Masentaa...
Olen 22v kahden lapsen äiti ja tuntuu että hyviä päiviä ei ole nyt tarpeeksi. Joinain päivinä olen ihan hyvällä tuulella ja voin jopa nauraa mutta taas joinain päivinä haluaisin jäädä vain sänkyyn enkä nousta ollenkaan kun kaikki itkettää ja suututtaa. Sen tiedän että vika ei ole lapsissa eikä miehessä mutta muuta en tiedäkkään. Olen todella onnellinen tästä toisestakin lapsesta ja muutenkin asiat ovat hyvin, missä vika sitten oikein on?
Kaipaisin kaveria mutta en tiedä mistä niitä löytää jos ei " uskalla" käydä koskaan missään " äiti-lapsi kerhoissa" ?!
Osaako joku auttaa tai löytäisinkö kaveria täältä?
Minsi, Lassi 1v4kk ja Pikku Poika 2,5vko.
Kommentit (13)
Mä olen 24v ja puolivuotiaan äiti ja meilläkin on " kaikki hyvin" . Mies on viikot pois kotoa töiden takia ja koko vauva-ajan olen miettinyt omaa jaksamistani ja nyt puolen vuoden kohdalla on tullut joku uusi aallonpohja. En tiedä mistä kiikastaa mutta onnistun purkamaan pahaa oloani mieheeni aina kun hän on kotona... eli ei kiva. Enkä edes tiedä miksi mieli on välillä tosi matalalla. Ulos lähtemisestä otan stressiä ja siitä tuntuu olevan kauheesti vaivaa. Onneksi liityin jo odotusaikana yhteen porukkaan, joka on osoittautunut tosi tärkeäksi jaksamisen kannalta. Mulla on kans pinna välillä tosi kireällä ym. Vauva on maailman ihanin enkä tietenkään luopuisi mistään hinnasta mutta kuitenkin tuntuu etten osaa nauttia tästä vauva-ajasta " niin kuin pitäisi" .
Voi, nyt pitää lopettaa kun pikkumies hermostuu mutta palaan varmaan vielä myöhemmin!
Jaksamista!
ja meillä on auto aina melkein käytössä mutta tuo jonekkin lähteminen on nyt todellakin aikas " rankkaa" eli en viitsi/jaksa vaan lähteä minnekkään ulos, en niin autolla kuin kävelleenkään. Iltaisin käydään kaupassa koko perhe ettei ihan höperöidy ja pakolliset esim lääkärikäynnit, neuvolat ym. hoidan kyllä mutta muuten en ulos jaksais mennä.
Mulla oli tällainen samantapainen tunne myös esikoisen jälkeen mutta kun vaan lähdin ulos ja kaupungille tai muualle niin olo parani suhteellisen pian mutta nyt kun ei huvita lähteä sitäkään vähää ja onhan tuo lähteminen nyt hankalampaakin kun on kaksi pientä kuin vain yksi.
Tuntuu että oma äitini on ainoa kaverini minkä en kuitenkaan haluaisi olevan niin kun en hänelle halua kaikkea kertoa(esim tätä)kun ajatus maailmat ovat niin erilaisia äidillä ja tyttärellä.
Mistä te olette?
Minsi +muut.
Yritä päästä kotoa ulos ja uskaltautua edes puistoon lasten kanssa. Lasten kautta tutustuu helposti toisiin äiteihin, jotka hekin voivat olla ihan samassa tilanteessa kuin sinä. Itsestäni olen huomannut, että netissä roikkuminen masentaa entisestään, jos muutoinkin huono päivä...
Heippa taas!
Asumme tosiaan Raisiossa, että välimatkaa on jonkun verran :/. Voitais tietty kirjoitella sähköpostia ja niin vaihdella ajatuksia ainakin aluksi. Sen verran voin kyllä sanoa, että tuo alku kahden kanssa on aikast opettelua taas, että anna itsellesi myös aikaa. Arjen kun saa kunnolla rullaamaan rutiinilla, tulee enemmän varmuutta lähteä myös kodin ulkopuolelle.. jos haluat tosiaan kirjoitella niin se passaa kyllä mulle..
T: Maisa
... Meinasi olla aika pimeitä päiviä mullakin jossain vaiheessa, ja meinaa edelleen. Esikoinen nyt siis 6 kk. Mulle pelastus on ollu uskaltautuminen ulkomaailmaan, niin pelottavaa kun se tuntuukin olevan. Tiedän että on tosi helppo vaan sanoa ulkopuolelta että lähdepäs vaan liikenteeseen, enkä halua mitenkään kevyesti heittää mitään sellasta. Mutta oisko mitään paikkaa johon tuntuis olevan vähemmän kynnystä lähteä? Vaikkapa leikkipuistoon, niin kuin edelläkin ehdotettiin? Itse uskaltauduin seurakunnan vauvakerhoon ja sitä kautta alkoi maailma avartua. Mutta edelleen meinaa elämä synkistyä jos jään yhdeksikin päiväksi vain kotiin.
Musta on kanssa monesti tuntunu etten uskalla lähteä minnekään tai soittaa kenellekään, koska ei kukaan halua kuitenkaan olla mun kanssa ja koska lähteminen on niin hankalaa yms. Ne on tyypillisiä ajatuksia silloin kun potee masennusta ja usein vailla mitään todellisuuspohjaa. Ootko jutellu tuntemuksistasi neuvolassa? Kannattais varmaan hakea rohkeasti apua, elämä vois kuitenkin olla niin paljon mielekkäämpääkin.
Toivottavasti löydät lähellesi ihmisiä, joiden kanssa olla! Valoisampia päiviä toivotellen,
H
Ensinnäkin: armahda itseäsi! Sinun ei nyt tarvitsekaan jaksaa olla mikään " superäiti" . Vauvahan on vielä tosi pieni, olet vasta toipumassa synnytyksestä ja esikoinenkin on vielä ihan taapero. Mutta totta kai on hyvä, että kerrot tuntemuksistani täällä -se helpottaa varmasti, kun tietää että on " kohtalotovereita" . Ja joku sanoikin, että neuvolassa kannattaa ottaa asia puheeksi. Olen samaa mieltä eli seuraavalla käynnillä vain rohkeasti kerro tuntemuksistasi. Nykyisin neuvoloissa halutaan panostaa kunnolla vauvan ja perheen kokonaishyvinvointiin ja äidin hyvinvointi on osa sitä.
Sen vielä haluaisin sanoa, että et välttämättä vielä kärsi varsinaisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vaikka oireet viittaavatkin sinne suuntaan. Muutamia päiviä tai pari viikkoa synnytyksen jälkeen tulee useimmilla äideillä ns. baby blues -vaihe, jolloin on alakuloa, masennuksen tunnetta, väsymystä...Yleensä se menee ohi pikku hiljaa, mutta pitkittyessä voi tietty muuttua varsinaiseksi masennukseksi. Siksikin varhainen puuttuminen tilanteeseesi on tärkeää.
Täällä ovat useat maininneetkin, että perhekerhot ym. ovat virkistäviä juttuja niin vanhemmalle lapselle kuin äidillekin. Vauvat niistä tuskin ainakaan aluksi kovasti välittävät ;) Minullakin yksin arjessa jaksamisen kulmakivi on juuri tuo " ulos lähteminen" , vaikka se tuntuukin välillä ylivoimaiselta ajatukselta kaikkine pukemis/riisumis ym. operaatioineen...Mutta kyllä se on sen vaivan arvoista! Eikä siinäkään touhussa kannata ottaa mitään paineita asiasta. Käy vaikkapa kerran viikossa jossakin. Itselläni on taipumusta haalia puolestaan liikaa menoja ja on pitänyt siinä kohtaa armahtaa itseä, ettei koko ajan tarvitse käydä jossain...Varsinkin nyt kun vauva tuli taloon, niin tahti on pakostikin hiljentynyt, mutta silloin tällöin toki käydään jossain ja esikoista käytän omassa kerhossaa 2krt/vko...
Voimia sulle ja muillekin!!
t.Sinisiipi lapset 4v., 3v. ja 2,5 viikkoa
Huomasin että mainitsit asuvasi Raisiossa. Asustelen itse mieheni ja kahden lapsemme (11/03 ja 08/05) kanssa Maskussa, aikas lähellä Raisiota. En oo oikeen uskaltautunu vielä käymään missään perhekaviloissa sun muissa, mutta ois kuitenkin hauska jakaa jonkun kanssa tätä lapsiarkea. Joten jos kiinnostaa kirjotella tai vaikka tavatakin niin laita postia osoitteeseen: tuu-lia@luukku.com.
Saitko meilini. Olen Riihimäeltä kuka kirjoitteli.Jos et saanut niin viesti tähän niin yritän uudemman kerran. Olen näet hieman tumpelo....
tuu-lia:
Huomasin että mainitsit asuvasi Raisiossa. Asustelen itse mieheni ja kahden lapsemme (11/03 ja 08/05) kanssa Maskussa, aikas lähellä Raisiota. En oo oikeen uskaltautunu vielä käymään missään perhekaviloissa sun muissa, mutta ois kuitenkin hauska jakaa jonkun kanssa tätä lapsiarkea. Joten jos kiinnostaa kirjotella tai vaikka tavatakin niin laita postia osoitteeseen: tuu-lia@luukku.com.
Minä sulle meiliä laitoinkin.. Asutaan suht lähellä, eli jos kiinnostaa vastaa meiliini!
-mindi
Heippa taas!
Laitoin teille molemmille postia tuleen.. vastailkaa jos kiinnostaa.
Maisan viesti tuli mutta en kerennyt illalla enään vastaamaan, yritän tänään päivällä.
En tiedä onko tää mun juttu masentuneisuutta vai ei, ku jotenkin tuntuu et jos on masentunut niin sitä ei sitten kai tee yhtään mitään ja mä nyt kuitenkin teen jotkut asiat vaan tuntuu niin ylivoimasen " ärsyttäviltä" ettei niitä huvittas tehdä ollenkaan(esim just pihalle meno kun pitää pukee 2lasta ja siinä yrittää viel saada itekkin päälle jotai jne.)
Minsi...
heippa!
Itsellä oli samoja ajatuksia tuossa reilu pari vuotta sitten, kun esikoinen syntyi. Kaikki oli kunnossa ja silti tuntui että joku " mättää" . Nyt kun poju syntyi kesäkuussa ei itsellä näitä tunteita enää tullut. Tosin minä kyllä olen käynyt nyt seurakunnan perhekerhossa, mikä on kyllä oiva virkistys koko porukalle kerran viikossa. Missäs päin asustelet?
t:maisa