Hyks ja alkiodiagnostiikka

että tietenkään ei kannata vielä murehtia kun vasta ollaan näin alussa hoidoissa. On oikein järkevä ajatus, että ei liity yhteisöihin, jos ne eivät mitenkään tunnu kiinnostavilta/tarpeellisilta. Minusta puolestaan tuntuu hyvältä lukea samanlaisesssa tilanteissa olleiden ihmisten ajatuksista kun hoidot ovat päällä, ja varsinkin on mukavaa kuulla lapsiperheiden arjesta ja onnesta. Mutta on järkevää, ettei määritä suhdettaan lapsiin jonkun alkuperän kautta. Ja on ihana kuulla, että näitten asioitten pyörittely loppuu, kun se lapsi ihan oikeasti syntyy...



Vielä yksi kysymys, ja sitten voidaan lopettaa: sanoit, että lapsi ei muistuta oikeastaan kumpaakaan teistä vanhemmista. Onko tämä aiheuttanut ihmettelyjä tai muita erikoisia tilanteita?

Sanoisin kysymykseesi, että ihmiset näkee sen, mitä haluaa nähdä. lapsesta on löytynyt isän leukaa, poskea yms mitä ei taatusti ole. No, ihan vakavasti, mun mies (täysin suomalainen siis) on tosi paljon ulkomaalaisen oloinen, koska on suomalaisittain erittäin tumma: siis tummaa tukkaa, hyvin ruskettuvaa ihoa ja valtavasti karvaa. :) Poika on sitten aikalailla maitonaama ja vaalea. Eli yhdennäköisyyttä ei ole. Rehellisesti en voi sanoa, että poika näyttäisi minultakaan, koska hänellä on esim. valtavan isot tietyn väriset silmät, minulla itse sekaväriset ja pienet (kaiketi). Mutta ilmeisesti hän on yhden ominaisuuden perinyt minulta eli tukan ja se riittää. Kaikki sanovat poikaa heti aivan kuin ilmetyksi minuksi, vaikka näin ei olekaan. Tosi vähän on tullut ulkonäkökommentteja. Jokainen lapsi on itsensä näköinen ja oikeastikin geenit voi hypätä jostain isovanhempi polvesta eikä niinkään ole biologisissakaan vanhempien näköä. Minusta asiaan on auttanut oma rempseä asenne ja se, että ehättää sanomaan asioita ennen muita. Ja jos tosiaan yksi ominaisuus löytyy, jonka voi sanoa periytyneen jommalta kummalta niin se tosiaan riittää.

Kiva, että olet saanut tukea/apu/kokemuksia siitä ryhmästä. Luulen, että tuossa teidän vaiheessa sellaista tosiaan kaipaakin ja se on mielenkiintoista. Itsekin olisin varmaan tuossa vaiheessa hyötynyt. Silloin tunsi olevansa kutakuinkin todella yksin asioiden kanssa. Oletteko kertoneet hoidoistanne monelle? Kuten taisin jo kirjoittaa, me pääasiassa pidettiin omana tietona.

Toinenkin inssi meni mönkään, plääh. Matka tuntuu toivottoman pitkältä! En tiedä, milloin pitäisi siirtyä koeputkihedelmöitykseen. Kun ei näitä pettymyksiä jaksaisi. Inssit ovat olleet hormoniavusteisia. Eli rahaa palaa ja on ikävää puuhaa. Hoidoista ei tiedä kuin pari läheistä ystävääni. Välillä tuntuu vaikealta ja kannan myös huonoa omatuntoa siitä, että suurin osa läheisistä ei tiedä. Tuntuu pahalta se, että omassa elämässäni on täydellisen mullistava asia, josta en voi puhua. En kuitenkaan halua kertoa muille vielä, kun en jaksa sitä tulosten odottelua ja kyselyä. Onneksi täällä voi purkaa sydäntään.



Katsoin tuossa vanhoja viestejä ja huomasin, että vauvasi syntyy ihan näinä päivinä! Tulethan kertomaan miten meni ja kumpi tuli! Ja tuoreen isoveljen mietteet myös... Teillä oli yhdeksän inssiä, luomukiertoon vai kuinka? Oliko teillä hoitotaukoja? Miten jaksoitte?

Olenpa tosi pahoillani, että toinen inssi epäonnistui. Saako kysyä, minkälainen tilanne sinänsä oli. Mitä hormonia söit? Kasvoiko yksi vai useampi rakkula? Kuinka iso oli? Puhkeamassa? puhjennut?

Tiedän tasan tarkkaa, miltä sinusta tuntuu! Minulle tehtiin 6 inssiä luomukiertoon ja 4 clomifen-avustuksella 1tbl kierron 3-7pv. Uups, näemmä inssejä olikin siis 10 eikä 9. Eipä tuolla sinänsä väliä. Hoitotaukoja ei ollut kuin kesätauko. Meillä kävi käsittämätön tuuri ja joka ovis osui arkipäivälle. Joka tapauksessa taisin laittaakin sinulle, että alussa olin ehkä hieman hövelimpi noiden ovistikkujen tulkitsemisen kanssa ja ajoituksia saattoi oikeasti mennä pieleen. Lopussa tikutin tosi kalliilla tikuilla: clearplan, mutta ne oikeasti olivat kaikista selvimmät. Saatoin tikuttaa jopa aamuin illoin, että varmasti pongaisin oviksen. Taukoja meille ehdoteltiin, mutta itse halusin yrittää kunnes...Eivät panneet vastaan. Minä en jaksanut hyvin hoitoja. Ne oli tosi raskaita, ainainen tikutus ja hermoilu, pääseekö klinikalle, osuuko viikonlopulle. Ja monta kertaa olin jo aivan varma, että olen raskaana; oli jopa kaikki oireetkin. Petyin tosi pahasti aina! Olin aika itkuherkkä ja tiuskin miehelle. Rassasihan sekin, että vain yksi ihminen tiesi hoidoista. En halunnut muiden tietävän. Sitä päätöstä en kadu, mutta tosi yksin se kyllä jätti. Kuten sanoit, ison, TODELLA ison osan elämästään ja ajatuksistaan joutuu peittämääm. Rahaakin paloi ja tuntui epäreilulta, että toiset vaan hyppää sänkyyn ja tekee niitä lapsia!!!! Minä olisin kaipaillut aktiivisempaa linjaa klinikalta. Varsinkin kun munasoluja ei koskaan yhtä enempää kehittynyt.Jälkikäteen olen sitä paljon miettinyt, että ihan viisasta oli jatkaa insseillä niin pitkään, kun lääkärit pitivät sitä järkevänä. Ihmeen pitkään jatkoivatkin ihan luomulinjalla. Joka tapauksessa koeputkihedelmöitykseen on pitkä jono, se on kropalle raskaampaa ja kukkarolle kalliimpaa. Inssit ovat kuitenkin verrattain halpa ja helppo keino loppupeleissä kuitenkin. Tai siis en tiedä, oletteko missä hoidossa? Julkisella varmaankin, kun syy on tuo perinnöllisyysjuttu? Me oltiin naikkarilla. Joka tapauksessa viimeisellä yrityskerralla mulle todettiin, että ei varmasti onnistu, koska rakkula oli jo puhjennut ja mulle oli unohdettu tehdä aukiolotutkimus, että ehkä tuubit ei olekaan enää auki ja kaikki hoidot oli turhia. Oli aika epätoivoinen olo sen jälkeen. En odottanut plussaa ja tuli otettua siideriäkin monena päivänä. Ei siis paljon, mutta pullo iltaan tyyliin rauhoittamaan hermoja. Joka tapauksessa plussasin siis, kun olin jo kaiken toivon heittänyt. Jälkikäteen jäin miettimään, kuinka paljon kaikki se stressi ja odotus vaikutti epäonnistumisiin, kun stressi ja odotus jäi epätoivon vuoksi niin heti onnistui...Sitähän ei tiedä koskaan. Kuten sanoin, hoitovuosi oli varmasti elämäni rankin ja uskoin, etten koskaan toivu. Mutta nyt kun raskaana ollaan oltu se 9kk niin enpä juuri asiaa enää ajattele ja tosiaan aika kultaa näitäkin muistoja. Uskomatonta, kun miettii niitä itkumääriä, mitä itkin. Vauvan laskettu aika on tosiaan ensi viikon perjantai ja kovasti tässä olisin jo kypsä synnyttämään lähtemään. Lääkärit hieman lupailivat, ettei menisi laskettuun aikaan, mutta eihän sitä varmasti tiedä. Hieman jännittää, mutta kaipa se siitä.Kerron toki, kun on jotain kerrottavaa toivottavasti pian...

Sulle nyt vaan tsemppiä uuteen yritykseen. Minä jos kukaan olen hyvä esimerkki siitä, ettei kannata luovuttaa inssienkään suhteen.

joo, mun hoitohistoriaa: mulla on hieman epäsäännölliset kierrot, ja varmaan siksi mut laitettiin jo ekassa inssissä lääkitykselle. Clomeja söin, mutta ne ohensi mun kohdun limakalvoa, joten seuraavassa inssissä siirryin pistettävään Menopuriin. Kallis ja työläs lääke, ja tässä inssissä vastetta lisättiin, jotta saataisiin kaksi follikkelia aikaiseksi.

Eli kummallakin kerralla on ollut vain yksi munarakkula, joka on ollut oikein hyvän kokoinen ja muotoinen. Lopullista kokoa en tiedä,mutta kp 10 oli 14 mm. Kohdun limakalvo ollut myös erinomainen. Ovulaatio on saatu aikaiseksi irrotuspiikillä, mutta kummassakin inssissä munarakkula on ollut vasta puhkeamassa. Kaikki on siis ollut hyvin, mutta mitään ei tapahtunut. ja tiedän että on hassua ajatella näin, mutta pelkään etten raskaudu ikinä. Tämän inssin jälkeen mut laitetaan koeputkihedelmöitysjonoon, joka kestää puoli vuotta. Ja inssejä on jäljellä enää yksi tai korkeintaan kaksi. Lääkäri sanoi että enempää ei tehdä julkisella. Asia ahdistaa, kun en tietenkään haluaisi joutua odottamaan sinne saakka.



Olen aika herkillä tämän asian kanssa. On tosi hyvä, että olen saanut keskustella kanssasi, olet ollut tukena. Tämä perinnöllisyysjuttu on sillä tavalla harvinainen, että en toista vertaistukea ole palstoilta löytänyt. Lisäksi olet vielä hyvä esimerkki siitä että voi onnistua ja jopa kahdesti!

Kaikkea hyvää loppuraskauteesi!

Missä oikein olet hoidossa? musta tuntuu hieman ihmeelliseltä, että lääkäreillä on noin erilaisia mielipiteitä. Sun kohdalla tunnutaan todella etenevän " kovilla" . Toki myönnän, että minusta tuntui monesti siltä, että pehmolinjakaan ei johda tulokseen! Mä itse tuskailin kanssa sitä, josko mua ei ikinä onnista ja mitä vikaa mussa on jne.Se tulee helposti mieleen. Kuitenkin olen suhkoht nuori - taidat olla samaa ikäluokkaa jopa nuorempikin. Olen siis 77 syntynyt,mitään vikaa ei pitäisi olla. Kuitenkin onnistuminen kesti tosi kauan. Mulle kyllä joka kerralla toitotettiin, ettei mitään aihetta huoleen ole, normaalillakin yrittämisellä vuosi voi helpostikin mennä ennen kuin natsaa. Ja kun ihan oikeasti miettii, että normaalisti yrityksiä voi olla kymmeniä ja meillä vaan se yksi hiivatin inssi kuussa niin ei kai sitä voikaan heti napsahtaa. Ja itse kärsin aika lailla, kun pinouduin noissa inssipinoissa tällä palstalla ja muutenkin noissa aloituksissa, jotka valtaosa oli aivan erilaisessa tilanteessa. Tuntu, että mun inssimäärät oli aivan huimat ja tuhoon tuomitut, kun toiset siirty jo muutaman jälkeen järeimpiin hoitoihin. Mutta heillä tilanne on tietenkin aivan eri: monissa naisissa on itsessä jotain vikaa ja luonnollista yritystä on koko ajan ohessa. Mulla kyllä itse asiassa plussan varmistuksessa näkyi kenties jotain endometrioosia (vähäistä) kohdussa, se ehkä selittää, miksi en heti onnistunut. Toisaalta ihmettelin, että miksei sitä aiemmin kukaan lukuisissa ultrissa huomannut ja olisiko se tosiaan riittänyt estämään raskauden. Asialla ei kuitenkaan ollut enää merkitystä, joten vaan kirjattiin papereihin. Kolme on musta kyllä aika vähän yritystä insseissä. Koska me, jotka yritämme ainoastaan luovutetuilla olemme aika pieni, marginaalinen ryhmä. Onko lääkärilläsi tästä ryhmästä tarpeeksi kokemusta? Pyörin aikoinani tällä palstalla niin ahkerasti, että muutama luovutettuja siittiöitä käyttänyt tarttui silmiin. Heillä ei taitanut olla perinnöllisestä sairaudesta kyse vaan miehen viasta, mutta siis joka tapauksessa toinen onnistui kuudennessa inssissä ja toinen muistaakseni viidennessä. Eli niitä yrityskertoja luovutetuilla siittiöillä ilman normaalia yritystä on kuitenkin hyvä olla useita. Ootko mielestäsi onnistunut bongaamaan ovikset hyvin? Mulla oli siinä tosiaan hieman tulkintaongelmia, kuten kerroinkin ja se tuotti stressiä. Mietin, että sinänsä hyvä tilanne, jos munarakkulat olivat vasta puhkeamassa ja sait vielä irroituspiikinkin. Mulle ei sitä koskaan edes suostuttu antamaan, vaikka sitä kyselin. Se kuitenkin helpottaa tuota ajoitusongelmaa. Mutta kuten kerroinkin, mulla natsasi vain ne inssit, joissa rakkula oli jo puhjennut, olen siis siinä suhteessa jotenkin " outo" . Mun kroppa siis kai suosi nopeampia poikasiittiöitä. Jos joudut puolen vuoden koeputkijonoon, oletko harkinnut siinä odotusaikana käyttäväsi yksityisen palveluja? Minä mietin sitä paljon ja olisin luultavasti odotusaikana tehnyt inssejä vaikka yksityisellä. Eipä olisi mennyt odotusaika aivan hukkaan. Rahaa toki siihen olisi palanut hurjasti, mutta inssit on kuitenkin vielä aika halpoja verrattuna noihin koeputkijuttuihin. Olisin ollut valmis ottamaan pankkilainaa. Olemme kyllä aika pienituloisia, mutta lapsen halu oli valtavan kova minulla, päässä ei muuta pyörinytkään.

Näihin perinnöllisyyspuolen juttuihin tosiaan törmää tosi harvoin. Ihan oikeasti me ollaan marginaaliryhmä. Kun ei olla oikeasti lapsettomia, mutta yrittää tavallisesti ei uskalla...Siinä on paljon ajateltavaa. Mutta tosiaan kuten itsekin totesit, kaikki voi sujua hyvinkin positiivisesti ja kitkattomasti, kuten meillä. Kunhan tuo raskas hoitoprosessi on ohitse. Minulle se oli yllätys, koska varsinaisesti hoitoja ei osannut etukäteen stressata. Ajattelin, että kyllä aikanaan natsaa tavalla tai toisella. Uskon sinunkin puolestasi, että kannattaa olla luottavainen. Lääketiede pystyy niin paljon, aikaa ja yritystä ehkä kuluu kauemmin, mutta tavalla tai toisella natsaa. Sen sijaan stressasin kaikkea mahdollista miehen suhtautumisesta lapseen ja ympäristön suhtautumista ulkonäköön jne jne. Hoidot osottautui rankemmaksi ja arki taas helpommaksi. Jos muuten " katoan" palstalta hetkeksi, olen sitten synnyttämässä. Vielä ei kyllä lupaavalta näytä, mutta ensi perjantain laskettu aika kyllä lähenee kovaa vauhtia.

TSEMPPIÄ!

Mitä nyt kuuluu? Oletko jo synnyttänyt? No, varmaankin olet... Tulehan mulle kirjoittelemaan, kun vaan ehdit!



Hieman vastailen viime viestiisi, josta on jo aikaa, sori. Taysissa olen hoidossa, ja minustakin on aivan omituista, että eri hoitopaikoissa on erilaiset käytännöt. Aion kyllä itsekin pyytää, että saisin noin kuusi inssiä yhteensä ennen ivfää. Katsotaan sitten, että suostuvatko.



En usko, että vähäisellä määrällä endometrioosia on vaikutusta raskautumiseen. Ehkä lääkärisi ei halunnut sanoa mitään asiasta aiemmin ettei turhaan huolestuttaisi sinua. Silti minäkin ihmettelen, miksi lääkärisi ei lisännyt hormonien määrää hoidoissasi. No, minä olen käyttänyt nyt hirveesti rahaa hormoneihin ja edelleen vain yksi follikkeli on saatu aikaiseksi... Aikalailla turhauttaa. Mutta toivon niin kovasti että onnistuisi siitä huolimatta! Toisaalta vaikea uskoa onnistumiseen. Munhan ei tartte bongailla ovista ollenkaan, Taysissa käytäntö on tämä, että irrotuspiikistä kahden päivän päästä mennään inssiin. Voi olla, että loppuvuoden ollaankin tauolla, menen ensi kuussa laparoskopiaan ihan varmuuden vuoksi ja jos menkat myöhästyy paljonkin en ehdi joulukuussakaan inssiin... Mutta toisaalta taukokin tekee niin hyvää.



Ihana kuulla, että arkenne sujuu hienosti. Se lisää uskoa tähän meidänkin projektiin. Ja nyt teitä on jo neljä? Vaikuttaako miehesi sairaus suurestikin arkeenne? Meillä ei yleensä, mutta kohta mieheni menee leikkaukseen sairautensa vuoksi, joka hieman jännittää.

Eikö edes Hyksistä ole kellään kokemuksia? Ja ivf-hoidoista?



Wonderoo

Heippa!



Perustietoa löytyy esim:

http://metku.net/~pesu/hoidot.html#ivf

Muiden kokemuksia löytyy tältä palstalta vaikka " IVF vkolla jotain" -pinoista. Itse majailen pinossa ICSI vkolla 32, vaikka meille tehdäänkin " vain" IVF.



Prerjantain siirtoa odotellen Katijo

keskustelu nimellä " ivf-hoidon kulku..."



Tänään viimeksi on joku kirjoittanut kyseiseen ketjuun.

Kiitos tuosta linkistä, sieltä löytyikin tosi perusteellinen kuvaus! Erittäin mielenkiintoinen ja asiapitoinen. Täytyy lueskella vielä noita viestiketjuja tarkemmin, kiitos siitäkin vinkistä.



Jos jollain on vielä tietoa Hyksistä ja esim jonotilanteesta sekä alkiodiagnostiikasta ylipäätään, niin lukisin erittäin mielelläni! Kiitos jo etukäteen.



Wonderoo

Mutta viimeksi PAS-alkion siirron yhteydessä lääkäri muusta syystä alkoi selittää alkiodiagnostiikasta. Ideahan on siinä se, että IVF-hoidon yhteydessä alkiosta otetaan 1-2 solua, joille tehdään kromosomikartoitus ja sitten tiedetään jo jonkin verran. Ainoa varjopuoli tässä on, että solujen poistaminen alkiosta tiputtaa raskauden onnistumismahdollisuuden aika pieneksi, jos IVf normaalisti on siinä 30-35% niin tällä alkion diagnostiikalla se kuulemma tippuu 10-15%.



Toivottavasti pääsette pian etenemään, ja saatte terveitä alkioita jotka kiinnittyy hyvin ja heistä kasvaa terveitä lapsia!

Kiitos tiedoistasi, olihan tuossa vaikka mitä! Ikävän pieneltä tuo onnistumisprosentti kuulostaa, mutta ei ihan olematon ole kuitenkaan. Täytyy vain heti varautua siihen, että useampi yritys vaaditaan onnistumiseen.

tiuhtiainen:

Toivottavasti pääsette pian etenemään, ja saatte terveitä alkioita jotka kiinnittyy hyvin ja heistä kasvaa terveitä lapsia!

Kiitos :-)

Wonderoo

Olen jo kaksi kertaa kirjoittanut sulle pitkän vastauksen ja molemmilla kerroilla se on hävinnyt jonnekin bittiavaruuteen siinä vaiheessa kun olen enteriä painanut.



Mutta oma tilanne vastaava, peittyvästi periytyvän sairauden kantajia olemme ja mahdollisuus saada vakavasti sairas lapsi on 25%, esikoinen menehtyi kohtuun loppuraskaudessa.



Ensimmäiseksi kannattaa ottaa yhteys HYKSin perinnöllisyysklinikalle ja kysyä, onko sairauteenne diagnostiikka olemassa. Jos on, odotusaika tuskin on hirveän pitkä. Jos ei - kuten meidän kohdallamme - kannattaa varautua pitkään odotukseen (1,5-2v).



En tuijottaisi noita onnistumisprosentteja liikaa. Itse asiassa tuoresiirrossa onnistumisprosentti on normi-IVF:ää parempikin, koska alkio on jo pidemmällä kehitysvaiheessa ja alkionkuoren avaus parantaa sen kiinnittymismahdollisuuksia. Diagnostiikka vaikuttaa negatiivisesti alkioiden pakastuksen ja sulatuksen kestävyyteen, joten PAS-siirtojen todennäköisyys on pienempi.



Kirjoittelin pitkät tarinat diagnostiikan kulusta mutta ne selviävät teille vielä tarkemmin kun käytte perinnöllisyysklinikalla juttelemassa. Nyt en ehdi tähän enempää kirjoitella niistä, mutta jos haluat jotain kysyä, vastailen kyllä mielelläni.



Onnea matkaan!

Kiva kun olit sinnikäs ja viitsit kirjoitella uudelleen! :-)

Diagnostiikka on olemassa tähän meidän sairauteen, kuulimme siitä sopeutumisvalmennuksessa eli ihan hirvittävän pitkää odotusta ei siis pitäisi tulla. Jonotilanne on sitten asia erikseen...

Tuo oli mielenkiintoista kuulla, että tuoresiirrosta onnistumismahdollisuus on hyvä. Kuulostaa hyvälle!

Olisi kyllä tosi mielenkiintoista kuulla diagnostiikan kulusta, jos joku kerta ehdit ja viitsit kirjoitella. Vielä ei ole tietoa koska pääsemme perinnöllisyysklinikalle ensikäynnille, joten malttamattomana janoan tietoa! Erityisesti kiinnostaa aikataulutus, miten pitkä prosessi ja millaisia vaiheita kaikkiaan.

Kiitos vastauksestasi ja onnentoivotuksesta, sitä tarvitaan! :-)

Auringonkukk@70:

En tuijottaisi noita onnistumisprosentteja liikaa. Itse asiassa tuoresiirrossa onnistumisprosentti on normi-IVF:ää parempikin, koska alkio on jo pidemmällä kehitysvaiheessa ja alkionkuoren avaus parantaa sen kiinnittymismahdollisuuksia. Diagnostiikka vaikuttaa negatiivisesti alkioiden pakastuksen ja sulatuksen kestävyyteen, joten PAS-siirtojen todennäköisyys on pienempi.

Kirjoittelin pitkät tarinat diagnostiikan kulusta mutta ne selviävät teille vielä tarkemmin kun käytte perinnöllisyysklinikalla juttelemassa. Nyt en ehdi tähän enempää kirjoitella niistä, mutta jos haluat jotain kysyä, vastailen kyllä mielelläni.

Onnea matkaan!

Itse kertoisin sen verran, että meillä miehellä perinnöllinen sairaus, joka mahdollista tutkia vasta raskaana ollessa vk 12.Me päädyttiin käyttämään luovutettua spermaa. Jos etukäteen olisi voinut seuloa alkioita ja siirtää terve kohtuun, oltaisiin valittu biologisesti täysin oma lapsi. Mutta kun se ei ollut mahdollista, koettiin tuo raskaaksi jo tuleminen ja odottaminen viikolle 12 tosi rankaksi. Mutta näinkin on ollut hyvä. nyt mahassa on jo toinen lapsi luovutetulla siittiöillä tehty. Tsemppiä! Halusin vain kertoa tämänkin mahdollisuuden.

Todella mielenkiintoista! Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Tuossa on todella ajattelemisenaihetta, jos alkiodiagnostiikka ei tuo tulosta. Mekin koemme todella liian raskaaksi odottaa 12-15 viikkoa ja mahdollisesti joutua keskeyttämään. Tätä täytyy harkita vakavasti.



Voitko vielä kertoa miten saitte luovutettuja siittiöitä? Kunnalisen kautta vai yksityiseltä? Entä miten siinä tapauksessa hoidot menee vai tarvitaanko niitä edes erityisemmin?

miten henkisesti sinä ja miehesi olette käsitelleet tämän asian? Onko miehelle vaikeampaa? Vai onko lapsi kuin oma?

Meilläkin tuo mahdollinen ajatus luovutettujen solujen käyttämisestä on kulkenut mukana koko tämän prosessin ajan ja todennäköisesti, jos näillä diagnostiikkahoidoilla ei tulosta saada, koitamme myös tuota vaihtoehtoa. Ongelmana vain on, ettei solujen luovuttajia ainakaan noin periaatteessa geenitestata etukäteen, jolloin on ihan yhtälailla mahdollista, että myös luovuttaja olisi tämän geenivirheen kantaja (1/45 suomalaisesta kantaa tätä meidän mutaatiota).



Lisäksi, jos geenivirheemme olisi ollut tiedossa etukäteen, olisimme saattaneet tätä vaihtoehtoa jo alunperin harkitakin, mutta silloin, kun esikoisemme menetyksestä oli kulunut vain vähän aikaa, ei se vaihtoehto tuntunut oikealta. Kun olimme juuri nähneet oman valmiin ihanan lapsemme, joka oli niin täydellinen sekoitus meitä molempia ja yhtäaikaa niin molempien näköinen, ei meillä oikeasti ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää ensin diagnostiikan kautta saada elävä ja toivottavasti vielä tervekin biologinen lapsi.



Näin sanomalla en missään tapauksessa halua loukata ketään enkä väheksyä kenenkään muun päätöksiä sen puoleen luovutettujen solujen kuin adoptionkaan suhteen. Varsinkaan, kun molemmat vaihtoehdot ovat meilläkin vielä ' listalla' ja on mahdollista, että jommalla kummalla tavalla meille vielä lapsi/lapsia tulee.



Luulen kuitenkin, että tilanne on hieman eri silloin, kun sitä yhteistä biolasta ei ole koskaan ollutkaan eikä edes ihan tarkkaan osaa kuvitella, miltä hän näyttäisi ja millainen hän olisi. Meillä sen sijaan oli biolapsi mutta hänet otettiin meiltä pois. Pelkään, että yrittämättä tätä diagnostiikka saattaisin esim. vertailla mahdollista uutta lasta edesmenneeseen tyttäreemme. Tuntuu, että tämä tie on nyt kuljettava loppuun, ennenkuin muita vaihtoehtoja voi vakavasti ajatella. Siinä henkisessä tilassa, jossa olimme pari vuotta sitten, tuskin olisimme muutenkaan psyykkisesti olleet siinä kunnossa, että meille olisi luovutettuja soluja edes annettu.



Kaiken kaikkiaan haluan silti vielä korostaa, että minusta kaikki lapset ovat ihan yhtä arvokkaita ja omia vanhemmilleen, olivat he sitten 100% biolapsia, luovutetuilla soluilla saatuja tai adoptoituja. Uskon, että meilläkin näin on sitten, jos ja kun se tilanne vastaan tulee. Tunteet näyttelevät kuitenkin lasten saamisessa niin suurta osaa, että jokaisen on kuljettava oma polkunsa loppuun siten kuin se oikeimmalta tuntuu.

ja toivon että keskustelut vielä jatkuisivat! Meillä on sillä tavalla samanlainen tilanne kuin Onnimannilla, että miehellä perinnöllinen sairaus ja olemme päätyneet käyttämään luovutettuja siittiöitä. Alkiodiagnostiikkaan ei ole mahdollisuuksia. Tässä vasta odotellaan hoitoja, mutta mielelläni kuulisin sinulta Onnimanni lisää elämästänne ja ratkaisuistanne. Millaisia fiiliksiä teillä on ollut perheenlisäysmatkanne aikana? Millaisia hoitoja kävitte? Onko lapsillanne sama luovuttaja? Ja millainen ihanuus onkaan tämä teidän ensimmäinen lahjalapsenne?



Samalla minua pelottaa juuri tuo mistä Auringonkukka puhui: kun kierrämme yhden vaikean sairauden käyttämällä luovutettuja, voikin lapsemme saada jonkun ihan muun sairauden.