katkelma lapsettoman päivästä

Keskustelu sinkkukollegan kanssa:

*se mun veljen vaimo sitte viimeinkin tuli raskaaksi, eiks oo mahtava juttu. Lapset on niin ihania, ala nyt jo sinäkin tehdä, kun ikääkin alkaa olla.*

-On, kerro onnittelut...

*Ne oli jo menossa lääkärille, kun ei meinannu millään onnistua. Oli vaimokin jo ihan masentunut, että missä vika, kun ei tärppää. Aattele, hirveetä ku haluu lapsen, ja menkat vaan alkaa aina uudelleen*

-Nii-iin...Onhan se. No, miten pitkään yrittivät, menikö kauan?

*no meni, vasta viides kierto tärppäs! Ne oli kyl ihan rikki jo, ku meni niin pitkään!*

-Ai pitkään, no tuntuuhan se aika varmaan pitkälle, kun omalle kohdalle osuu. Puolesta vuodesta vuoteenhan on ihan tavallista, että kyllä se nyt aika nopsaan tuli kuitenkin...

*On se kyl pitkä aika, mäkin haluun lapsen, pitäskö ettii joku äijä ja tekasta muksu sen kaa, eihän siihen ukkoo kauaa tarvita...

-Helpostihan se käy niin...Eikun ettimään sitte vaan..



Hiukan sieppaa sielusta, kun en halua omaa tilannettani kertoa, vaikka usein ois helpompaa. Loppuis kyselyt ja kommentit, että miksette te ' tee' lapsia jo jne. turhia toiveita 5 vuotta takana ja kenties kokonaan toivoton tapaus.

...pitkästä aikaa kirjoitan tänne. Takana viides vuosi lapsettomuutta, silti yhä hengissä. Syksyllä mennään kohti kolmatta koeputkihedelmöitystä. Olen ollut aika rauhaksiin tällä hoitomatkalla. Edellinen IVF tehtiin vuosi sitten maaliskuussa ja sitä edellinen 2 vuotta sitten huhtikuussa.



Nykyään vastaan aina ihmisille, jotka kysyvät että onko mulla lapsia, että ei ole, mulle ei ole tullut. Totean sen vain. Ja kyllä on ihmiset yleensä tajunneet pikkasen hiljentyä siinä kohdassa. Tai ainakin hidastaa puhetulvaansa siitä, miten lapset pitää tehdä nuorena. Suosittelen muuten sanomaan sen ääneen. Että ei ole tullut lasta. Ei se ole mikään rangaistus. Aina on maailmassa ollut niin, ettei kaikille ihmisille ole tullut lasta. Eikä niitä ainakaan sillä periaatteella tule, että jotkut ansaitsevat tulla vanhemmiksi ja toiset eivät. Tätäkin olen joskus nimittäin pohtinut.



Eilen tuli päähäni ajatus, että niin kauheeta kun lapsettomuus on ja se on ollut kamalinta mitä mulle on tapahtunut, niin silti tässä elämässä me ei oikeastaan omisteta mitään eikä me voida ajatella, että tietyt asiat kuuluvat meille itsestäänselvinä. Oppispa ottamaan päivänsä sellaisena kuin ne tulee, hyväksymään ne, että tämmönen tuli tästä päivästä. Huomenna on uusi päivä.



Ja vauvoista ja lapsista tykkään, vaikkeivat ne mun synnyttämiä oliskaan. Nyt olen vihdoin avautumassa myös ajatukselle adoptiosta. Mutta sekin antaa iloa, kun voin kuvitella itteni kantamassa pientä sylissäni. Ei synnyttäminen muuta ihmistä vaan äitiys, sanoi Angelina Joliekin. Ja se oli viisaasti sanottu.



Tiedän kyllä että ei mikään auta, kun on suru ja murhe. Se on yllättävän tuore silti yhä, se kaipuu kokea raskaus ja synnytys. Kun on nää kaikki värkit paikallaan eikä niistä ole löytynyt mitään estettä tulla raskaaksi. Miksi kehoni ei sitten toimi niin kuin olettaisi?



Sinnikkäästi uskon, että kaikki kokemani kääntyy vielä hyväksi ja siunaukseksi, valtavaksi voimavaraksi. Lopettelen juuri mielialalääkkeen käyttöä. Ajattelin kokeilla, että jaksaisinkohan tätä elämän todellisuutta jo ilman pilleriä.



Semmosta. Enkeleitä kaikille meille, jotka kaivataan pientä nyyttiä koteihimme.

Tuo oli kauneinta, fiksuinta ja hienointa mitä olen pitkilleen lukenut. kiitos! *pyyhkii silmiä*



Minulla itselläni on yksi luomu- lapsi. Sitä ennen kuitenkin 3 selittämätöntä keskenmenoa ja yksi kohdunulkoinen. Pelko lapsettomuudesta on ollut hyvin lähellä elämääni ja siksi vierailen myös tällä palstalla välillä.

Mulla tuli itku...



Kirjotat just siitä miltä musta tuntuu töissä, ystävien kesken jne.

Olen se ainoa joka on menettänyt lapsensa, se ainoa joka ei tule raskaaksi millään, se ainoa jolla menee aina kesken...



Ja silti ne vauvat, ne sulattaa sydämen.



Voimia.

...hieman yli vuosi sitten. Olin muutamaa päivää aikaisemmin saanut np-ultrassa tietää, että meille tulikin toinen enkeli, eikä sitä toivottua vauvaa. Kerroin asiasta ystävälleni, joka totesi sen fraaseista karmeimman: ehkä nyt ei ollut teidän vuoro. Edellisestä keskenmenostani oli vain alle 4 kuukautta aikaa. " Niin, ei tainnut olla meidän vuoro" , totesin kyyneleitäni pidätellen.

Sinnittelin kommentista yli ja päätin ylläpitää ystävyyttä pahasta mielestäni huolimatta. Joitain viikkoja myöhemmin sain tekstiviestin, jossa ystäväni kertoi olevansa raskaana. Urheana sovin tapaamisen hänen kanssaan ja koitin unohtaa oman suruni ja iloita toisen tulevasta onnesta. Tavatessamme keskustelumme kuitenkin kääntyi jotenkin keskenmenooni ja hänen raskauteensa, joka muuten oli niin pitkällä, että hän varmasti oli tiennyt siitä jo silloin, kun kerroin omasta menetyksestäni. Itsekseni mietin, miksi nyt mahtoi olla hänen mielestään heidän vuoronsa saada vauva, ei meidän. Yritin selittää, miten pahalta tuntuu menettää lapsi, vaikkakin vain alle kahdentoista viikon sikiö, pieni elämänalku. Jo toista kertaa pienen ajan sisällä. Molemmat raskauteni olivat alkaneet vain muutaman kierron yrityksestä, mikä tuntui kismittävän ystävääni. " Hei kuule" , hän sanoi. " Sä et voi tietää, miltä tuntuu kokea joka kuukausi pettymys, kun menkat alkaakin. Ajattele, meillä meni kuitenkin puoli vuotta!" Voi herranjumala, minulle ollaan kateellisia siitä, että tulen raskaaksi helposti mutta menetän kaikki alkiot jo ennen kunnollista sikiövaihetta, ajattelin. Ja niin sanoo ystäväni, joka on n. 15. viikolla raskaana. En tiennyt, mitä olisin tuohon vertaukseen sanonut. Kahta todellista menetystäni verrattiin alkaviin kuukautisiin. Olisin jotenkin voinut jättää keskustelun omaan arvoonsa, jos kyseessä olisi sellainen pariskunta, joka on oikeasti yrittänyt lasta jo pitkään. Nyt tunsin kuitenkin, että minun menetyksiäni ei pidetty minään. Saisin vain olla onnellinen siitä, että tulin helposti raskaaksi! (eikä kyseisellä ystävällänikään tuntunut olevan suuria vaikeuksia...)

Nyt tämä (entinen) ystäväni viettää perhe-elämää 4 kuisen poikansa kanssa. Me olemme mieheni kanssa tainneet olla väärässä vauvajonossa, ei tule meidän vuoroa ollenkaan. Vain ilman selkeää syytä keskeytyneitä raskauksia, joiden saldo on nyt neljä. Puolitoista vuotta olen saanut " nauttia" siitä, että tärppää helposti ja alkuraskauden pahoinvointi vie kaikki voimat. Ehkä siinä on jollekin aihetta olla kateellinen. Minulle se on kuitenkin aiheuttanut suurta surua. Melkein ei riitä, ainakaan silloin kun on lapsen saannista kyse.