Osaako joku sanoa miksi taideaineiden arvostelu yläasteella on monesti tosi tiukkaa?

Ihan saman asian vuoksi kuin liikuntaa arvioidaan. Että jotkut saa päteä. Liikkuminen on tärkeää ja olisi kansanterveydellisesti ihan ehdottoman tärkeää että jokainen saisi hyviä kokemuksia liikunnasta, ei vain ne kympin oppilaat.

Muistaakseni äidinkielen ja kuviksen arvostelu oli turhauttavan tiukkaa. Moni opettaja on haaveillut kirjailijan, kustannustoimittajan tai taiteilijan urasta, eikä osaa päästää niistä irti. 

Monet eivät tee mitään, jos se ei "vaikuta numeroon". Arvosanoja tarvitaan. 

Itselleni kyllä oli tärkeää, että todistuksessa oli yksi kymppi kuviksesta kun muut numerot oli 6-8. Siinä on sellainenkin puoli. Monille liikunta/käsityö/kuvataide voi olla ainut aine koulussa mistä saa myönteistä palautetta.

Arviointiperusteet on määrätty opetussuunnitelmassa. 

Sain 10. Mulla ei ollut taiteissa ongelmia. :D

Jos ainetta ei arvioida, niin porukka suhtautuu siihen enempi istuskeluna. Taiteessa on selkeitä tekniikoita, joita voi opettaa ja osaamista arvioida. Jos aikoo taidealalle, niin niiden osaaminen on tärkeää. Ei pelkkä ns. taiteellisuus ja haaveilu tee taiteilijaa. Tekniikan harjoittelu ja hallinta ei tuhoa luovuutta. Mutta luovuus ja tekniikka tekee taiteilijan, joka tekee hyvää ja puhuttelevaa taidetta. 

Et selvästikään ole käynyt katsomassa päättöarvioinnin kriteerejä. Ne eivät ole tiukkaa nähneetkään.

Kriteereistä yksikään ei sisällä vaatimusta saada aikaiseksi hyvän näköisiä tuotoksia.

https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/Perusopetuksen%20p%C3%…

Mun laoseni teki syksyllä kantaa ottavan piirustuksen ja sai siitä 6, koska opettaja on persu, ja lapseni taas vasemmalla. Itse olisin antanut 10. Vaivaa oli nähty ja asiaa mietitty syvällisesti 

Yläasteella ja lukiossa ihmettelin:

Äidinkielessä annetaan arvosana, vaikkei siellä opeteta kirjoittamaan.

Kuvaamataidossa annetaan arvosana, vaikkei siellä opeteta piirtämään tai maalaamaan.

Musiikissa annetaan arvosana, vaikkei siellä opeteta soittamaan eikä laulamaan.

Liikunnassa annetaan arvosana, vaikkei siellä opeteta liikkumaan tai nosteta kuntoa.

Kaikissa em. aineissa menestyvät ne, jotka osaavat jo valmiiksi kirjoittaa, piirtää, soittaa, laulaa, urheilla.

Varsinaisesti noita taitoja ei kursseilla opeteta, vaan opettajat nauttivat lellikkioppilaistaan.

Matematiikassa opetetaan uusia laskuja, kielissä uusia sanoja ja lauserakenteita, jnejne ja arvosana annetaan sen mukaan mitä olet oppinut.

En minä muista, että musiikista tai kuvaamataidosta olisi keskimäärin annettu sen huonompia numeroita kuin lukuaineistakaan. Miten olet tullut tuohon johtopäätökseen, että arvostelu olisi tiukkaa?

Sama myös käsityössä. Minusta taideaineissa ja liikunnassa tulisi korostaa sitä tekemisen iloa, ei suorittamista.

Vierailija kirjoitti:

Jos ainetta ei arvioida, niin porukka suhtautuu siihen enempi istuskeluna. Taiteessa on selkeitä tekniikoita, joita voi opettaa ja osaamista arvioida. Jos aikoo taidealalle, niin niiden osaaminen on tärkeää. Ei pelkkä ns. taiteellisuus ja haaveilu tee taiteilijaa. Tekniikan harjoittelu ja hallinta ei tuhoa luovuutta. Mutta luovuus ja tekniikka tekee taiteilijan, joka tekee hyvää ja puhuttelevaa taidetta. 

Mielestäni mainitsin aloituksessa että olen taiteilija. Luultavasti tiedän nuo mainitsemasi asiat parempi kuin sinä. Mitta silti en usko arvostelun voimaan - siis jos halutaan oikeasti synnyttää hyvällä taidesuhteella varustettuja ihmisiä. Minusta on myös outoa, ettei meitä arvosteltu numeraalisesti juurikaan Taideyliopistossa, mutta peruskoulussa annetaan numeroita

Ei maalaus maksa vaan nimi mikä siitä löytyy. Taideaineissa mielikuva merkitsee ja näillä numeroilla se tuodaan esille.

Täällä kommentoidaan 20-30 vuoden takaisista arviointiperusteista ja opetustyyleistä. Eivät ne enää pidä paikkaansa. Esim. koulussa ja lukiossa opetetaan nykyään kirjoittamaan.

Tunnistan ilmiön kauan sitten kouluvuosiltani. Ainakin meillä keskinkertainen sai kuvaamataidossa alle keskinkertaisen arvosanan. Parhaisiin arvosanoihin vaatimukset olivat astronomiset.

Toisaalta en koe siitä katkeruutta. Ennemmin koen katkeruutta siitä, että liikunnasta annettiin 7. luokalta 9 luokalle asti sama arvosana riippumatta siitä, mitä teki. Liikkaope oli juoppo, joka ei yleensä ilmaantunut paikalle lainkaan, eikä tuntenut nimeltä kuin pari liki ammattilaistason urheilijanuorukaista. 

Opettajan ryypiskelyn vuoksi sijaitset vaihtuivat ahkerasti, eikä kukaan heistä tuntenut oppilaita nimeltä paitsi nuo samat liki ammattitason urheilijanuorukaiset. Aina ei ollut edes sijaista. Rapajuoppo ope sitten pisti edellisen todistuksen numerot sellaisenaan seuraavaan ja taas seuraavaan todistukseen läpi koko yläasteen.

Asiasta valittaminen ei johtanut mihinkään. Koulun johto vain kohotteli olkapäitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ainetta ei arvioida, niin porukka suhtautuu siihen enempi istuskeluna. Taiteessa on selkeitä tekniikoita, joita voi opettaa ja osaamista arvioida. Jos aikoo taidealalle, niin niiden osaaminen on tärkeää. Ei pelkkä ns. taiteellisuus ja haaveilu tee taiteilijaa. Tekniikan harjoittelu ja hallinta ei tuhoa luovuutta. Mutta luovuus ja tekniikka tekee taiteilijan, joka tekee hyvää ja puhuttelevaa taidetta. 

Mielestäni mainitsin aloituksessa että olen taiteilija. Luultavasti tiedän nuo mainitsemasi asiat parempi kuin sinä. Mitta silti en usko arvostelun voimaan - siis jos halutaan oikeasti synnyttää hyvällä taidesuhteella varustettuja ihmisiä. Minusta on myös outoa, ettei meitä arvosteltu numeraalisesti juurikaan Taideyliopistossa, mutta peruskoulussa annetaan numeroita

>kysy mielipidettä

<saa vastaus

>mitätöi vastaus, joka ei miellytä

Miksi edes kysyit palstalla, jos olet mielestäsi _taideyliopiston käyneenä ammattilaisena_ muita jäävimpi keskustelemaan aiheesta? 😂Kysy kurssikavereiltasi.