Onnellinen sekundääri plussasi ja nyt miehellä shokkireaktio ja aborttipuheet
Ihana esikoisemme syntyi 2002 ja pikkukakkosta olemme kaivanneet pitkään, minä ehkä enemmän kuin mieheni. 3 Clomikuuria on käyty läpi tuloksettomina, lääkäri totesi stressin ja ovulointiongelmat sekundäärisen syiksi.
Heitimme siis pyyhkeen kehään Clomien jälkeen eikä vauvelista sen ihmeemmin keskusteltu kun totesimme että pitäähän meidän keskittyä olemassaolevaan lapseemme. Puolitoista viikkoa sitten - todellakin taivaan lahjana - plussasin ja viime viikolla lääkärikin alusti vahvisti raskauden (vaikka sydänäänet eivät ultratessa vielä näkyneetkään).
Tänään suureksi shokikseni mieheni ilmoitti että hän haluaa abortoida eikä näe muuta vaihtoehtoa. Syyksi hän ilmoitti sen että tuntee itsensä pakotetuksi tulemaan isäksi ja vauvasta pitäisi pystyä nauttimaan. Lisäksi lapsi pitäisi saada henkilön kanssa jota arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa. Olemme kuulemma riidelleet liikaa viime aikoina (työstressi, kiire ja lapsettomuus ovat olleet aiheitamme) eikä parisuhteemme nyt sitten olekaan sopivalla tolalla vaan voisimme mahdollisesti yrittää vuoden päästä (kun tässä on oikeasti yritetty enemmän ja vähemmän 3 vuotta!).
Olen näistä kommenteista ymmälläni, sydänjuuriani myöten loukkaantunut ... tällaista reaktiota en voinut odottaa mieheltä joka rakastaa lapsia, jumaloi omaa 5-vuotiastaan, silmäteräämme, mies jonka kanssa olen viettänyt viimeiset 11 vuotta elämästäni.
Täytämme pian kummatkin 39 vuotta, vauva on tämänikäiselle suuri siunaus ja ainakin minun puoleltani (kuvittelin miehellenikin mutta ilmeisesti en tunne häntä ollenkaan) suurin ja kaunein lahja mitä elämältä voisin saada. Kun kysyin mieheltäni " ehdotatko aborttia siinäkin tapauksessa että tämä on aidosti viimeinen mahdollisuutemme saada lapsi?" , hän vastasi lakoonisesti että " kyllä, kaikissa tapauksissa sillä tämänhetkisessä tilanteessa teet väärin tulevaa lasta kohtaan, me emme ole valmiita häntä varten" .
Olen äimissäni ja shokissa, ajatukseni polkevat juuri nyt paikallaan. Haluaisin kertoa koko maailmalle mikä onni meitä plussanneita on kohdannut ja nyt kuitenkin mieleni on musta, mieheni kommentit tulivat suunnattomana yllätyksenä. Haluaisin uskoa että kyseessä on perimiehinen ensireaktio ja ajatukseen tottuminen vie oman aikansa. Minua kuitenkin sattui syvälle sydämeen ja mieli on kovin maassa.
Kerro minulle kommenttejasi jos olet kokenut samaa/kuullut vastaavasta.
Kiitos ajatuksistasi,
Kommentit (30)
Mitä sinulle kuuluu? Olen suuren myötätunnon vallassa lukenut tarinaasi täällä oman parisuhdekriisini keskellä. Toivon, että saatte asianne selkiintymään parhain päin. Ja paljon onnea raskaudestasi, lapset ovat kuitenkin se, mikä elämässä on tärkeintä.
Lämpimin ajatuksin,
Ihan ensiksi voimia sinulle jaksaa. Vaikka tunnut kyllä aika vahvalta naiselta :) Ja onnittelut raskaudesta ja uudesta elämästä sisälläsi.
Toivottavasti saat nopeasti ammattiapua. Ehkäpä miehesi ei sinne tule, mutta kuten todettu, menetys on hänen. Yksi asia minua kavahdutti " yli muiden" eli se, että mies uhkaa ottaa vanhemman tyttärensä mukaan. Kuinka todellinen on tämä uhkaus ja voiko miehen puheissa olla taustalla jotain muuta, esim. psyykkinen sairastuminen, kuten masennus tms. Vai onko tämä vain hänen törkeä yritys käyttää parisuhteessa sanelu-valtaa ja sanella parisuhteesta itselle mieluisa? Eri kulttuureissa puhutaan kyllä niin eri tavoin, että se mikä sorahtaa tavallisen suomi-mamman korviin " puoli-hullulta" voi olla ko. kulttuuriin tottuneelle sen kulttuurin tavallista riitely-puhetta ja toisen syyllistystä. Siis tarkoitan ihan vain sitä, että jos minun mieheni olisi puhunut kirjoittamiasi sanoja, olisin ollut täysin varma, että hänellä on täysin polla sekaisin ja kuulat kateissa.....
Anyway, voimia kovasti!
Tässä pitkän hiljaiselon jälkeen lyhyesti tilannetietoa, paremmalla ajalla kirjoittelen vähän perusteellisemmin pureskeltuja ajatuksiani ja tuntemuksiani.
Aloitimme parisuhdeterapian ja se on auttanut hieman avaamaan väärinkäsityksiä ja pattitilannetta. Itse olen toiveikas että pääsemme tästä kriisistä yli. Tämä edellyttää minulta paljon anteeksiantamusta ja ymmärrystä, pitkämielisyyttä. Jossain vaiheessa tunteeni olivat sellaisia että toivoin mieheni vain häviävän elämästämme kiukuttelemasta ja häiritsemästä.
Mieheni aloittaa piakkoin myös yksilöterapian, hän on kovin positiivisella mielellä sen suhteen - hän todellakin tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevansa apua. Introverttinä ja ylityöllistettynä hänen elämänsä on pyörinyt varsin pienissä ympyröissä ja sosiaalisten kontaktien puuttuminen (vaikka niitä toki olisi tarjolla niin kolleega kuin vapaa-aikatasollakin) on saanut hänet aikamoiseen kehään ajatustensa ja ahdistustensa kanssa.
Nyt siis puramme pikkuhiljaa suhteemme solmuja. Meillä on pitkä matka edessämme ja toivon että pääsemme jossain kohtaan terapiaa siihen vaiheeseen että mieheni myös ymmärtää millaisen helvetin läpi hän pakotti minut kulkemaan. Tämä episodi haavoitti minua naisena ja puolisona aika tavalla ja siinä riittää minulle sulateltavaa sekä parisuhteellemme työstettävää. Omat tunteeni häntä kohtaan ovat varsin sekavat ja päällimmäisenä kai on väsyminen ja kyllästyminen - eihän tämän näin pitänyt mennä!
Mitä tulee huoltajuuskysymysten juridiikkaan, eu-maiden välillä on kohtuullisen yhtäläiset säännöt näissä asioissa. Maakohtaisia eroja toki on mutta Suomen tulkinta on se että isän lähtiessä äidistä tulee huoltaja. Isä saa laajat tapaamisoikeudet mutta lapsen koti on äidin luona. Jos isä jää tässä tapauksessa Suomeen, voi hän toki ehdottaa 50-50 järjestelyä - sosiaaliviranomaisten mukaan tämä järjestely kuitenkin harvoin toimii lapsen parhaan intressin mukaan. Tällä järjestelyllä kuitenkin hyvätuloiset isät välttävät myös elatusmaksut, juuri tästä syystä miehenikin jossain välissä vilautteli tätä skenaariota (maastamuuttamisen toiseksi vaihtoehdoksi).
Olen voinut kovin pahoin ja jatkuva kuvotus sekä väsymys ovat vieneet voimiani, kovan työkiireen ja kaiken muun stressin lisäksi. Tärkeintä kuitenkin on että vauvalla kaikki on hyvin ja yritän muistuttaa itseäni joka hetki elämän tärkeimmistä asioista ja katsoa kaiken tämän sotkun ja inhottavuuden yli. Menen eteenpäin siis päivä kerrallaan, iloiten uudesta elämästä.
Kiitos kaikille hengessä läsnä olleille, saamani tuki on ollut erittäin tärkeää ja tarvitsen sitä jatkossakin,
Ensimmäinen positiivinen askel otettu! Onneksi miehesi suostuu sekä parisuhde- että yksilöterapiaan. Mutta oma olosi on varmaan todella kurja tästä ensimmäisestä hyvästä käänteestä huolimatta, ei tuollaisesta shokista selviä parissa päivässä. Reagoiko tyttärenne teidän kriisiin?
Sinä kyllä tarvitset kaikki mahdolliset voimat ja enkelit, että jaksat käydä tällaisen läpi. Todella epäreilua, että joudut tekemään sen alkuraskauden pahoinvoinnin ja väsymyksen keskellä.
Paljon, paljon voimia ja lämpimiä ajatuksia Huitulta.
Puutun tähän viestiin, kun olen samantapaisessa tipanteessa itsekin..eli esikoisemme syntyi 2004 ja olimme molemmat heti sitä mieltä että toinen niin pian kuin mahdollista. Sain alkusyksyllä 2006 keskenmenon (olimme siis olleet koko ajan ilman ehkäisyä esikoisen synnyttyä ja vasta 2006 syksyllä plussasi) ja mieheni surkutteli, että voi se olisi ollut elävä olento yms...ei mennyt kuin kuukausi kun olin taas raskaana ja nyt mieheni alkoikin puhua abortista. Kuvittelin kuitenkin, että hän vain on shokissa. Lopulta hän kuitenkin halusi minun menevän lääkäriin ja suostuinkin, ajatuksena pohtia aborttia. Lääkärissä kuitenkin selvisi, että olen 11+6 raskaana, joten ei aborttia käytännössä enää ehtinyt tehdä ja mieheni oli suostuttava tilanteeseen. Nyt hän on koko kevään puhunut mahdollisesta lähdöstään..Uskon kuitenkin, että pikkuhiljaa hänkin hyväksyy asian.
Siis vaikka en millään voi tietää miten paha sinun on olla ja mitä käyt läpi, toivotan jaksamista!! Todella. Hienoa, että kirjoitit tänne, sillä itselläni on välillä ollut hyvinkin yksinäinen olo tämän asian kanssa.
Ratkaisusi on tietysti täysin sinun, mutta älä tee aborttia miehen painostuksesta!
ns ja 25+6
Pitkästä aikaa kuulumisia, päiväni ovat menneet pahoinvoidessa ja väsymyksen viedessä, töissäkin kova kiire. Ehkä hyvä niin, ei ole aikaa liikaa piehtaroida negatiivisissa tunteissa.
Asiat ovat perheessämme edelleenkin " vaiheessa" , runsaan viikon verran on ollut kuitenkin rauhallista ja vähemmän painostavaa. Terapiasta on jonkinlaista apua ja onneksi kumpikin suhtaudumme siihen vakavasti ja olemme valmiit panostamaan - haluamme yrittää pelastaa parisuhteemme ja jo tämä on positiivista vaikka tuloksia syntyykin varsin vaivalloisesti.
Omat tuntemukseni vaihtelevat kiukun, raivon, pettymyksen ja hölmistyksen (" tämä ei voi tapahtua minulle" ) akselilla. Kaikista tärkeimpänä on kuitenkin ilo uudesta elämästä. Yritän muistuttaa itseäni tästä lahjasta synkkinä hetkinä ja pitää ajatukseni kasassa sekä ajatella vauvan hyvinvointia.
En odota mitään nopeaa tilanteen muuttumista tai arjen muuttumista ruusuiseksi odottamiseksi (toki se olisi ihanaa mutta ei realistista), jaksan kuitenkin nyt uskoa siihen että kannattaa vielä yrittää. Ja jos emme saa asioita kuntoon, pidän huolen siitä että kotipesämme rauhoittuu ennen pikkukakkosen syntymää ja hän tulee kotiin jossa häntä odottaa rakastava äiti ja riemuissaan häntä odottava isosisko. Jos mieheni ei pysty olemaan tässä yhteisössä mukana täysillä, on parempi että hän ei ole kiukuttelemassa siinä vaiheessa vaan jatkaa omaa elämäänsä.
Kiitos kaikille tuestanne, kirjoittelen viimeistään kuulumisia parin viikon päästä (silloin np ultrakin on takana). Minut saa privaatisti kiinni osoitteesta pikkukakkonen2007@hotmail.com, lupaan vastailla minkä kiireiltäni ehdin.
Aurinkoa ja voimaa arkeen itse kullekin,
En lukenut kuin pari vastausta, nyt en ehdi enempää, mutta pakko kommentoida.
Onneksi luin jo, ettet missään nimessä aio abortoida. Se on oikea päästös, sillä sinun taustalla katuisit sitä varmaan myöhemmin. Ja miehelläsi ei ole mitään oikeutta sinua siihen painostaa. Hän on itse ollut ihan yhtälailla valmis lapseen, koska ei ole käyttänyt ehkäisyä. Kyllä aikuisen miehen pitäisi tajuta, että seksi ilman ehkäisyä voi johtaa lapseen. Ei voi millään muotoa sanoa, että olisi muka vahinko. HÖPÖ HÖPÖ. Ja jos uhkailee karkaavansa pois, niin sano, että antaa mennä vaan, löydät kyllä paljon paremman, joka jaksaa rakastaa molempia lapsiasi. Ja vaikka olisit yksin, niin terveempi ympäristö sekin on kahdelle lapsellesi kasvaa, kuin sellainen, jossa isä " hylkäisi" toisen ja rakastaisi toista - se jos mikä myrkyttää ilman.
Tekis mieli sanoa tuollaisesta miehestä tosi rumasti, mutta olenpa hiljaa...
Ehkä hän ajattelee keskieurooppalaisilla aivoilla, en tiedä, mutta vaikuttaa tosi oudolta. Tuli vain mieleen sellainenkin, ettei miehelläsi ole toista naista? Silloin hänen reaktionsa olisi tavallaan ymmärrettävä, vaikka teot ei tietenkään ollenkaan ymmärrettäviä.
Voi että, toivottavasti tilanne selviää. Jaksuja kovasti sinulle!
nyt just luinkin tuon viimeisen vastauksesi alun, joten hieno juttu, jos asiat alkavat selvitä ja miehesikin valmis hakemaan apua.
Ja en tarkoittanut tuota viimeistä lausettani (epäilystä) mitenkään syyttävänä, tuli vain mieleen eka sivun lukemisen jälkeen, ja ajattelin ilmaista ääneen, kun se tavallaan olisi ollut looginen syy tällaiselle käyttäytymiselle. Anteeksi siitä! Perun puheeni =)
Toivottavasti teillä on onnellinen tulevaisuus yhdessä!
Ja onnea raskaudesta!!!
Pakko vieläkin kirjoittaa, kun huomasin tuon sähkäriosoitteesi. Sattuipa jännästi =))
Toivottavasti terapiasta on apua tulehtuneeseen tilanteeseenne. Analyysiasi tarkemmin lukeneena tulin kuitenkin ajatelleeksi, että todennäköisesti miehesi tarvitsisi yksilöterapiaa omien henkilökohtaisten solmujensa aukaisemiseen. Kirjoittamastasi kävi tosiaan hyvin selkeästi ilmi, että odottamasi lapsi ei ole ongelmien todellinen syy tai lähde vaan vain kohde, johon heijastaa käsittelemättömät tunteet.
Kirjoitin aiemmin tuttavistani, joilla oli samankaltainen tilanne, joka lopulta päättyi onnellisesti. En tiedä toinko selkeästi sitä esiin, että tässäkään tapauksessa raskaus ei siis missään nimessä ollut ongelmien todellinen syy, vaan toimi laukaisijana muiden ongelmien esiin tulolle.
Toivon todella, että pääsette hyvän terapeutin vastaanotolle. Älä myöskään lannistu, jos yhdestä kerrasta ei vielä ole apua. Todennäköisesti tarvitsette pitkäaikaisempaa apua ja miehesi ja ehkäpä sinäkin henkilökohtaisia istuntoja, jotta saatte vyyhdin avautumaan. Miestä ei voi tietenkään vasten tahtoaan pakottaa yksityisiin käynteihin, mutta uskon, että jo se, että hän lähtee kanssasi enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti terapiaan on selkeä alku. Hänkin haluaa sisimmässään apua eikä ole heittänyt pyyhettä kokonaan kehään, vaikka muu ilmaisu siihen viittaakin.
Voimia ja jaksamista!