Kahden vuoden uhma ja eroahdistus
Meidän 1v10kk tytöllä on selvästi uhmaikä alkanut ja sen myötä ero äidistä on muuttunut melkein ylitsepääsemättömäksi. Hoidan tyttöä kotona ja hän on ainoastaan ollut muutamia tunteja viikossa mummonsa tai kummitätinsä kanssa. Hoitoon jääminen ja erotilanne on aina sujunut todella hyvin. Typy on jopa mummon tullessa heti heiluttanut minulle kättään ja tyytyväisenä mennyt mummon kanssa leikkimään. Olemme myös iltaisin nukuttaneet tyttöämme vuorotellen mieheni kanssa.
Mutta nyt uhmailun alkamisen myötä tuntuu etten voi lähteä mihinkään. Huuto minun lähtiessäni on sydäntä raastavaa. Olen jopa karsinut menojani ja nukuttanut tyttöä yksin kuukauden ajan. Paitsi tietenkin jos olen ollut illalla poissa kotoa. Tänä iltana sitten päätimme kestää huudon ja mieheni laittoi tytön nukkumaan. Melkein itkin itsekin tytön itkua kuunnellessa. Teimme mielestäni kuitenkin oikein. Eihän tyttö muuten ikinä huomaa, että isänkin kanssa voi mennä nukkumaan vaikka äiti olisikin kotona.
Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Ja tietääkö joku, että liittyykö uhmaikään eroahdistusvaihe? Mietin itse jotain sinne päin, että lapsella on varmaan turvaton olo uhmaiän tunnekuohujen vuoksi ja ehkä ero ensisijaisesta hoitajasta saattaa siksi olla niin vaikea kestää. Osa huudosta saattaa olla myös kokeilua, että jos äiti tuliskin takas. Mitäs ootte mieltä? Kiitos kauheasti jo etukäteen!
Kommentit (3)
meillä on tyttö ollut aina muutenkin niin äidin perään mutta vielä jotain erityis" piikkejä" iän mukana tulee.
mulla oli ajoittain myös vaikeuksia jättää lasta hoitoon, tai huomasin että välttelin tilanteita joissa lapsi jäisi esim. isänsä kanssa koska se huuto on/oli aikamoista. kun lähdin synnyttämään kuopusta ero oli väistämätön, (tyttö sillon 1v9kk) ja kas kummaa eihän tyttö ollut sitten moksiskaan kun en ollut vaan kotona. siis että loistavasti olivat pärjänneet. iltanukutukset isän toimesta ei tätä ennen ilman hysteriaa onnistuneet, mutta kun tulin sairaalasta kotiin oli ihan toisenlainen meno. vinkkinä vaikka kokeilla niin että lähdet ulos talosta kun on nukutusaika, teet vaikka iltalenkin tmv..
nyt on taas joku läheisyyskausi, tyttö 2,5vee. yritän antaa paljon syliä ja huomiota, mutta väistämätöntä on munkin ajoittainen poissaolo.. ja tervettä itsetuntoa lapselle kehittyy myös pettymyksien kautta. ja vaikka itku niin raastavalta kuulostaakin, se kyllä kuulemma loppuukin aika nopeasti.
hyvä kuulla että vaihe menee kuin meneekin ohi ;) Niin kai niitä erotilanteita on ihan hyvä vähän karsia tälläisessa vaiheessa. Sitten uhman mentyä ohi voi opetella taas hoidossa oloa enemmän.
Tuo tosiaan kuuluu kehitykseen tuossa kahden vuoden korvilla! Ja se voi olla tosi shokki, ainakin meille. Ennen niin reipas lapsi muuttui totaaliseksi takertujaksi. Oli ollut hoidossa ja sanonut vaan heippa ja sitten yhtäkkiä kauhea parku perään. Unilelusta tuli tosi tärkeä, sitä raahattiin joka paikkaan jne jne. Me tehtiin sillä lailla, että rauhoitettiin tilannetta mahdollisuuksien mukaan eli vältettiin turhia eroja,mutta oltiin jämäköitä. Esim isän ja äidin välillä lapsi ei saanut valita!!! TÄMÄ TÄRKEÄ. Jos isä oli viemässä nukkumaan, hän myös vei, vaikka kuinka mankui äitiä. Ja jos oli pakko jättää hoitoon, tehtiin se jämäkästi ja nopeasti. Lapsi huomasi, ettei tahto toteudu vaikka kuinka huusi.Ja samalla oppi, että vaikka äiti lähtee, hän ei voi määrätä, äiti tulee aina takaisin sovitun ajan päästä. Turvallisuus oli myös tärkeää, unilelu kulki mukana raivostuttavissa paikoissa: jopa ulkona hoidossa!!!!!!!!!!!!!!! Eli sai siirtymäobjektista turvaa! Joka tapauksessa näillä toimenpiteillä ja KÄRSIVÄLLISYYDELLÄ tämä vaihe lientyi/meni ohitse tosi nopeasti eli noin 3-4kk.ssa. Nyt on jo melkein entinen reipas itsensä.
TSEMPPIÄ!