Hermostun joka päivä 5-vuotiaalle tytölleni...
Tämä asia on jo pitkään vaivannu mua. En osaa oikein selittää, mikä tytössä on sellaista, joka eniten ärsyttää. Tuntuu, että jokainen asia.
Vaikka kuinka yritän aamuisin miettiä, että tänään en hermostu, niin joka ilta poden huonoa omaatuntoa koska hermostuin taas.
En ole ikinä ollut huutaja, mutta nyt on vierähtäny pari vuotta karjuten.
Siis niin, että tajuan huutaneeni niin kovaa, että kurkkuuni sattuu.
En vain kertakaikkisesti pysty puhumaan sille tytölle mitään.
Aamu alkoi tavalliseen tapaan meillä. Lähdettiin tanssitunnille kymmeneksi, siitä piti sitten tehdä kirppiskäynti ja suoraan mummille kylään.
Painotin kirpputorilla monta kertaa, että pysy tässä mun vieressä, täällä on paljon ihmisiä, katsotaan yhdessä näitä tavaroita, ei saa lähteä mihinkään.
"Joo joo, äiti".
Tovin päästä oli molemmat tytöt kadonneet, 2-vuotias kun seuraa isosiskoa mihin tahansa.
Kiertelin siinä huhuillen paikkoja, ei mitään kuulunu. Sitten isompi näky yhdellä käytävällä ja kun kysyin missä pikkusisko on, niin ei tiiä.
Sillä hetkellä alko kiljuminen kuulua ja paikansin hänet heti.
Hermostuin taas niiiiiiiiiiiiin paljon.
Menin maksamaan tavarat ja nappasin pienemmän kainaloon ja isompaa tartuin kädestä ja juostiin autolle.
Ainoa mitä se tyttö saa sanotuksi on, että haluaa mennä mummille.
Minä karjun takasin, ettei mua kiinnosta mitä hän haluaa ja nyt me mennään kotiin.
Joo, tiedän että nämä on ihan tavallisia pieniä lapsia, mutta koska sitä alkaa oikeasti uskoamaan PIENIÄ käskyjä ja kehotuksia.
Onko PYSY MUN VIERELLÄ liikaa vaadittu viisivuotiaalta???
Helppoahan se olis, jos voisin jättää ne joka kerta kotiin kun johonkin haluan lähteä. Mutta mies on harvoin kotona töidensä takia.
Eli joko jätän menemättä ja rajoitan oman elämäni tarhaan/töihin/ruokakauppaan tai sitten otan ne mukaan ja suutun joka ikinen kerta.
Vanhempi tytöistä on muutenkin tosi vaikea "viihdytettävä".
Yleensä haluaa katsoa vain telkkaria ja jos ei saa, niin sitten pelaa tietokonetta ja jos ei sitäkään saa, niin ei tiiä yhtään mitä vois tehdä.
Istuu sitten lattialla ja painelee kynällä reikiä mattoon.
Ja on niin onneton ja tyytymätön kuin viisivuotias voi ikinä ollakaan elämäänsä.
Silloin on hyvä, kun mennään johonkin kylään. Kylässä on kivaa. Kotona ei.
"En haluu mennä kotiin" on kuulunut sanavarastoon jo vuosien ajan.
Se ei ole ikinä osallistunut mihinkään, mitä minä teen.
Esimerkiksi jos siivoan, pienempi tytöistä riehuu rätti kädessä vierellä auttamassa. Vanhempi ei tätä ole koskaan tehnyt. Hän istuu sitten jossain muualla eikä halua osallistua mihinkään. Tämä pätee kaikkeen "arki" tekemiseen. Jos nostan pyykkejä, ei auta. Jos olen pihalla haravoimassa, pienempi on oman haravan kanssa vierellä, isompi juttelee etanoille muualla.
On vain niin inhottava tunne, etten tunne koko tyttöä. En viihdy hänen kanssaan yhtään. Hän ei halua tehdä mitään, mitä minä haluan ja se pätee aivan kaikkeen. Jokaisesta asiasta väitetään vastaan, on se sitten hiusten harjaus tai ruuan syönti. En usko että meistä tulee koskaan läheisiä. Tai sitten tämä tapahtuu joskus kymmenen vuoden kuluttua. Nyt on niin ammottavan iso aukko meidän keskellä, että kumpikaan ei varmaankaan viihdy toisensa seurassa.
Tiedän, ettei saisi ärsyttää "aikuista" ihmistä esimerkiksi se, että kun neiti haluaisi apupyörät takaisin fillariin. Vaikka pysyy kyllä ilman niitä pystyssä.
Sen jälkeen kun oppi ajamaan ilman apupyöriä, ei hän ole halunnut pyöräillä ollenkaan. Vinkuu vain apupyöriä takaisin. MIKSI??? Nyt ei olla pyöräilty sitten kuukauteen...
En haluaisi huutaa enkä hermostua, mutta se näyttää olevan täysi mahdottomuus minulle.
Kommentit (19)
Mietin, että voisiko teidän tyttö ikään kuuluvan kiukuttelun ja näsäviisauden sekä marinan ohella myös oikeasti kaivata sinun rauhallista huomiota - tai siis ihan kokonaisvaltasita huomiota ja tunnetta, että äiti on relax mun kanssa ja ei ole kiire mihinkään ja kaikki on hyvin. Muistaakseni teillä oli (on?) kireyttä ilmassa ja rakkaus hukassa sen vuoksi, mitä tapahtu. Ehkä hän peilaa sinun ajatuksia tai olemusta, ei ole hyvä olla, tuntuu pahalta? Siis ihan syyllistämättä, lapset apinoi vanhempiaan... meilläkin vanhin näyttää minulle takaisin kaikki ilkeät ja kamalat ja huonot tapani sekä maneerini sormen heilutuksesta alkaen.
Meillä esikoinen on hieman tuonne päin kui teillä, mutta tottelevaisempi (arempi irrottelemaan kunnolla?) mutta kakkonen sitten taas onkin... Minä olen neuvolasta pyytänyt perhetyöntekijää meille katomaan meidän arkista elämää ja menoa, josko saisin vinkkejä pärjäämiseen lapsen kanssa, kun nyt tuntuu, etten tajua sitä ollenkaan. Paitsi, että hänenkin teoissaan on pitkälti takana tarve tulla huomatuksi varmaankin. Se vain, että "EI SAA!" -huomio ajaa minut loppuun ja haluan meidän olon positiivisemmalle raiteelle ja koska lasta en voi muuttaa, minun täytyy hankkia itselle uusia taitoja ja ymmärrystä.
poikani 4v. ja 6kk menee mua isoissa tavarataloissa piiloon, jos hetkeksi katson jotain tavaraa. huuteluihin ei vastaa.
tekee tätä usein. lievä adhd epäily on.
joten siis teillä aika hyvä tilanne. huonomminkin voisi olla.
käry käy äitin päässä ja hermostuttaa niin pirusti, että missä se pikkumies taas on?
Minulla on kotona 4-vuotias tytär joka usein käyttäytyy samalla tavalla kuin kuvasit omaa tytärtäsi. Minua on auttanut kun luin Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan Temperamentti-ihmisen yksilöllisyys. siinä kerrotaan erilaisista synnynnäisistä temperamenteista, joista yksi on "vaikea" tai "haastava" temperamentti. haastava on sille kuvaavampi sana koska se ei sinänsä ole vaikea tai huono mutta vanhemmille tällaisen lapsen kasvatus on usein vaikeaa ja haastavaa. Tähän temperamenttiluokkaan kuuluu noin 10% ihmisistä.
Näitä lapsia kuvaa usein jo vauvana vaativuus, rytmittömyys, ärtyneisyys, levottomuus. He voivat olla vaikeasti tyynnytettäviä. Myöhemminkin he ovat lapsia jotka kuuluvat kauas, he itkevät usein ja pitkään ja kovaan ääneen. Heille on tyypillistä huonotuulisuus, ilman sen kummempaa syytäkin. Meidän tyttö ainakin herää joka aamu pahalla päällä!
Tämän kirjan sanoma on kuitenkin se, että temperamentille ihminen ei paljon pysty. Kasvatuksella voidaan toki lieventää temperamentin vaikutusta tai sitten pahentaa. Näillä lapsilla on myös suuri riski kiintymyssuhteen häiriöille juuri siksi että heistä on joskus vaikea pitää ja vaikea pitää yllä positiivista suhdetta. Sen kuulee myös sinun fatandFurios, arki on negatiivisuuden kierteessä. Minusta tuossa tilanteessa kannattaa hakea rohkeasti ulkopuolista apua, jotta tilanne ei mene pahemmaksi. Itsekin olen hakenut tukea eri puolilta ja yritän ymmärtää tytärtäni joka ei itse voi käytökselleen usein mitään. Yritän huolehtia omasta jaksamisesta ja näen kaiken takana ihanan, temperamenttisen, pienen tytön jolla on paljon myös hyviä ominaisuuksia joita koitan tuoda enemmän esille hänessä. Toki huudan ja hermo menee joka päivä, mutta yritän tiedostaa asian ja vältän omaa väsymystilaa jossa kaikki tuntuu aina pahemmalta. tytön kanssa pitää jaksaa "vääntää" ja jutella ja antaa aikaa asioille, muuten kaikki on yhtä huutoa.
Tsemppiä sinullekin ja muille "haastavien" lapsien vanhemmille!
Kun kerrot viikonloppuohjelman onko se sinun toivomasi ja ohjaamasi vai päätättekö siittä yhdessä? Luulen että isompi tyttö haluaa etsiä enemmän hellyyttä ja läheisyyttä, jo se että hän halusi laittaa apupyörät pyörään vaikka osaa jo ajaa ilman osoittaa että hän haluaisi näyttää pienemmältä jotta saisi enemmän "huomiota" (positiivista huomiota eikä huutamista ) . Ehdottaisin että kokeilisit olla lähempänä isompaa lasta ja keksiä yhteisiä juttuja tai pelejä tai osoittaisit olevasi oikeasti kiinnostunut hänen asioistaan.Yritä pitää häntä sylissa ja osoittaa rakkautta!
Tyttö tarvitsisi varmaan jonkin harrastuksen että hän sai purkaa ylimääräistä energiaansa ja saisi samalla itseluottamusta.
Ymmärrän huutamisesi ja pahanolosi mutta huutamisella se ei parane.
Palaa tänne ja kerro miten menee.. tsemppiä ja iloista mieltä!
Minulla kanssa 5v tyttö ja myös 3v tyttö.
Jotenkin tuli paha mieli kirjoitustasi lukiessa. On ihan normaalia, että VÄLILLÄ ärsyyntyy lapseensa ja hermot kiristyy. Se ei minusta ole enää " normaalia " että vieraantuu omasta lapsestaan! Tuossa vaiheessa ainakin itse lähtisin todella miettimään missä mättää ja hakemaan apua ulkopuolelta. Kyllä se lapsi vaistoaa mitä sinä tunnet häntä kohtaan ja ei voi kun tuntua pahalta, että oma äiti tuntuu etäiseltä. Jotenkin teidän välillä on nyt seinä, etkä osaa / kykene vastaamaan lapsesi emotionaalisiin tarpeisiin. Tyttösi on vasta 5 vuotias ja tarvitsee todella paljon hellyyttä, huolenpitoa ja ehdotonta rakkautta.
Minkälainen hänen suhteensa on isään?
Toivon teille todella voimia ja että tilanne jotenkin ratkeaisi! Noin ei voi jatkua ilman, että se todellakin vaikuttaa lapsesi kehitykseen.
Jotenkin yllätyin kuinka monen mielestä tuo tilanne on normaali ja kuuluu jotenkin asiaan! Tottakai joskus ärsyyntyy lapseen ja lapsia on erilaisia, mutta ei oma lapsi saa / voi tuntua etäiseltä! Siinä vaiheessa on kyllä jotain pielessä!
Itse katselen päivittäin omaa 5 - vuotiasta sydän hellyyttä täynnä! On niin touhukas ja tosiaan kaikki tietävä. Välillä riidellään ja aina tottelemattomuutta seuraa rangaistus. Sitten sovitaan ja halitaan. Sylitellään paljon ja juuri äsken, tätä tekstiä kirjoittaessani, halusi tulla syliin. Rutisti tiukasti kaulasta ja lähti omiin leikkeihin. Vaikka meilläkin todellakin riidellään välillä, niin en voisi ikinä kuvailla välejämme etäisiksi. Rakastan lastani kaikissa tilanteissa ja yli vaikeitten päivien.
Tyttö vaan haluaa koetella rajojaan, muista kumpi teistä on se aikuinen.
Mutta sun kannattaisi yrittää saada lapset tarhaan esim. 1-2 pv viikossa, että saisit omaa aikaa hoidella kaikki asiat ja lapset sais uusia virikkeitä tarhassa. Ja neiti oppisi, että tarhassakin on säännöt, joita täytyy totella. Ehkä se kotona totteleminenkin olisi helpompaa.
Mutta meidän 4 v on hyvin samankaltainen. Ei kiinnosta tms. Kannustusta hirveesti kun tekee JOTAIN oikein ja tietsikkapelit vaan palkinnoksi, muuten ei pelailla.. Ja tottelemattomuudestahan tulisi järjestelmällisesti seurata rangaistus, esim. jäähyllä istuminen eli aresti. Jos saa olla tottelematon ilman "seurauksia" niin vaikeahan se on opittua kaavaa muuttaa.
että voisitko laittaa esikoisesi osapäivähoitoon tai löytää hänelle jokin kiva kerho tms. Itselläni on samanikäiset lapset kuin sinulla (5 v poika ja 2 v tyttö) ja isompi pitkästyy kotioloissa hyvin helposti. Hän on samanlainen kuin kertomasi mukaan sinun esikoisesi: vaikeasti viihdytettävä. Hänkään ei ole koskaan ollut kiinnostunut arkisista kotiaskareista (olen miettinyt, johtuuko se sukupuolesta) ja muutenkin hänelle on vaikeaa keksiä tekemistä. Pelkkä kotonaoleminen on pojalle selvästi tosi tylsää ilman kaveria. Hän selvästi kaipaa omanikäistään seuraa eli pelkkä kotonaoleminen oman perheen kesken ei hänelle riitä, ellei sitten jompi kumpi leiki koko ajan hänen kanssaan. Meidän poika on onnellisimmillaan, kun saa omanikäisensä leikkikaverin. Ja pk:ssa viihtyy hirveän hyvin juuri tuosta samaisesta syystä. Voisiko teidän ongelmana olla se, että tyttö on oloonsa turhautunut ja kaipaisi enemmän kaveriseuraa?
Lohdutuksen sanana myös se, että minäkin koen, että kemiat pelaa toisen lapsen kanssa paremmin kuin toisen. Esikoinen ja minä olemme luonteiltamme hyvin erilaisia, lisäksi hän on kiinnostunut "poikien jutuista", joista itse en aidosti ole kiinnostunut. Nuorimmaisen kanssa taas huomaan jo nyt, että kemiat toimii paremmin. Mutta en koe siitä huonoa omatuntoa. Yritän olla pojalle hyvä äiti ja yritän tarjota hänelle kahdenkeskistä aikaa sellaisten asioiden parissa, joista molemmat pidämme. Hyväksyn myös sen, että pojalla ja isällä synkkaa paremmin, kuin minulla ja pojalla.
... ainakin ap:n viestistä saa sen käsityksen:
Eli joko jätän menemättä ja rajoitan oman elämäni tarhaan/töihin/ruokakauppaan tai sitten otan ne mukaan ja suutun joka ikinen kerta.
Minulla ei ole neuvoja antaa, mutta jos jollakulla olisi tästä näkökulmasta lähtien.
Enpä huomannut tuota lausetta lainkaan ap:n kirjoituksessa. Oletin, että lapset ovat kotihoidossa, kun kirjoitettiin klo 10 alkavasta tanssitunnista yms. (ap olikin kirjoittanut tekstinsä sunnuntaina)...
Mutta vielä tässä mietin sitäkin, että ehkä esikoinen kaipaisi enemmän myös kahdenkeskistä aikaa jomman kumman vanhemman kanssa?? Meillä ainakin isompi janoaa sitä, että saa tehdä jotain rauhassa vanhempien kanssa, ilman että pikkusisko on koko ajan mukana hääräämässä. Meillä nimittäin kuopus haluaisi olla koko ajan siellä, missä esikoinen (ja vanhemmat) ja se selvästi hermostuttaa esikoista. Me olemme ratkaisseet tämän mm. siten, että pienempi menee vähän isompaa aikaisemmin nukkumaan, jotta voimme tehdä puolikin tuntia jotain kahdenkeskistä (rakennellaan palapeliä, legoja tms. )
Sitten vielä 5-vuotiaan tottelevaisuudesta.... meille voisi aivan hyvin käydä kirppiksellä juuri, niin kuin ap kuvasi. Säännöt ja sovitut asiat unohtuvat vielä nopeasti, jos ympärillä on jotain mielenkiintoista. Enkä voisi kuvitellakaan, että 5-vuotiaamme pitäisi huolta pikkusisarestaan, päinvastoin. Pojasta on enemmänkin hauskaa, jos pikkusisar lähtee karkuteille tai tekee jotain typerää.
Eipä taida minulla neuvoja olla, mutta ymmärrän kyllä, miten raivostuttavia tilanteita 5-vuotiaan kanssa saattaa tulla eteen. Ja vielä kera 2-vuotiaan uhmiksen.
Tsemppiä!
Pepper
... ainakin ap:n viestistä saa sen käsityksen:
Eli joko jätän menemättä ja rajoitan oman elämäni tarhaan/töihin/ruokakauppaan tai sitten otan ne mukaan ja suutun joka ikinen kerta.
Minulla ei ole neuvoja antaa, mutta jos jollakulla olisi tästä näkökulmasta lähtien.
mutta mua alko ensin naurattaa tuo viesti..."painelee kynällä reikiä mattoon" että hyvänen aika..enkö olekaan ainut, joka hermostuu jatkuvasti esikoiselleen...siis olen miettinyt, että tytön elämä menee varmasti pilalle ja 20 vuoden päästä hän on terapiassa, että "kun äiti oli niin kamala" ...meillä tuntuu, ettei uskota mitään..poika on 2 vee ja tulen hänen kanssaan ihan eri tavalla juttuun kun koskaan tämän tytön kanssa. ja hän onki äidin poika ja tyttö on isän tyttö..jos hermostun jostaki "haluan isin luo..isiä on ikävä" sano "menkää te mummolaan..minä ja isi tullaan hakemaan teitä sitte " saiki jäädä viikonlopuks..mutta oli kyllä jo äitiä ja pikkuveljeä ikävä...olen tehnyt sellasta, mitä ei koskaan saisi..olen huutanut "vien kyllä sut päivähoitoon ja saa ne tätit tapella sun kans, minä en jaksa enää" . tietää, ettei saisi hermostua, mutta aina tekee saman virheen...en hermostu paljo ollenkaan, kun pikkunen kaataa maidot sadannen kerran lattialle, mutta isommalle hermostun heti..vaikka pienempi tuntuu olevan paljon jääräpäisempi, kun isompi! pienempi on kyllä enemmän mun luontonen ja isompi isänsä joissakin asioissa. koitan sanoa, että rakastan ja halaan ja sanon, että äiti ei saisi hermostua ja äiti tekee väärin, kun huutaa...nyt on helpottanu, kun isompi on kerhossa kaksi kertaa viikossa 3 h kerrallaan...ja sitte perhekerhot vielä päälle. ja koitan pitää rytmiä, että lähdetaan aamulla heti ulos leikkikentälle, jossa on muitaki lapsia ja sitte iltapäivällä uusiks...tyttö yksinkertaisesti tylsistyy kotona..lisäksi omaan äitikavereita, jotka käyvät välillä leikkimässä meillä samanikästen lastensa kanssa..tämä on ollut virkistävää..ennen olin vain yksin enkä tuntenut ketään..muutin mieheni kotipaikkakunnalle, joten kesti ennenkä sai ystäviä, kun olen vähän ujompi..en ole yhtään kotiäitityyppiä..en ole koskaan pitänyt toisten lapsista..mutta olen oppinut tykkäämään kotona olosta tämän toisen lapsen myötä..onko sinulla ketään kaveria, jolla olisi samanikästä kaveria tälle tytölle? siis onko tyttö tarhassa? en ole lukenut muita viestejä kunnolla, mutta itse sanoisin, että menisitte vaikka uimaan tämän tytön kanssa kahdestaan tai leipositte tms...eli kahdestaan olemista..ja kun alkaa hermostua, laskee 10 tai jopa 100 !!!! olen koittanut itse toimia näin ja huomaan jonkinlaista muutosta tilanteessa jo...
Tyttö on koko elämänsä ajan ollut samanlainen hankala tapaus ja olen aivan tytön vauva-iästä alkaen ollut hermostunut sen jokapäiväiseen vaativaan käytökseen.
Meille syntyi vuosi sitten toinen tyttö ja mulla on ollut sen kanssa paljon erilaisemmat fiilikset kuin esikoisen kanssa, tuntuu että esikoinen on riesa, jonka haluan antaa pois, jollekkin paremmalle ihmiselle joka osaa tyttöä kasvattaa ja hoitaa, musta tuntuu että mä en oo ikinä osannut hoitaa tota 6v tyttöö. JA mietin kans et se varmaan on isompana psykiatrisella psyykkisetn ongelmien kanssa, koska nytkin sen elämä on tosi masentavaa ja tylsää jne. Koko ajan pitäisi keksiä sille jotain kivaa tekemistä. Mutta heti kun se homma loppuu, alkaa kiukuttelu, jääräpäisyys, ja aivan kauhee meininki. Toista lasta kohtaan minulla on lämpimät välit.
Tästä tulikin mieleeni kysymys jota olen pohtinut joskus: ovatko muutkin vaikeasti viihdytettävät ja hankalat lapset olleet millaisia pienenä vauvana? Onko vaativuus alkanut ihan heti? MEillä se tosiaan alkoi 4kk ikäisenä, kun tyttö ei viihtynyt lattialla, ei sylissä, ei missään. Ainoostaan jos juoksi kämppää ympäri ja heilutteli tyttöö niin tyttö oli tyytyväinen. Muuten se itki ja itki. Olin avuton jo silloin ja olen edelleen.
neljä kertaa viikossa 6h per päivä. teen lyhyttä työviikkoa vielä siis.
niin... on kamalaa potea huonoa omaatuntoa joka päivä.
mutta ärsyynnyn itse siitä tunteesta, että kotona hänellä ei ole hyvä olla.
on äärettömän vittumaista esimerkiksi viikonloppupäivät, jolloin tehdään jotain poikkeavaa. päivä voi olla esim sellainen, että aamulla lastenohjelmat saa katsoa, sitten isoon puistoon kaupunkiin, sieltä hampurilaisille ja sitten vielä lainaamaan illaksi elokuva ja valikoimaan irtokarkkeja.
päivä sitten motkotetaan elokuvasta, että koska se katotaan.
ja kun elokuva on katsottu niin sitten ollaan taas onnettomia.
mitä nyt tehdään? ei mulla ole mitään leluja. en mä halua leikkiä mun pikkusiskon kanssa.
FatAndFurious: millainen tyttö on ollut pienempänä? Onko ollut koko ikänsä vaativa vai onko tämä piirre tullut vasta lähiaikoina esille?
Minä oon tehnyt tyttöni kohdalla niin, että päivässä tehdään lapsen mielestä kivoja asioita lapsen kanssa ja sen jälkeen hänen on keksittävä itse mitä tekee, olen koittanut opettaa hänelle että minä en ole vastuussa hänen viihtyvyydestään, vaan tytön on itsekkin keksittävä omat juttunsa. Ja jos ei keksi, niin sitten mariskoon ja mä suljen korvani marinalta ja keskityn ihan johonkin muuhun asiaan. Mielessä saattaa silloin kalvaa syyllisyys, eli että jätinkö nyt lapseni oman onnensa nojaan ja eikai lapsi nyt ajattele että äiti on hylännyt hänet, koska ei enää keksi hänelle mitään kivaa tekemistä ja ole hänen kanssaan. Mutta se pitää selittää lapselle että tehtiin just kivoja juttuja, nyt on lapsen itsensä vuoro keksiä tekemistä, äiti ei ole mikään viihdytyskone, äidillä on muitakin tehtäviä ja velvollisuuksia. Niin meillä on tehty ja toimittu. Vaikkakin kyllä se taustamarina ärsyttää ja se lapsen levottomuus, mutta meidän tyttö on ainakin oppinut nyt keksimään itselleen tekemistä. Se esim. leikkii barbeillaan yksin tai piirtelee toisinaan, kun huomaa että nyt on hänen omassa käsissään oma viihtyminen..
Meillä myös 5-vuotias ja 2-vuotias lapsi. Minusta tuo kuulostaa kyllä tosi paljon ihan vaan 5-vuotiaitten jutuilta. Meillä on aivan samanlaista vaihtelevasti. Ei onneksi joka päivä. Olen myös sellainen, että lapsen huono päivä ja nurina ym tarttuu hyvin ja saatan olla yhtä huonolla tuulella lopun päivää. Suoittelen muuten ajanviihteeksi paljon muuta kuin telkkaria ja tietokonepelejä. Meillä tuntuu välillä kans ettei mikään muu kelpaa kun pelit ja sillon me yleensä otetaan vähän tiukempi linja pelaamisen suhteen ja vähennetään pelailuaikaa entisestään, niin että pojan on ihan pakko välillä keksiä itekin jotain tekemistä.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että sinun itsesi pitäisi kyllä nyt pystyä muuttamaan omaa asennettasi lapseen, muuten tilanne ei parane.
Niinkuin moni tuolla jo aiemmin sanoikin, 5-vuotias ei muista kaikkia mahdollisia sääntöjä ja kieltoja kovin pitkään eikä todellakaan ole riittävän iso vahtimaan pikkusisartaan. Siinä kyllä vaadit pieneltä ihmiseltä ihan liikaa. Tiedän sen hyvin, koska itsekin siihen sorrun aika usein. Tuon koko selityksesi perusteella tuntuu, että ajattelet muutenkin aikas negatiivisesti tytöstäsi, mikä ei todellakaan auta asiaa kun hänellä ei selvästi muutenkaan ole kovin hyvä olo. Muista että 5-vuotias on kuitenkin tosi pieni lapsi vielä, eikä ajattele ja toimi niinkuin aikuiset.
Mulla on usein sellasia aikoja, että lapset vaan hermostuttaa ja useimmiten se on just tuo 5-vuotias. Tuntuu että sen kanssa saa suuren osan ajasta vain tapella. Oon kuitenkin huomannu, että kaikki menee huomattavasti paremmin jos vaan itse saan riittävästi myös omaa aikaa ilman lapsia. Omalla ajalla tarkoitan ihan vaan sitä, että edes joskus nukun hyvin, pääsen suihkuun ja vessaan rauhassa ilman lasten häiriköintiä tai voin edes joskus tehdä jotain rauhassa(vaikka vaan ruokaa) ilman että pitää samalla vahtia lapsia. Kun saa edes hetken sillointällöin olla "rauhassa" lapsilta, tuntuu ne lapset paljon rakastettavimmilta ja niiden kanssa on paljon rauhallisempi ja vaikka niillä oliskin huono ja kiukkunen päivä menee "riitatilanteet" nopeammin ohi, kun mun oma asenne postitiivisempi. Ja lapsetkin on paljon hyväntuulisempia, jos sitä on itsekin.
Minäkin suutun 4-vuotiaalle tyttärelleni ihan jatkuvasti, mutta me olemme molemmat samanlaisia - räiskyvän kiukuttelelevia ja itsepäisiä. Tyttö on ollut älyttömän vaativa pienestä pitäen, ikinä mikään ei ole mennyt ns. normaalisti vaan kaiken tekeminen on aina valtava prosessi... Erona teidän tilanteeseen se, että olemme samalla äärettömän läheisiä, joten ainakin toivon, että lapsi ei kärsi riidoistamme kovin paljon.
Onkohan teillä ongelmana se, että sinun ja lapsesi temperamentit ovat ihan erilaisia ja sinä selvästi väsyneenä et vain jaksa ymmärtää häntä enää? Temperamenteista voi lukea lisää monista eri kirjoista, joku ehdottikin jotakin suomenkielistä kirjaa, jos enkku käy, lue kírja Spirited Child, kirjoittajana Mary Sheedy Kurcinka.
Mutta minusta ainakin kuulostaa siltä, että sinun kannattaisi nyt ottaa aikaa itsellesi ja etsiä sitten uusilla voimilla niitä hyviä asioita lapsestasi. Niitä on kyllä, väsyneenä ja masentuneena niitä vain ei jaksa millään muistaa ja kaikki negatiivinen sumentaa kaiken hyvän. Voitko puhua neuvolassa? On olemasssa kaikenlaista perhepsykologiaa yms, josta voisi olla apua. Pelkkä aika itsellesi ei välttämättä riitä yksinään, vaan sinun pitäisi päästä purkamaan asioita jonkun ammattilaisen kanssa, niin että saisit eväitä oikeasti päästä tästä tilanteesta eteenpäin. Ymmärtääkö miehesi, että olet tosi väsynyt ja tarvitset apua? Auttaako hän ollenkaan? Voitko puhua omalle äidillesi tunteistasi?
Ei ole mitenkään väärin tunnustaa, että on ihan väsynyt. Lapset tuppaa tekemään sitä etenkin äideille. Mulla on itselläni taipumusta marttyyriuteen - kyllä mä teen kaiken itte, vaikka sitten käsi paketissa ja pää kainalossa. Älä lähde sellaiseen vaan etsi nyt jostakin sopivaa apua.
...ja niin surulliselta. Mutta nyt on aika sun mennä peilin eteen ja katsoa sinne tosi pitkään. Niin jouduin minäkin tekemään ihan samanlaisessa tilanteessa. Tuon ikäinen lapsi hakee vaan ja ainoastaan hellyyttä ja huomiota. ja kun sitä ei saa olemalla hiljaa vaan sillä että tekee toisin kuin pyydetään, niin mitä luulet tyttäresi tekevän? Tuon ikäiselle vanhemman huomio, oli se sitten vaikka negatiivista, on tärkeämpää, kuin huomiotta jääminen. Kerrot, että joudut kieltämään koko ajan. Miksi vaan kiellät? Mikset vaikka ota tyttäsi syliin ja kysy, että mikä harmittaa. Voitaisko vaikka pelata jotain kivaa peliä tms. Ja noista apupyöristä... mitä sitten vaikka hän haluaa ne takaisin. Laita ne takaisin ja mieti sitten itseksesi miksi hän ne haluaa takaisin. Suoraan sanottuna, onko sillä nyt väliä vaikka ne laitettaisikin takaisin. Voin kuulostaa aika vihaiselta, mutta se ehkä johtuu siitä, että olen ollut omalle tytölleni samanlainen ku'''ää ja oli hyvä, että viimein tajusin tehdä muutoksen. Tyttösi on vielä kovin pieni, mutta se ei kestä kauaa. Sinä taas kuulostat väsyneeltä ja siltä, että tyttäresi on vain tielläsi. Aivan kuin hänen tarvitsisi olla jo tasollasi. Ei hän varmasti tee ilkeyttään noita asioita. Hän vaan ilmeisesti kaipaa äitiään. Seuraavan kerran kun meinaat huutaa, hengitä pari kertaa tosi syvään ja ota tyttäresi syliin. Vaikka kuinka vituttaa, kysy häneltä mikä harmittaa, miksi hän tekee noin (mitä sitten ikinä tekeekään). Voisitteko tehdä jotain kivaa (tyttäresi mielestä kivaa) yhdessä? Seuraavan kerran kun hän karkaa, älä vaan huuda hänelle ja ole vihainen. Todennäköisesti saat vaan aikaan sen että hän karkaa seuraavankin kerran. Saihan hän toivomansa huomion vaikka negatiivisena, koska aika tavalla olet varmasti keskittynyt kirpparillakin omiin juttuihisi, jos lapset pääsevät katoamaan. Seuraavan kerran kokeile vaikka niin, että kerrot kuinka paljon säikähdit ja mitä voi taphtua, jos lapsi noin katoaa äidin luota. Se muuten tehoaa, olen kokeillut tuota muutosta ja nyt on kuule miljoona kertaa helpompaa tyttären kanssa. Suosittelen.
Mulla oli vähän sama juttu nyt 5 vuotiaan kanssa, mutta se meni ohi. Tyttö lihoi, katsoi dvd:tä ja oli ilman kavereita, kun jäin äitiyslomalle keväällä. Nyt vasta jaksan häneen reagoida ja teemme kaksin asioita, esim uimme. Hän oli ennen päiväkodissa, nyt kerhossa. Lapsen pitää olla jossain toiminnassa ja teillä on se päiväkoti. Nyt järjestät itsellesi omaa aikaa. Viet lapset mummolaan yökylään tai mies saa hoitaa ja menet ulos lenkille tai kaverille. Myös parisuhde kaipaa hoitoa. Mäkin olen usein vihainen ja se purkautuu lapseen, kun mies pihtaa ja suhde aika heikoilla usein. nyt aijon hoitaa itseäni ja hoitaa hyvin lapseni, ettei heistä tule tulevaisuuden koulutappajia. Mies saa tehdä itselleen mitä haluaa. Mutta lasten tulevaisuus on yhteinen asia. VOIMIA! Et ole yksin.
Meidän esikoistyttö oli vauvana sellainen, että koko ajan piti olla huippujuttuja, muuten oli tyytymätön ja marisitai suorastaan huusi. Kyse ei todellkaan ollut siitä, että vauva olisi totutettu erikoisohjelmaan. Noin kolmevuotiaaksi asti hän vaati jatkuvaa viihdytystä. Tunsin, etten mitenkään riitä hänelle, varsinkaan, kun en itse ole varsinainen leikittäjä. Mielelläni luen ja pelaan, mutta en todellakaan leiki. Edelleen hän on toiminnallinen, mutta tilanne on helpottunut. nelivuotiaana hän alkoi leikkiä pieiä hetkiä itsekseen, ja nyt leikkii jo pitkiäkin pätkiä, katselee kirjoja tms.
En tiedä, mikä merkitys on kypsymisellä, mikä sillä, että en vain kertakaikkiaan viihdyttänyt häntä. Jos oltiin kotona, tein omia hommiani ja annoin tytön yksinkertaisesti marista itsekseen. Toki välillä tehdään asioita yhdessä.TYTTÖ SAATTAA OSALLISTUA RUUANLAITToon yms. ,mutta hänkään ei koskaan ole innostunut rätti kädessä heilumisestä, pyykkien kaappiin viemisestä tms.
En enää pode huonoa omatuntoa siitä, etten keksi riittävästi tekemistä. Kuinka laajalti maailmassa aikuisten tehtävä on viihdyttää lapsia? Aikuisen tehtävä on olla läsnä, rakastaa ja huolehtia. jos joku haluaa istua lastenhuoneessa leikkimässä, niin mikäs siinä. Itse en halua.