Onnellinen sekundääri plussasi ja nyt miehellä shokkireaktio ja aborttipuheet
Ihana esikoisemme syntyi 2002 ja pikkukakkosta olemme kaivanneet pitkään, minä ehkä enemmän kuin mieheni. 3 Clomikuuria on käyty läpi tuloksettomina, lääkäri totesi stressin ja ovulointiongelmat sekundäärisen syiksi.
Heitimme siis pyyhkeen kehään Clomien jälkeen eikä vauvelista sen ihmeemmin keskusteltu kun totesimme että pitäähän meidän keskittyä olemassaolevaan lapseemme. Puolitoista viikkoa sitten - todellakin taivaan lahjana - plussasin ja viime viikolla lääkärikin alusti vahvisti raskauden (vaikka sydänäänet eivät ultratessa vielä näkyneetkään).
Tänään suureksi shokikseni mieheni ilmoitti että hän haluaa abortoida eikä näe muuta vaihtoehtoa. Syyksi hän ilmoitti sen että tuntee itsensä pakotetuksi tulemaan isäksi ja vauvasta pitäisi pystyä nauttimaan. Lisäksi lapsi pitäisi saada henkilön kanssa jota arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa. Olemme kuulemma riidelleet liikaa viime aikoina (työstressi, kiire ja lapsettomuus ovat olleet aiheitamme) eikä parisuhteemme nyt sitten olekaan sopivalla tolalla vaan voisimme mahdollisesti yrittää vuoden päästä (kun tässä on oikeasti yritetty enemmän ja vähemmän 3 vuotta!).
Olen näistä kommenteista ymmälläni, sydänjuuriani myöten loukkaantunut ... tällaista reaktiota en voinut odottaa mieheltä joka rakastaa lapsia, jumaloi omaa 5-vuotiastaan, silmäteräämme, mies jonka kanssa olen viettänyt viimeiset 11 vuotta elämästäni.
Täytämme pian kummatkin 39 vuotta, vauva on tämänikäiselle suuri siunaus ja ainakin minun puoleltani (kuvittelin miehellenikin mutta ilmeisesti en tunne häntä ollenkaan) suurin ja kaunein lahja mitä elämältä voisin saada. Kun kysyin mieheltäni " ehdotatko aborttia siinäkin tapauksessa että tämä on aidosti viimeinen mahdollisuutemme saada lapsi?" , hän vastasi lakoonisesti että " kyllä, kaikissa tapauksissa sillä tämänhetkisessä tilanteessa teet väärin tulevaa lasta kohtaan, me emme ole valmiita häntä varten" .
Olen äimissäni ja shokissa, ajatukseni polkevat juuri nyt paikallaan. Haluaisin kertoa koko maailmalle mikä onni meitä plussanneita on kohdannut ja nyt kuitenkin mieleni on musta, mieheni kommentit tulivat suunnattomana yllätyksenä. Haluaisin uskoa että kyseessä on perimiehinen ensireaktio ja ajatukseen tottuminen vie oman aikansa. Minua kuitenkin sattui syvälle sydämeen ja mieli on kovin maassa.
Kerro minulle kommenttejasi jos olet kokenut samaa/kuullut vastaavasta.
Kiitos ajatuksistasi,
Kommentit (30)
Meillä menossa 17+2, massussa on kova melske (vaikkei massu vieläkään oikein näy). Vauveli tuntuu vuorotellen harjoittelevan karatepotkuja ja lambadaliikkeitä, meno kiihtyy eksponentiaalisesti iltaa kohti mutta päivälläkin on huimaa kyytiä.
Kotirintamalla elämämme on asteittain rauhoittunut - nyt elämme rauhanomaisesti rinnakkain ja olemme opetelleet puhumaan rakentavasti. Minua kaihertavat edelleenkin kovasti mieheni järjettömät kohtaukset keväältä - käymme vielä pitkään parisuhdeterapiassa ja puimme asioita läpi. Minä olen sen verran elefanttimuistinen ja pitkävihainen etten ihan helpolla pääse tästä yli.
Mieheni on alkanut innolla miettiä lapselle nimeä sekä on jo kertonut lähipiirilleen vauvasta. Tämä on hänen tapansa käsitellä asiaa, hyvä niin että pystyy puhumaan ja vihdoinviimein hyväksymään isäksitulon.
Väsymys, suoranainen uupumus, on vienyt voimani miltei negatiivisen puolelle. Hurjan alhainen hemoglobiinini ei yhtään helpota - olo on kuin olisin uinut pitkään suossa ja nyt saanut vedettyä itseni jokseenkin tukevalle maalle. Kaipaan lepoa ja mielenrauhaa, täytyy varmasti antaa itselleni aikaa ... nämä asiat paranevat hitaasti. Uskon kuitenkin parempaan, kyllä se palkkio häämöttää marraskuun lopussa ainakin ihanan nyytin muodossa.
Onneksi vauvalla on kaikki hyvin ja hän tuntuu kovin virkeältä. Ihana, palkitseva tunne kun elämä hyrisee sisälläni ja lähettelee minulle viestejä. Huomaan ajatuksissani puhuvani vauvalle joka päivä. Taannoin mietin miten ihmeessä pystyn rakastamaan ketään niin paljon kuin ensimmäistämme, nyt tiedän että rakkaus moninkertaistuu!
Kiitos kaikille tuestanne, mukavaa masujenkasvatusta ja levollista kesää,
Kiva että teillä lähti asiat sujumaan! Minäkin olin vihainen miehesi reaktiosta :)).
Hyvää Juhannusta ja seesteistä loppuodotusta!
t: Kevyt1 40v. ja vauva 5 vkoa plus isoveli 3 v.
enkä nyt tiedä ketään jolle olisi noin käynyt, mutta varmaan esimerkkejä löytyy muualta.
Tuli kyllä paha mieli puolestasi. Olen saman ikäinen ja jonkin verran sekundäärisesti lapsettomutta kärsinyt. Yritimme kakkosta mielestäni niiiin kauan, vuoden, mutta vertasinkin aiempiin raskautumisiini jolloin plussa ekasta kierroksesta, 1 km.
Mutta sinun asiasi. Voisitkohan pyytää miestäsi keskustelemaan terveyskeskukseen asiantuntijalle? Onhan se lapsi kahden asia. Korostan kahta. Sinulla ei varmaan enää monia mahdollisuuksia ole tarjolla jo ikäsi puolesta. Toivottavasti päädyt itseäsi tyydyttävään ratkaisuun, jota ei tarvitse miettiä lopun elämää.
Voimia!
Kevyt1
Tiedossani on tuttavapiiristä hieman samankaltainen tapaus, jossa kakkosta odotettiin pitkään ja saatiin viimein aikaan hoidoilla. Parisuhde oli kuitenkin ajautunut kriisiin ja mies ilmoitti haluavansa abortin. Ikääkin oli heillä enemmän kuin sinulla. Nainen päätti pitää lapsen vaikka yksinään. Loppujen lopuksi lapsi on nyt erittäin rakastettu tapaus ja vanhemmat selvittäneet omat ongelmansa ja suhde kestänyt sittemmin vuosia. Näinkin voi siis käydä. On tietenkin mahdollista, että ette saa ongelmianne paikattua, mutta uskon silti, että lapsi on teille kummallekin rakas. Ja esikoisellenne tärkeä pikkusisarus. Jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta punnitse tosiaan tarkkaan vaihtoehtosi. Pystytkö enää rakastamaan miestä, joka on saanut sinut tekemään jotain vasten tahtoasi? Ehkä kannattaa viettää nyt hiljaiseloa raskauden kanssa - jos vain mahdollista - ja antaa miehelle aikaa totutella ja miettiä asiaa. Uskon, että ne isälliset tunteet sieltä jossain vaiheessa heräävät ennemmin tai myöhemmin. Etenkin kun hän omien sanojesi mukaan hyvä isä esikoisellenne!
Kamala tilanne, mutta miehesi voi olla hyvinkin shokkitilassa ja tokenee kyllä kun aikaa vähän kuluu. Jos ei, niin anna mennä jos jotain vähänkin siihen suuntaan uhkailee; ei ole silloin sinun arvoisesi. Se että HÄN nyt ei yhtäkkiä olekaan valmis isäksi, ei tarkoita sitä, että lapsi ei olisi tervetullut. Miehesi puhuu täyttä... sanonko mitä, paskaa!
Ja todellakin, kyllä kun ikääkin alkaa olla, alkaa nämä olla myös niitä viimeisiä mahdollisuuksia.
Lohtuhali!
Kiitos kaikille kommenteista ja tuesta. Pääsiäisen vietimme suhteellisen rauhallisissa tunnelmissa mutta mieheni pysyy edelleenkin tiukasti abortti-linjalla.
Minun on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää mieheni kommentteja. Viime päivinä hän on ottanut seuraavan skenaarion keskusteluihin: oletko valmis olemaan kahden lapsen yksinhuoltaja ja valmis kantamaan vastuuta yksin pienestä vauvastasi? Eli hän tarkastelee itseään täysin ulkopuolisena ja on valmiina jättämään minut ja esikoisemme sekä syntymättömän.
Olen varmaankin itsekin shokissa, minä en tunnista häntä miehekseni ja tuntuu kuin eläisin jossain kuplassa. Olkoonkin että kaikki mieheni kommentit viittaavat shokkireaktioon, on hänen käyttäytymisensä pöyristyttävää enkä pahoinvointini lomassa oikein jaksaisi moista. Hän katsoo joka päivä kalenteria ja laskee kuin monta päivää on aikaa tehdä abortti.
Juuri nyt olo tuntuu aika ahdistavalta mutta olen toki valmis jatkamaan itsekseni, vaikka kahden pienen kanssa. Taloudellisesti olen täysin itsenäinen ja omistan 100% kotimme, joka on velaton. En ole koskaan villeissä unelmissanikaan ajatellut olevan yksinhuoltaja mutta tiedän että pärjäisin oivallisesti.
Ajatukset laukkaavat villinä mielessäni ja mietin todella kannattaako minun jatkaa miehen kanssa joka on valmiina näin helposti hylkäämään puolisonsa, jumaloimansa tyttären sekä syntymättömän lapsensa. Tässä pohdittavaa kerrakseen.
Normaalisti en näin jyrkkää mielipidettäni asiaan toisi, mutta nyt on pakko! Älä missään nimessä abortoi suurinta unelmaasi!! Voin olla varma, että jos niin tekisit, katuisit sitä lopuikäsi - lapsettomuuden kun olet kokenut, etkä varmasti toivo sitä tunnetta enää ikinä kohdallesi!! Kamalaahan tuo on, että se ihminen, jonka luulee tuntevansa parhaiten, osoittaakin tuollaisen, täysin vieraan puolen itsestään. Mutta jos hän on valmis jättämään sinut ja lapsensa tällaisessa tilanteessa, tulee se tilanne jossain vaiheessa aivan varmasti - silloin olisit ilman niin miestä kuin sitä kauan toivomaasi lasta! Toivon tosissaan, että tämä on vaan jonkinlainen shokkireaktio mieheltäsi ja siitä herää taas todellisuuteen! Mutta jos niin ei käy, se on vain ja ainoastaan hänen menetyksensä!!! Voimia sinulle ja nauti raskaudestasi, sen olet ansainnut!!!
Naksu, kiitos rohkaisevasta viestistäsi - luit ajatukseni. Abortti ei ole edes käynyt mielessäni sillä minulla on vahva oma näkemys näissä asioissa ja todellakin uskon, että kaiken yrittämisen, toivomisen ja pettymyksien jälkeen tämä pikkuinen elämän alku on lahja.
Tunteeni ovat varsin myrskyisät tällä hetkellä mutta sydämessäni on kuitenkin rauha. Jos minä tällä iällä ja lapsettomuushistorialla saan kaipaamani " siunauksen" , en annan mieheni sekoilujen himmentää tätä onnea.
On kovin surullista jos hän tietoisesti jättäytyy tästä kaikesta pois, mutta niinkuin sanoit, se on hänen tappionsa ... ei minun. Rakastan jo nyt kovin tätä pientä elämänalkua. Toki ideaalimaailmassa kaikilla lapsilla on kaksi luotettavaa ja pysyvää vanhempaa ja tällä ajatusmallilla minäkin vielä elämääni rakensin parisen viikkoa sitten. Kaikkea kuitenkin sattuu ja tapahtuu, enkä minä voi pakottaa miestäni haluamaan lasta ja rakastamaan meidän pikku perhettämme jollei hän siihen kykene.
On pelottavaa elää arjessa yhtäkkiseltään tuntemattomaksi muuttuneen puolison kanssa joka latelee kauheuksia ja pelottavia asioita. Rauha sydämessäni kuitenkin sanoo että minä olen oikealla tiellä ja vaikka kyyneleitä olenkin kylvänyt viime vuorokausien aikana, pysyn vakaana ja rauhallisena.
Tulevaisuus näyttää mitä tuo tullessaan, paluuta entiseen mieheni kanssa ei kyllä tämän episodin jälkeen ole - jotain muuttui perustavasti. En ole toivoton, vaan toiveikas - parisuhde sai uuden käänteen ja jos miehelläni on kypsyyttä kasvaa, annan toki hänelle sen mahdollisuuden vaikka tämä episodi haavoitti minua kovasti naisena ja äitini eikä " taistelumme" ole millään muotoa vielä ohi. Oma elämäni on joka tapauksessa muuttunut nyt jo paljon rikkaammaksi, vaikkakaan ei kaikista helpoimmalla tavalla.
Olipa miehelläsi todella yllättävä reaktio. Eikö voinut aiemmin sanoa kun kuitenkin olitte ilman ehkäisyä. ARGH!
Toivon kaikkea hyvää sinulle jatkossa ja voimia arkeen kahden pienen kanssa!
Kevyt 1
Voimia sinulle! Olen ihan sanaton, ja surullinen puolestasi. Aikuisen miehesi reaktio on käsittämätön. Lapset ovat pieniä ihmeitä. Kun pienen sydän sykkii jo, niin miten joku voi sen haluta pysäyttää.. Aborttipuheet voivat olla ok silloin kun ollaan 16 v ja oltu vähän silleen..
Parisuhde kyllä kuolee abortoidun pikkuisen myötä, mikäli asiasta ei olla täydellisen yksimielisiä. En ymmärrä, miten miehet eivät tätä asiaa tajua.
Odotuspuolella oli ihan vastaavanlainen tapaus jonkin aikaa sitten, ehkä löydät sieltä tuon vanhan ketjun.
Onnea raskauteen, luota siihen, että elämä kantaa!
toivoo aurinko76
Kiitos vinkistäsi, luin viestiketjut läpi suurella liikutuksella ja mielenkiinnolla - kuin olisin lukenut omaa elämääni. Meillä tosin onnellista loppua ei vielä ole näköpiirissä.
Kävimme kovaa ja uuvuttavaa keskustelua eilisiltana ja -yönä mieheni kanssa. Hänen viestinsä on varsin yksiselitteinen: joko teet abortin (" kyseessähän ei ole ihminen vain solukasautuma sisälläsi" ) tai sitten kannat itse vastuun aivan kaikesta: menetät minut, pilaat tyttäremme elämän ja vielä syntymättömän elämän.
Minusta tuntuu kovin pahalta, puran tässä pahinta oloani anonyyminä netissä (yritän päästä ammattiauttajalle mahdollisimman pian, toivottavasti mieheni suostuu mukaan). Tässä lainauksia eilisiltaisesta keskustelusta, tunnen vieläkin väristyksiä ja ahdistusta näistä:
" en pysty rakastamaan lasta jota en halua"
" en pysty iloitsemaan lapsesta, sinä et voi olla niin julma että pakotat minut isäksi"
" kaikki naiset tekevät abortteja, kyseessä on vahinko. mikä sinusta tekee erilaisen kuin kaikista muista naisista"
" et tiedä kuinka paljon olen joutunut kärsimään esikoisemme syntymän jälkeen. En ole valmis kokemaan samaa uudelleen"
" oletko valmis kantamaan yksin vastuun kaikesta"
" tämä lapsi ei ole minun lapseni vaikka olenkin biologinen isä. Jos minulta koskaan kysytään kuinka monta lasta minulla on, vastaan 1"
" oletko valmis kertomaan tyttärellemme totuuden itsestäsi äitinä ja naisena: on sinun syysi että päätit hajottaa perheemme ja ettei tyttärellämme (5v) ole isää"
" syntymätön lapsi on niin ei-toivottu että se toivoo kuolevansa"
" sinä haluat aina manipuloida minua, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päättää mistään. Sinä saat aina mitä haluat ja minä en koskaan mitään"
" tajuatko, miten hirveän teon sinä olet tehnyt. En ymmärrä millainen ihminen ja peto olet"
Mieheni on keskieurooppalainen ja käyttää nyt uhkailukeinonaan kaiken kukkuraksi sitä että muuttaa takaisin kotimaahansa ja häviää kokonaan elämästämme. Uuvuttavassa eilisiltaisessa keskustelussa hän sanoi muun muassa: otan tyttäremme mukaani sillä sinähän saat uuden lapsen enkä usko sinun pärjäävän kahden lapsen kanssa mitenkään.
Tiedän että pärjään yksiksenikin ja kannan edelleenkin onnellisena tätä pientä ihmistaimea sydämeni alla. Nämä hurjat taistelut vain vahvistavat omaa uskoani ja vakaumustani, on vain niin kovin surullista joutua tässä maailman ihanimmassa tilanteessa olemaan näin ahdistavien keskustelujen kanssa tekemisissä.
Väsyneenä, monien tunteiden ristiaallokossa ja kiitollisena nettiäideiltä saamastani tuesta,
Kaikki myötätuntoni sinulle! Olet saanutkin juuri sellaisia kommentteja, joita itsekin ajattelen. Minusta miehesi puheet ovat pöyristyttäviä!
Itse käyn henkistä taistelua itseni - ja mieheni - kanssa, koska minä kovasti haluaisin käyttää pakasteessa olevat alkiomme. Meillä on hoitojen tuloksena syntynyt 3-vuotias tytär. Mieheni ei halua lasta. Mutta tuollaisessa tilanteessa hän varmasti antaisi lapsen syntyä ja tukisi minua, no, jos ei 100 prosenttisesti niin parhaan taitonsa ja jaksamisensa mukaan.
Tämän kerron siksi, että minusta miehesi näkökulma on julma. Olisko pohjalla joku muu asia? Jotain kaunaa vanhoista asioista? Ehkä hän pukee omia henkilökohtaisia ongelmiaan tähän muotoon? Nuo hänen puheensa eivät kuulosta kovin kypsiltä ja harkituilta.
Myötätuntoa ja voimia sinulle!
toivottavasti pääset pian ulkopuoliselle ammattiauttajalle keskustelemaan tilanteestasi.
Kun luin miehesi kommentteja, ajattelin, että hänhän kertoi hyvin selvin sanoin, miksi hän ei lasta halua. Hänelle sikiövauvanne merkitsee sinun " voittoasi" ja hänelle " tappiota, kärsimystä" , hänen sanojaan lainatakseni. Vaikuttaa siltä, että hänellä on paljon hampaankolossa teidän parisuhteessanne, asioita joita hän ei ole saanut puhuttua sinulle. Nyt hän näkee väylän saada tuotua esiin kaikkea pettymystä, jota ei ole voinut ilmaista, ja hän on tosi vihainen sinulle, koska uhkailee erolla ym. Minulle kyllä tulee sellainen ajatus, ettei kyseessä ole ollenkaan sikiövauvanne, vaan parisuhteenne laita. Yritä kuulla miestäsi ja menkää yhdessä ammattiauttajalle. Kuunteleminen ei tietysti tarkoista sitä, että sinun pitäisi taipua aborttiin, sillä se ei todellakaan ratkaise asioita,vaan teidän pitää päästä puhumaan parisuhteestanne. Miehelläsi vaikuttaa olevan ajatus, että abortti = parisuhteenne ongelmat katoaisivat.
Voimia! Ps. väestöliiton sivuilla on hyvä parisuhdeterapeuttihakemisto! Perheasiainneuvottelukeskukset ovat myös erikoistuneet parisuhdeasioihin, on ilmaista ja isommissa kunnissa löytyy.
Ei ole hyvä tilanne todellakaan. Mutta ajattele, miten hirveillä asioilla miehesi uhkailee: " syntymätön lapsi on niin ei-toivottu että se toivoo kuolevansa" . Ihan rehellisesti, paras olisi että hän tosiaan häviäisi elämästänne.
Mulla ei riitä ollenkaan sympatiaa tuollaisia kohtaan. Puolisoni nimittäin syntyi tuollaiseen tilanteeseen, jossa hänen " isänsä" (eli siittäjä, jolla ei todellakaan ole oikeutta isäksi itseään nimittää) toistuvasti toi esiin että hän on vahinko, että heille piti tulla vain yksi lapsi. Siitä seurasi pitkittynyttä perheväkivaltaa, lopulta tilanne oli niin paha että silloin vähän yli kymmenen vuotias lapsi olisi varmaan tappanut isänsä jos vaan fyysisesti voimat olisi riittäneet. Lopulta hänet saatiin sijoitukseen mutta aivan liian myöhään. Nykyään hän kärsii edelleen, nimenomaan siitä, ettei hän ollut haluttu eikä toivottu lapsi, on molemmille " vanhemmillensa" niin katkera, ettei yli kymmeneen vuoteen ole puhunut kummankaan kanssa eikä varmaan tule edes menemään hautajaisiin aikanaan.
Sinun tulee olla vastuussa ensisijaisesti lapsistasi. Sinun on heitä suojeltava. En usko, että noin sadistinen ja heikko ihminen pystyy todella olemaan hyvä vanhempi edes esikoisellenne, vaikka ehkä siltä saattaa joskus vaikuttaa.
" et tiedä kuinka paljon olen joutunut kärsimään esikoisemme syntymän jälkeen. En ole valmis kokemaan samaa uudelleen"
Mitä miehesi mielestään on joutunut kärsimään?
" sinä haluat aina manipuloida minua, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päättää mistään. Sinä saat aina mitä haluat ja minä en koskaan mitään"
Tässä varmaan ollaankin hänen syytöstensä ytimessä.
" tajuatko, miten hirveän teon sinä olet tehnyt. En ymmärrä millainen ihminen ja peto olet"
Riistitkö sinä siis kondomin hänen vehkeensä päältä ja raiskasit hänet? Vai olikohan sittenkin kyseessä kahden aikuisen ihmisen välinen yhdyntä, jossa yhteisymmärryksessä oltiin ilman ehkäisyä, jolloin riskien pitäisi olla kaikkien tiedossa?
Älä suostu tuollaiseen manipulointiin ja vallankäyttöön. Toistan vielä kerran, sinä olet vastuussa lapsistasi ja omasta elämästäsi. Jos olisin sinä, ostaisin miehelle lentolipun hyvillä mielin ihan mihin tahansa maahan hän haluaakaan ja toivottaisin hyvää loppuelämää. Tuollainen puhe EI ole vastuullisen vanhemman puhetta, ei rakastavan aviomiehen puhetta, ei psyykkisesti tasapainoisen ihmisen puhetta. Tuollaisesta puheesta (eli psyykkisesstä väkivallasta) ei ole pitkä matka fyysiseen väkivaltaan! Suojele itseäsi ja lapsiasi.
Olen pahoillani, että sanani ovat suoria ja ehkä aika tylyjäkin. Itse sinä teet valintasi, ja mitä tahansa valitset, se on tietenkin oikea valinta. Sinun ei nyt ole hyvä olla tuossa tilanteessa yksin, ei pitäisi odottaa että mies lähtee mukaan terapiaan.
Toivotan sinulle voimia tähän tilanteeseen, valoa ja rakkautta elämääsi koko sydämestäni.
T:Tiuhtis
P.S. Ja onnittelut kauan odottamastasi ja toivomastasi plussasta!
Kiitos virtuaalisesta läsnäolostanne, oloni helpottaa huomattavasti kun olette kommentoineet ja antaneet tukeanne. Olen kovin kiitollinen teille kaikille.
Kiitos erinomaisista vinkeistä ammattiavun saamiseksi. Tässä muillekin tiedoksi pari oivaa lähdettä jotka sain armottoman työkiireen keskellä kaivettua esiin. Olen vienyt asiaa eteenpäin eli olemme menossa terapiaan yhdessä:
* Suomen mielenterveysseura (psykoterapiaklinikka sekä SOS-keskus)
* Neuvolapsykologi
* Seurakuntayhtymän perheasiainkeskus
* Hgin kaupungin perhe-ja pariterapia -keskus
* Väestöliitto (tämä olikin jonkun nettiäidin vinkkilistassa)
Olemme parhaillaan siis jonossa pariinkin ylläolevaan, toivottavasti pääsemme pian (lupaus on jo annettu tästä kuusta, katson mikä naula vetää nopeimmin ja siltä pohjalta edetään.). Helpotti kovasti keskustella puhelimitse tilanteesta ammattilaisten kanssa, koskettavaa miten välittäviä ja aitoja ihmisiä, vain puhelinsoiton päässä.
Nyt minulla ei ole tässä yhteydessä voimia käydä mieheni ahdistuksia tarkemmin läpi, kuittaan ne siksi tässä yhteydessä nopeasti.
Ahdistukset juontavat varmaankin siitä että hän kokee ammatillisten mahdollisuuksiensa rajoittuneen Suomessa ja tuntee tehneensä suuren " uhrauksen" hypättyään nousujohteiselta uraltaan hieman sivuun. Olemme käyneet pitkään keskustelua tästä ura-aspektista ja " kaikkea ei voi saada-asiasta" - hänen nykyinen tulotasonsa on edelleenkin suorastaan erinomainen, kyse on pikemminkin imagosta ja tunteesta että " ammatillisesti kaikki on mahdollista ja koko maailma on edessäni, vain taivas on kattona" .
Kävimme varsin kiinnostavaa keskustelua ja kädenvääntöä tästä " minun urani, minun harrastukseni" -asiasta esikoisemme synnyttyä ... mieheni oli sitä mieltä ettei lapsen saaminen dramaattisesti vaikuta hänen 12-tuntisiin työpäiviinsä eikä aikasyöppöihin harrastuksiinsa. Silloin pääsimme jonkinlaisen kompromissiin asiasta mutta tämä ilmeisesti jäi häntä kaihertamaan. Yhtä kaikki, tämä on varmasti hänen puoleltaan kypsymättömyyttä ja isäksi opettelua. Minun näkökulmastani tittelit ja palkan suuruus ovat toissijaisia asioita sen rinnalla että on saanut maailman ihanimman tyttären ja perheen ja raha/urakommentit lokaavat ikävästi näitä arvokkaampia asioita.
Itselläni on sellainen tunne että tämä pikkuinen tulokkaamme on se risu joka katkaisi kamelin selän. Miehelläni on ollut kova kiire ja valtava stressi työssään jo pitkään ja vauvauutinen oli vain hänelle liikaa, ikäänkuin laukaisi lumivyöryn. Omalle pahalle ololle, työväsymykselle ja oman rajallisuuden tunteille pitää löytää syntipukki/projisointikohde. En missään nimessä puolustele miestäni enkä halua kuulostaa pehmoilijalta joka " yrittää ymmärtää" . Toivon vain että hän ei loppuunpalamiseltaan ja oman napansa ympäri pyörimiseltään menetä maailman kauneinta ja upeinta asiaa, elämän lahjaa. Toisaalta en toki ole hänestä vastuussa, kyllä aikuisen ihmisen pitää tämä ymmärtää itsekin.
Omat suunnitelmani ovat varsin selvät, tämä lapsi on tarkoitettu syntyväksi. Minä rakastan häntä nyt jo kovasti ja odotan innolla ensitapaamistamme. Vaikka olen luonteeltani tulinen ja nopea, yritän pysyä rauhallisena ja ajatella esikoistamme, tulevaamme ja itseäni. Miehelleni tarjoan mahdollisuuden mutta jos hän ei siihen tartu, en voi häntä muuksi muuttaa enkä pakottaa vastuunottoon. Jossain vaiheessa vihellän pelin poikki, oman ja lasteni terveyden nimissä. Se vaihe ei ole kuitenkaan vielä enkä halua luovuttaa ennenkuin olen yrittänyt ja tullut puolitiehen vastaan.
Oloni on tottakai äärimmäisen petetty, järkyttynyt, väsynyt ja ties mitä ... mutta eteenpäin menen. Kiitos kaunis kaikille tähänastisesta läsnäolosta, kertoilen mielelläni kuulumisia. Minua koskettaa saamani tuki ja se että olette antaneet aikaanne ja ajatuksianne, se on auttanut kappaleen matkaa eteenpäin.
Itse juuri keskenmenon saaneena luin järkyttyneenä tilanteestasi. Halusin vain vinkata, että myös turvakodeista voi saada keskusteluapua ja jopa hyvinkin nopeasti. Kyseessä ei tarvitse olla fyysinen väkivalta, vaan monesti myös tämän tyyppiset tilanteet ovat ihan asianmukainen syy hakea apua. Leimautumista tai perheen " syynäämistä" ei tarvitse pelätä. Toivon teille kaikkea hyvää. Toivottavasti saatte asian ratkaistua parhain päin!
miikulin ajatus turvakodista oli aika hyvä idea. Kysy myös Sexpo säätiöstä, siellä on pari tosi hyvää terapeuttia ja ajan saa melko nopeasti ymmärtääkseni. Kyllä tuo niin kriisiytynyt tilanne on, että teille tekisi hyvää puida asiaa ulkopuolisen, puolueettoman ihmisen kanssa. Ehkä me lapsettomuudesta kärsineet nimittäin emme ole aivan puolueettomia noin abortista puhuttaessa :-)
Ihanaa, että jaksat ihan aidosti ymmärtää ja tukea puolisoasi näinkin kipeällä hetkellä. Kuulostaa siltä, että olet todella vahva nainen ja hyvä äiti. Nostan hattuani, ja edelleen toivotan sinulle kaikkea hyvää ja kauniimpaa tulevaisuutta.
Viikonloppu sujui hiljaisissa ja ahdistavissa tunnelmissa. Mieheni on edelleen syyttävällä, syyllistävällä ja aivan ehdottomalla kannallaan. Tunnen vieraantuneeni hänestä täysin, minun on mahdotonta ymmärtää hänen itsekästä, lapsellista ja vastuutonta suhtautumistaan ja haluaisin hänen vain häviävän elämästäni minua kiusaamasta. Tämä on varmasti väsymys- ja shokkireaktio omalta puoleltani mutta tällä hetkellä en edes jaksa yrittää ymmärtää häntä ja suurin vaivoin pystyn hillitsemään itseni. Ehkä ymmärryksen ja anteeksiannon aika tulee, nyt en ole siihen valmis sillä hän on puheillaan satuttanut minua pahemman kerran.
Näissä sekavissa tunnelmissa menemme tällä viikolla parisuhdeterapiaan. Mieheni suostuu tulemaan mukaan vaikkakin kommentoi " mitä ihmettä se nyt muuttaisi, päätöshän on edelleen sinun käsissäsi ja jos olet viisas ja looginen, päädyt ainoaan oikeaan ratkaisuun" . Tällaisen mitään kuulemattoman ja lineaarisesti ajattelevan miehen kanssa on mahdotonta kommunikoida, toivottavasti ulkopuolinen apu auttaa meitä ja avaa miehenikin silmät ymmärtämään kylmyytensä ja asiattoman suhtautumisensa.
Väsyttää ja oloni vaihtelee kuvotuksen ja heikotuksen välillä. Elämä tuntuu juuri nyt hyvin absurdilta, välillä nipistän itseäni ymmärtääkseni etten sittenkään näe kurjaa painajaista. Mutta niinkuin viime viikolla kirjoittelin tuntojani, sydämessäni asuu rauha ja omat ajatukseni ovat vakaat ja rauhalliset ja edelleenkin olen syvästi kiitollinen tästä uudesta elämästä!
Kirjoittelen varmasti loppuviikosta tunnelmistani ja toivottavasti seuraavista vaiheista (ja toiveikkaana ehkä edistymisestä tässä parisuhderintamalla) - kiitos että olet hengessä mukana,
Ihan painajaismainen tilanne! Onneksi olet vahva ihminen ja pystyt tekemään rohkeita ja rankkoja päätöksiä painostuksesta huolimatta.
Uskomatonta, että miehesi reagoi noin vahvasti, vaikka on aiemmin osallistunut kanssasi lapsettomuushoitoihin. Ei tämän nyt noin suuri yllätys pitäisi olla.
Toivottavasti hänellä on vain joku shokki päällä ja hän sopeutuu tilanteeseen. Mutta onko suhteenne enää ennallaan, vaikka näin kävisikin?
Paljon voimia!
Aikaa on kulunut jonkin verran ja tilanne rauhoittunut ajan myötä niin että pahimmat sanalliset solvaukset ovat laantuneet. Ongelmat ovat edelleenkin olemassa ja niitä puramme terapiassa. Asioiden edistymisen hitaus kuitenkin tuskastuttaa minua mutta yritän pysyä kärsivällisenä ja elää päivä kerrallaan.
Tunnen kokeneeni huutavaa vääryyttä ja minun on vaikeaa nähdä miestäni mistään näkökulmasta positiivisesti. Yritän kuitenkin olla katkeroitumatta kaikesta kokemastani ja rakentaa omaa ja lasteni elämää määrätietoisesti itsekseni. Jos mieheni alkaa ymmärtää miehenä, vanhempana ja aikuisena toimimista, hän on toki tervetullut jäsen perheeseemme. Juuri nyt vain vaikuttaa edelleenkin siltä että iästään huolimatta hänellä vastuunkantokyky ja arjessa läsnä oleminen on varhaisteinin tasolla.
Huomaan väsyväni kovin helposti ja oma jaksamiseni rakoilee selvästi ja kiihtyvässä määrin. Tuntuu siltä että olen saanut liian paljon kannettavakseni ja nyt alan saavuttaa niitä sietämisen rajoja. Vielä en ole näyttänyt oven paikkaa mutta lähestyn koko ajan sitä pistettä - kun sinne päästään, tilanne on lopullisesti ohi eikä paluuta ole. Toivon kuitenkin että saisimme asiat kuntoon ennen sitä.
Massussa on onneksi kaikki hyvin ja ultratessa näkyi sopivissa rajoissa oleva niskaturvotus ja seerumiseulankin tulos oli negatiivinen. Ultratessa pikkutulokas oli kovin innokas, varpaat ja sormet heiluivat kovasti, parit hienot voltitkin hän esitti. Ihanaa, palkitsevaa ja kuittasi kaiken kokemani ikävän!
Rauhallisissa vaikkakin väsyneissä tunnelmissa,