyyttä, joten herkkä lapsi kitisee ja itkeskelee sitten koko ajan.
ei todellakaan ole mikään helppo yhdistelmä!
Meidän neiti on nyt 1v8kk ja kuuluu sarjaan ' tempperamentikas tyttö' eli vaativa neiti. (inhoan kyseisiä termejä, vauvasta asti on vain kaikki neuvolaa myöten todenneet puoliksi nauraen ' tempperamenttia riittää' )
Meillä ei onneksi ole ihan noin paljon vaativaa huutoa, mutta kyllä uskon, että se temperamentista voi johtua.
Meillä raivokohtaus kun syntyy, ei siihen juuri poppakonstit tai ' kasvatuskonstit' auta: parhaiten toimii oma rauhallisuus, pitkä pinna, säännöllinen elämä etenkin ruoan ja levon suhteen, lapsen riittävä kuuntelu ja huomion antaminen.
En tiedä voiko liikaa sylissä pitää tai lapsen kanssa leikkiä. Osittain voi olla että tilanne helpottaa, kun lapsi oppii liikkumisen lisäksi puhumaan eli osaa kertoa paremmin mitä hän haluaa ja miksi.. Meidän neiti jo varsin mukavasti kommunikoi ja se helpottaa tilanteita, vaikka ei ollenkaan aina. Kun huuto tulee päälle, ei neiti muuta kuin huutaa vaan, vaikka mitä kysyisi häneltä. Ja huuto saattaa kestää sen puoli tuntia-tunnin helpostikin. Ja päättyy sit lopulta aina sylissä, vaikka alkuun ei siihen tahdokaan.
Helpointa on, kun päivät seuraa toisiaan tutun kaavan mukaan ja osaa ennakoida, sekä varoittaa lasta aina tulevasta eli kertoo mitä kohta tapahtuu. Kiirettä ei pitäisi koskaan olla myöskään, se stressaa lasta selvästi. Kauppaan tuskin viitsimme lapsen kanssa mennä, yritämme hoitaa kauppa-asiat yksin ja toinen vanhemmsta on sit lapsen kanssa. Isosisko on myös oiva ' apuväline' eli pienemmän viihdyttäjä. Lisäksi meillä kyllä katsotaan jonkun verran Titi-Nalle videoita, joita tyttö rakastaa ja jaksaa yksinkin katsoa. Ja lastenlaulucd:t toimii meillä kanssa.
Mutta kun tilanne rupeaa oikein rassaamaan, ottakaa asia rohkeasti esille vaikka neuvolassa (tai soittakaa itse perheneuvolaan). Voitte saada apua jaksamiseenne (esim. kodinhoitoapua jos kunnassa on asiat hyvin) tai ammattiapua lapsen kanssa toimimiseen. Näissä asioissa kannattaa olla ajoissa liikkeellä, siitä on lapselle vain hyötyä myöhemmin!
että hänelle on esim pari lastenlääkäriä suutahtanut (tosi tylyä kyllä) kun hän tarkastuksissa itkee jotakin mikä lääkärin mukaan ei voi sattua. Annas olla jos tytölle tulee pienenpieni haava niin itku on ainakin hyvin hyvin lähellä. Jos sattuu jotakin pahempaa eli siis tulee vaikka vähän verta niin hän on vallan hysteerinen että nyt hän kuolee. Tyttö pelästyy myös ihan hirveästi jos pienille sisaruksille käy jotakin, mikä oikeasti ei ole lainkaan vakavaa.
Mutta elämä hänen kanssa on kuitenkin ihanaa, eikä laisinkaan vaikeaa samalla tavalla kun nyt kuopuksen kanssa joka ei osaa vielä kertoa mikä mättää millonkin. Esikoinen puhui jo aika hyvin puolitoistavuotiaana ja sen jälkeen en ole koskaan oikeastaan tuntenut että hän olisi erityisen vaativa. Rauhallinen keskimmäisemme taas on nyt aika oikukas eli kirkuu usein eikä tottele juuri mitään - paitsi sillon kun haluaa. Toivon että tuon pienenkin kanssa helpottaa kun keskustelu luontuu.
Edelleen Kent
kun inspiroiduin edellisestä... Että ei meillä siis ole kaikki kiukku siihen ruokavalion muutokseen lakannut. Edelleen lapsi on todella vahvatahtoinen ja omapäinen ja saa niitä huutokohtauksia, kun asiat ei mene oman mielen mukaan. Luulen, että sitä voi harjoittaa vain käytännön kautta ja mitä enemmän ymmärrystä ja kommunikointikykyä tulee, niin ehkä se on sitten helpompaa. Mutta se sellainen perustyytymättömyys jäi sen ruokavaliomuutoksen myötä.
Tosiaan meillä poika ei viihdy myöskään rattaissa ja varsinkin jos satutaan pysähtymään esim. liikennevaloissa niin raivari syntyy! Ja sama juttu autossa, eli vauhdissa pitää olla koko ajan! Pitää siis aina valita sellainen reitti, missä on mahdollisimman vähän liikennevaloja ja ruuhkia. Välillä tuntuu tosi raskaalta miettiä kaikkea etukäteen ja ennakoida, mutta kaipa se kuitenkin on se paras tapa välttää näitä kiukkukohtauksia. Ja niinkuin joku edellä mainitsi niin ehkä se tosiaan auttaisi jos aina selittäisi pojalle etukäteen mitä ollaan tekemässä. Kun kyllä meidän poika ymmärtää jo aika paljon, vaikkei puhukaan vielä mitään. Täytyypä kokeilla..
Meillä myös tyttö (1v.4kk), joka omaa voimakkaan tempperamentin. On ollut ihan vauvasta lähtien voimakastahtoinen. Ei koskaan suostunut imemään rintaa, huusi vain pää punaisena kun sitä tarjosin. Sairaalassakin vietin asian takia hieman pitemmän ajan, mutta kätilökin totesi ettei hän ennen vielä ole vastaavaa nähnyt. Kokeiltiin eri asentoja, rintakumeja jne. ja todettiin että maitoakin tulee, mutta kun ei niin ei. Silloin ensimmäisen kerran ajattelin , että tässä tytössä on tulta ja tappuraa. Sama maito kuitenkin kelpasi pullosta annettuna. Tosin ei mitenkään mainiosti..Siitä huolimatta pumppasin omaa maitoa 4 kuukautta päivin ja öin. Tyttö ei koskaan ole viihtynyt vaunuissa, sitterissä, sylissä eikä yksin. Mies tekee vuorotyötä, joten maidon " hankinta" ei ollut aivan yksinkertaista. Päiväunia tyttö nukkui 2 kertaa päivässä 15min-30 minuuttia kerrallaan. Neiti ei siis suostunut missään vaiheessa kunnolla juomaan maitoa ja lääkärikin totesi, että hän ei vain tykkää maidosta. Unimaitona saatiin menemään vähän, mutta ei muuten. Allergia ei kuulema voinut olla kyseessä, koska mitään oireita ei tullut. Seuraava ongelma olivat levottomat yöt. Tyttö heräsi tunnin, välillä kahden välein. Lääkärissä käytiin jälleen ja pois suljettiin korvatulehdukset ja muut mahdolliset. Lääkäri vain totesi, että jotkut lapset vain ovat herkkäunisempia. No seuraava vaihe oli kiinteiden ruokien syöminen:ei uppoa niin ei uppoa. Minä, joka olen aina vastustanut kaikenlaista leikkimistä ruokapöydässä, olin etunenässä ottamassa vaikka mitä viihdykettä käsiini. Sillä tavoin ja VAIN sillä tavoin saimme ruokaa menemään. Toki ymmärrän alun totuttelun, mutta meillä homma toimii edelleen vain näin. Joo nyt joku voi tokaista,että tottakai lapsi tottuu viihdyttämiseen, mutta tähän sanoisin, että jonkin verran olen asiaan perehtynyt (työskentelen kasvatusalalla) ja tervetuloa näyttämään mallia! Yhteen vaiheeseen kuuluivat nämä puremiset, lyömiset ja nipistelyt. Ne olivat tytöstä kivaa leikkiä ja oli kiva katsoa muiden reaktiota. Suuttumus oli kamala kun asiasta kiellettiin.. Kun jaloilleen pääsi, niin siitä lähtien on menty ja kovaa.. Äidillä pitää kiirettä. Mutta silti helpotti, kun ei tarvitse joka sekunti viihdyttää. Tosin edelleenkään ruoanlaitto ei onnistu jos puoliso ei ole kotona..Tytölle on luettu pienestä lähtien, mutta vieläkään ei malta kuunnella pitkään. On jopa yritetty, josko joku tv-ohjelma pysäyttäisi vauhdin, mutta ei, ei malta. On luonteeltaan aurinkoinen (oikea sydämen sulattaja), erittäin sosiaalinen, viihtyy sitä paremmin mitä enemmän ihmisiä... On meidän ainut lapsi ja syistä joita tähän en halua eritellä, luultavasti sellaiseksi myös jää. Mutta meillä on erittäin suuri kaveripiiri, jossa paljon lapsia, joten seuraa on (molemmat vanhemmat olemme myös ainokaisia, mutta erittäin sosiaalisia sellaisia). Tänäpäivänäkin yöunet ovat siis edelleen levottomia, syöminen vaikeaa ja luonnetta löytyy..Neuvolakin on kirjannut mm. seuraavaa: erittäin tempperamenttinen tyttö, aktiivinen liikkuja, vaativa lapsi, syöminen takkuaa..jne. Toki löytyy paljon positiivistakin ja osaan olla iloinen terveestä ihanasta lapsestani, mutta kun terveydenhoitaja (joka on koko ajan ollut huolissaan jaksamisestani) kysyi minulta että nautinko minä lapsen ensimmäisestä vuodesta, niin minun oli pakko vastata että en. Päällimmäisenä mielessä se loputon väsymys (joskus viikko 14 tunnin unilla) ja katkeruus siitä kuinka toisilla on niin paljon apua (tyhmää,tiedän). Meillä siis ei tukiverkkoa,minun vanhemmat kuolleet ja puolison äiti työelämässä. Kaveripiiri toki on laaja, mutta ei oikein viitsi 4:n lapsen perheeseen omaa edes tyrkyttää.. Omat uneni " katosivat" synnytykseen. Ei paljon auttaneet tuttujen sanomiset, että kyllä se uni tulee kun on tarpeeksi väsynyt. 1 1/2 tuntia pariin yöhön ja en muka olisi tarpeeksi väsynyt...Lääkäriin kun lapsi oli 4kk ja toteamus, että käyn niin " ylikierroksilla" , että elimistö ei osaa rauhoittua uneen..->2 viikkoa vahvaa unilääkettä. Toi tilapäisen avun, mutta ei sen enempää. Meillä on pidetty lapsen unikoulut,laitettu omaan huoneeseen jne. mutta tällä hetkellä vain odotellaan että aika tekee tehtävänsä nukkumisen yms. kanssa. Silti en toisenlaista lasta koskaan haluaisi ja nyt minäkin jo välillä saan nukkua monta tuntia putkeen =)
Näinpä juuri, meilläkin koko ekan vuoden takkusi uopuksen kanssa suunnilleen kaikki mikä voi takuta... 8kk tyttö söi vain ja ainoastaan tissiä, ei pulloa, ei tuttia, ei nokkista, ei edes lusikalla tissimaitoa. Sitten hyvin pian kun syöminen vähänkään sujui, tyttö siirtyi meidän ruokiin, niitä ei saanut soseuttaa eikä syöttää van hän söi itse.
Nukkumiset ovat olleet sitten myöskin aikamoisia, perhepetissä sujui parhaiten ja siinäkin huonosti. Lempeät unikoulut pidetty ja onnistuin niillä lopettamaan yöimetykset (joita oli niin monta etten enää edes pystynyt erittelemään että syökö se vai nukkuuko). Tähän kuitenkin että meillä maitotuotteiden poisjättö lopetti pahimmat kiljumiset. Vasta nyt kolmannen jälkeen olen öistä niin hajalla että en osaa enää nukkua. Vaikka lapset nukkuvat nyt ok (pari heräilyä/yö) niin mä heräilen ja hätkähtelen hyvässä lykyssä tunnin välein enkä meina saada unen päästä kiinni.
Mutta suureksi iloksi autossa meillä sujuu nyt paremmin. Ekat puoli vuotta tyttö alotti karjumisen kun laitettiin autoon ja lopetti kun nostettiin pois autosta - matkan pituudesta riippumatta.
Todellakin, eka vuosi oli hrveä, luulen että nyt on kuitenkin ylämäkeä tiedossa. Ja vauvaa en vaihtaisi miksikään, niin rakkaita on hänen halit ja pusut ja höpinät =))
jos on ollut korvatulehdus. Mutta kesti, ennen kuin tajusimme, että VAIN korvalääkäri näkee laitteillaan välikorvan tilanteen.
Kyllä on ihana lukea, kuinka haastaviakin tilanteita äidit jaksavat hoitaa ja kestää - ja kuukaudesta toiseen. Voimia kaikille!
Tuosta raivokohatukseen reagoinnista piti sanomani, että joidenkin lasten kohdalla " huomiotta jättäminen" auttaa tosi nopeasti. Meilläkin monet asiat suututtavat ja sitten itketään ja heitellään tavaroita, mutta useimmat raivarit laantuvat, kun jatkan jutustelua normaalilla äänellä ja sitten keksin jotain mielenkiintoista, tyylin " kato, hauva pihalla!" - ja neiti unohtaa itkeä, kun keskittyy hämäykseen. Tiedän, että ei varmasti ole ratkaisu kaikille, mutta voi kokeilla, josko huomion siirtäminen ja raivarin minimaalisen huomion yhdistelmä tuottaisi helpotusta.
Itse asiassa siinä minusta onkin suurin ero esim meidän pienten välillä että keskimmäisen sain aina suht pian rauhotetuksi, joko niin etten huomioinut huutoa tai sitten niin että käänsin vauvan huomion johonkin muuhun. Mutta kuopuksella tämä aiheuttaa vain entistä hysteerisemmän huudon. Hänen lempikiellettyesineensä on esim digikamera. Jos tyttö huutaa kynää eikä sitä saa (koska meillä on jo seinillä kivat taideteokset) niin sillon saattaa raivota 20 minuuttia kynästä ja jos yritän tarjota kameraa hetkeksi tai mitä vaan niin paiskaa sen maahan ja kirkuu kahta kauheammin... Yritän ruveta leikkimään meidän hauskaa leikkiä " missä äidin korva" (tyttö siis tykkää kovasti tällasista kysymyksistä) niin rupeaa vaan läpsimään minua poskille ja ottaa purukalustonsa esille.
Ja lääkäreistä että meillä päin ei ole mitään terveyskeskuksia tai yleislääkäreitä joten lapsi on tarkastutettu vain lastenlääkärillä ja sitten kurkku-, nenä-, korvalääkärillä ja vielä allergologilla. Terve kuin pukki =)
Mutta oikeasti, kiitos kun jaksatte antaa ehdotuksia, varmasti moni saa niistä apua!!
eli tosiaan ei mitkään huomion siirtämiset ym. auta, jos poika alkaa raivoamaan jostakin asiasta. Kiukuttelee ja heittelee tavaroita ja läpsii äitiä tai isiä, ja sitten kuitenkin jossain vaiheessa pyytää tulla syliin. Sylikään ei kuitenkaan täysin rauhoita vaan saattaa huutaa kauan sylissäkin.
Minäkin kiitän kaikkia jotka kirjoittavat vinkkejä, miten ovat selvinneet raivareista. Eihän sitä ikinä tiiä jos joku niistä sitten toimisi meilläkin! :)
Niin tuttua...Meillä tyttö (nyt 3,5v) käyttäytyi hyvin samalla tavalla. Sanoin aina, että hän tarvitsisi viisi palvelijaa passaamaan, siltikään tuskin olisi tyytyväinen. Kaikki piti saada heti. Lelut ei kiinnostaneet, vain kännykkä ja kaukosäädin kelpasivat leluiksi. Koko ajan piti kantaa, vain äiti ja isä tietty kelpasivat, vieraiden päälle tyttö ei uskaltanut katsoakaan. Koin olevani täydellisen epäonnistunut äitinä ja kasvattajana.
Tyttö meni perhepäivähoitajalle hoitoon 1v5kk. Hänellä oli todella tiukat rajat, itse en olisi pystynyt vastaavaan. Viikon tyttö oli huutanut ja raivonnut (hakkasi päätä lattiaan, puri käsiään ym.) siellä käytännössä koko ajan. Sen jälkeen oli rauhoittunut. Olin ihan ihmeessäni kun 1v8kk loppui jatkuva rutina. Vähän mua lohdutti kun hoitaja (9 lapsen äiti ja 30v perhepäivähoit. toiminut hlö) sanoi tyttöni olevan erikoisin lapsi, jonka hän oli koskaan tavannut.
Nyt mulla sellainen kutina, että noi vaativat lapset tarvitsevat todella säännöllisen päivärytmin ja tiukat rajat, siten niiden kanssa pärjää. Jos joskus antaa periksi, joutuu taas miljoona kertaa kieltämään. Tyttö edelleen erittäin voimakastahtoinen, mutta nyt hänen kanssaan pärjää. Hän ei ole enää saanut pitkään aikaan raivokohtauksia, mutta osoittaa mieltään kyllä muuten voimakkaasti, esim. kun tässä vähän aika sitten ei suostunut menemään nukkumaan, kannoin hänet sänkyyn klo 22. Hän seisoi sängyssä KOLME tuntia ja rupesi nukkumaan klo 1. Mikään lepyttelyhän tai huomion kiinnittäminen muualle ei ikinä ole tehonnut tuohon tehotyttöön. Nyt tyttö jo niin paljon helpompi, että noille tempauksille voi jo nauraa, toisin kuin pienempänä.
Voimia ja kärsivällisyyttä teille.
Meilläkin oli " vaativa vauva" ja hankala taapero, kunnes 1v7kk iässä loputkin allergioiden aiheuttajista löytyivät... Minä kun olin kuvitellut, että tyttömme on temperamentiltaan hurjan kärsimätön ja ettei hän osaa olla hetkeäkään ilman viihdytystä. Kolme päivää viljojen poisjättämisen jälkeen tyttö oli kuin aurinko, leikki itsekseen keskittyneesti ja alkoi nukkumaan yönsä hyvin. Meillä ei allergioista ollut muita oireita kuin suolioireet; siis unettomia öitä, päiväunettomia päiviä ja jatkuvaa tyytymättömyyttä. Näinkin voi siis käydä.
En tarkoita " pelotella" allergioilla, voi varsin hyvin olla, ettei teidän pojallanne ole mitään fyysistä vaivaa tuon kiukkuisuuden taustalla. Kuulosti vain niin kovin tutulta nuo pätkittäiset päiväunet, kärsimättömyys jne. Kannattaisi siis miettiä jonkin fyysisen sairauden mahdollisuutta!
Toisaalta jos poikanne temperamentti vain yksinkertaisesti on vaativa, voi teille perheenä olla suuresti apua Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta " Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys" , ettette ainakaan turhaan tuntisi syyllisyyttä poikanne yksilöllisistä luonteenpiirteistä, niihin kun ei oikein kasvatuksella voi vaikuttaa.
Toivotan teille jaksamista arkeen ja toivottavasti tilanne helpottuu. Meidän perheemme tilanne muuttui allergioiden toteamisen myötä ihan uskomattomalla tavalla ja nyt nautimme ihanan vilkkaasta muttei tippaakaan kärttyisestä kolmevuotiaastamme :)