Todella väsynyt....
Tässä tarinani.
Elimme mieheni kanssa ihan normaalia perhe elämää kahden lapsemme kanssa ja odotimme kolmannen syntyvän nyt tammikuussa. Mieheni oli aina paljon lasten kanssa touhuillen kaikenlaista. Meillä oli juuri syksyllä 6. hääpäivä. Lokakuussa mieheni ilmoitti kuin salama kirkkaalta taivaalta, että ei halua enää olla kanssani, otti reppunsa ja muutti monen sadan kilometrin päähän jättäen minut ja lapsemme kuin nallit kalliolle. Hän ei kertakaikkiaan huolehtinut mistään. Otti vain omat tavaransa ja jätti tililleni jopa 17 senttiä, jolla olisi pitänyt pärjätä kahden lapsen kanssa.
Hän ei ole osallistunut mihinkään käytännön asiaan ja olenkin tässä nyt yrittänyt huolehtia sekä lapsista, että mm. talon myynnistä. Viikon päästä hänen lähdöstä tulivat myös avioeropaperit. Lapsiaan hän on käynyt katsomassa n. kahden-kolmen viikon välein, mutta silloinkin hän on usein vain vienyt ne äidilleen ja lähtenyt ryypiskelemään. Kaikenlaiset kissanristiäiset ajavat nykyään lasten ohi.
Olen itse voinut todella huonosti. On pitänyt tukea lapsia ja yrittää jaksaa tämän raskaudenkin kanssa. Ei oikein tiedä, että mistä suunnasta sitä avioeroprosessia lähtisi purkamaan. Välillä on tuntunut, että ei mitenkään jaksa edes käydä nyt läpi mitään vaikeita tunteita, kun tämän raskaudenkin vuoksi on mieli herkillä. Nyt on enää laskettuun aikaan muutama viikko ja tuntuu, että ei jaksa enää yhtään. Välillä on itsetuntokin ollut kadoksissa ja tunne, että ei minusta ole mihinkään.
Niin tässä muutama päivä sitten sain tietää, että miehelläni on toinen nainen. No selvisi ainakin syy siihen miksi hän meidät jätti. Pulssi vähän ehkä nousi, mutta eipä tuo juuri hirveästi hetkauttanut. Säälittävää, että joku viitsii jättää omat ihanat lapset jonkun pimatsun vuoksi.
Olis kiva saada jotain vinkkejä miten nousta tästä suosta....
Kommentit (8)
Paljon on sukulaisia ja ystäviä, jotka tukevat. Onneksi. Miehen sukulaiset tosin ovat kadonneet maapallolta! Ovat ehkä kuolleet????
Voi kuule! Kuulostaa niin tutulle... Meillä oli tuossa melkein samanlainen tilanne lokakuun alussa. (Tosin mies on tullut takas, ja lähtenyt taas jne... saanut oman elmänsä kaaokseen... ja on juonut niin paljon, että... )
Ohhoh, myös meillä kaksi lasta ja kolmas tulossa. Miehen lähdettyä ja ilmoitettuaan pettäneensä minua, otin HETI yhteyttä paikalliseen kriisikeskukseen, sain ajan samalle päivälle. Ja siitä kävin viikottain siinä kriisiterapiassa. Neuvolassa puhuin meidän neuvolantädille ja sain sieltä neuvolan perhetyöntekijän apua. Myös neuvolapsykologiin olen ollut yhteydessä ja sieltä on mahdollista saada tukea kunhan tämä meidän tilanne vain selkenee. (kuulema terapiasta on enemmän hyötyä kun ero on jo lopullinen...) No, nyt olen käynyt yksin kirkon perheasianneuvottelukeskuksessa parisuhdeterapiassa. (ei se kyllä mitään PARISUHDETERAPIAA varsinaisesti kyllä ole... Mutta Parishudeterapeutti, pastori siellä tilannetta miun kanssa setvii...
No, pointti. Älä jää yksin, puhu... vaikka kampaajalle ja ihan kenelle vaan. älä jää yksin! Pyydä rohkeasti apua ja varmasti huomaat, että saat sitä! Minusta tosiaan tuntui kun tää kriisi kosahti, et mä vaan tipun jostain kovaa ja korkelta... Mut sit tajus, et sieltä tulikin käsivarret vastaan... Vaikka tässä on ehtinyt vasta kolme kk kulua, tuntuu, että tässä on jo nyt joutunut niin paljon itsenäistymään ja kasvaan.
Voimia sinulle hirmuisesti!!! Ja voimia ja enkeleitä synnytykseen ja vauva-aikaan!
Meistä Naisista!
Se vaan on niin että me naiset ja varsinkin Äidit olemme niitä vahvempia osapuolia parisuhteessa ja yleensäkin elämässä, ainakin tuolla psyyken puolella.
Me tiedämme mitä tarkoittaa sana vastuu ja kuinka se kannetaan.
Itselläni on menossa samantapainen hässäkkä. olemme olleet naimisissa 5 vuotta, tunteneet 7.Lapsia on 3. Molemmilla työ josta tykkää. 2 vuotta sitten ostimme oman, meille täydellisen kodin. Eli kaikki pitäisi olla hyvin noin päällisin puolin. Viikko sitten sain mieheltäni kirjeen käteeni (kun tarpeeksi kauan ensin ihmettelin mikä on hätänä?) Siinä hän ilmoitti monen anteeksipyynnön ja selityksen jälkeen, ettei rakasta minua enää ja haluaa muuttaa pois. Kertoi vielä olevansa läsnä jos haluan puhua. Järkytys oli minulle suuri. Tulihan moinen ilmoitus ihan yllätyksenä! Itkin hurjasti ja tästä pelästyneenä mies lähtikin teillensä.
Sain olla " rauhassa" 4 päivää. Lapset menivät mummolaan. Tuona aikana itkin, kirosin, itkin, huusin, hajoitin hääkuvan ja itkin taas.
Sain jotain järkevääkin aikaiseksi kun äitini tukemana ymmärsin ottaa yhteyttä oikeusaputoimistoon ja perheasiainneuvottelukeskukseen, on muuten loistava paikka. Yksin siellä käyn, mutta toivon että joku päivä mieheni haluaisi tulla sinne myös. Yksin tai minun kanssa. Koska minun ensisijainen toiveeni on pelastaa tämä avioliitto ja sen eteen olen valmis tekemään kaikkeni!
Jonkinlainen puheyhteys tässä on nyt miehen kanssa saatu. Vielä hän on pois lähdössä, eikä sitä rakkautta kuulemma takaisin saa......mutta kävi kuinka kävi, minä tiedän selviäväni äitinä ihan varmasti. Se puoli joka joskus oli (ja haluaisi olla vieläkin!) vaimo, selviää myös joskus mutta vain kovalla työllä ja ajan kanssa.
Kaiken kaikkiaan miehille se vain on niin helppoa ottaa ja lähteä, miettimättä sen kummemmin tekojensa seurauksia. Toista on helppo syyttää ja vapauttaa itsensä kaikesta vastuusta. En tarkoita että osamme naisina olisi tämä vain nieltävä ja yritettävä jatkaa elämäämme parhaamme mukaan. Meillä onneksi on taito ja kyky selvitä ongelmista ja jatkaa vahvempina eteenpäin! Miehiltä tämä kyky puuttuu, ja se on surullista.
Olkaamme siis vahvoja ja rakastakaamme itseämme!
Miehelläni muuten on myös toinen nainen.
Olen tosi pahoillani kaikkien jätettyjen puolesta.
Itse olen tulossa jätetyksi. Se mikä ehkä eniten vituttaa just nyt, on se, että olin niin hölmö, että menin naimisiin itseäni vanhemman miehen kanssa, joka oli jo eronnut kertaalleen niin, että lapset hyvin pieniä. Eikö sen pitäisi hälyttää jossain? Nyt minulla on alle kaksi ja alle puolivuotiaat lapset, ja mies häipymässä matkoihinsa. Asiaan ei liity kolmansia osapuolia, kunhan vaan säännöllisesti alkaa kyllästyttämään.
Ei sillä, etteikö vaikeuksia olisi ollut, minä vain olin ajatellut että kyllä tää tästä, kun lapset kasvaa. Saadaan unta lisää, ja miksei, voi mies välillä nukkua sukulaistädin tyhjässä kämpässä. Että olis pirteämpi ja jaksavampi. Mutta kun ei niin ei, vapaus on saatava. Hetipian!
Äh, täytyy mennä nukkumaan, ihan pöllöä kukkua näin myöhään. Täytyy vain jonnekin purkaa, kun en vielä oikein voi sukulaisillekaan puhua, en jaksa sitä ja minun vanhemmilla on ollut suorastaan parisuhdehelvetti jo vuosia.
Mutta parempaa vointia teille kaikille!
ihmeesti lohduttaa, kun saa lukea muiden vähän samassa tilanteessa olevien tarinoita. Tosin en kyllä toivoisi, että kukaan nainen joutuisi tämänlaiseen tilanteeseen. Itsellä alkaa H-hetki lähestymään ja on vähän alkanut pelottamaan. Tosin kaksi synnytystä jo takana, mutta tällä kertaa yksin. Ei kukaan iloitsemassa kanssani.
Saisitko synnytykseen jonkun tukihenkilön mukaan? Kyllä se aika julmalta tuntuu, että yksin joutuisit kaiken sen kivun ja emotionaalisen puolenkin kohtaamaan. Onko sinulla esimerkikis sisaruksia tai hyvät välit äitiisi? Tai joku ystävä, jonka voisit pyytää mukaan?
Kriisiterapiaa suosittelen minäkin ja ainakin neuvolassa asiasta puhumista. Valtavasit voimia!
Juu, tuossa taannoin taisi olla enimmäkseen omat asiat mielessä. Mutta näin päivän näöllä huomaa paremmin toisten ongelmat ja omat tuntuu aika pieniltä.
Miehesi sukulaisia taitaa suoranaisesti hävettää pojan touhut, mutta kyllä voisivat miettiä niin, että suvun kilpeä voisi kirkasta toimimalla ITSE fiksusti ja olemalla odottavan sukulaisnaisen tukena. Sukulaisia kuitenkin olette vaikka avioliitto päättyy, lasten kautta. Toivottavasti joku on jo ottanut yhteyttä.
Toivottavasti olet jo saanut sovittua jonkun tukihenkilön synnytykseen, kyllä siellä hyvä on kaveri olla. Vaikkei oma kumppani olisikaan. Aika orvolta tuntuisi olla yksin salissa, etenkin kun nykyään mies useimmiten tulee mukaan. Paitsi ne sairaalakammoiset... joiden siis on parempi olla jossain likellä muttei tositoimissa.
Parempaa päivää!
Hän ei ole sen arvoinen. En keksi muuta sanottavaa.
Siis jos ei pysty sulle puhumaan tai mitenkään kertomaan asiasta niin ei todella ole mikään MIES!!!
" Mies ei ole mies jos ei osaa itkeä"
Ja missäs on hänen rehellisyys?
Ootko ollut yhteydessä hänen äitiin? Uskallatko, onko teillä hyvät välit? Onko sulla ystäviä, sukulaisia lähistöllä ketä voisi olla avuksesi?
Ei tuollaista pitää käydä yksin läpi.
Jaksamista jaksamista ja jaksamista.