Hyks ja alkiodiagnostiikka

jos joku vielä jatkaisi keskustelua

joilla on saman tyyppinen tilanne.



Minäkin kuulisin mielelläni vielä kokemuksia myös noista luovutetuista siittiöitä, jos joudumme turvautumaan niihin. Ja edelleen tietysti kokemukset alkiodiagnostiikasta kiinnostaa.

Tervehdys!

Meillä on myös sellainen tilanne, että tarvitsemme alkiodiagnostiikkaa perheen perustamisen avuksi. Itselläni on perimässä kromosomimuutos, joka saattaa aiheuttaa vakavan kehitysvamman pikkuiselle, mahdollisuudet tähän on 50 % jokaisessa raskaudessa.

Karvaalla tavalla tämän on joutunut kokemaan, ensimmäinen raskaus meni kesken 13 viikolla ja toinen raskaus päättyi vkolla 19.



Uutta raskautta emme uskalla emmekä halua yrittää luomusti vaan pyydämme lähetettä alkiodiagnostiikalla avustettuun keinohedelmöitykseen.



Ihanaa löytää kohtalotovereita, jatketaanhan keskustelua!

Meillä on nyt vähän edetty tilanteessa, saimme juuri ajan ensimmäiselle käynnille Hyksiin! Aika on parin kuukauden kuluttua, mutta ihanaa että se viimein tuli. IVF:stä siinä puhuttiin ja siitä miten epävarmaa tämä tulee olemaan. He eivät vielä pysty lupamaan, että alkiodiagnostiikka meidän sairauden kohdalla ylipäätään onnistuu, olemme ilmeisesti ensimmäiset asialla.



Eli jännitys jatkuu, pääsemmekö yrittämään...

Ihan ensimmäiseksi anteeksi palstapimeyteni. Tietokone oli pitkään rikki. En tarkoittanut " kadota" mihinkään.



Wonderoo: Julkiselta puolelta saatiin siittiöt. Eivät maksaneet mitään eikä tarvittu mitään erityisjärjestelyjä. Miehen pituus, silmien ja tukan väri. Hoidot olivat inseminaatioita. Ekan lapsen kohdalla eka onnistui. Ja tokan (mahassa) lapsen kohdalla 9. onnistui. Eli aika erilaiset prosessit. Meidän eka lapsi on nyt yli 2v ja harvoin edes ajatellaan/puhutaan, ettei olisi oma. Tietty enempi kävi mielessä silloin kun kakkosen yritys päällä. Kun sitä alusta asti mieskin on hoitanut, niin " omahan" se on. Vaikka miehen näköä lapsessa ei ole YHTÄÄN! Ei kerta kaikkiaan on aivan erinäköinen niin onneksi hänen voi sanoa nauraen muistuttavan minua, vaikka ei ehkä sekään aivan paikkansa pidä. Lapsen saamisen jälkeen henkisen puolen kanssa ei ole ollut ongelmia. Lapsen hoito ja elämä vie niin mukanaan, ettei sitä edes ajattele.



Auringonkukka: geenitestaus joo siittiöistä. siitä en tiedä mitään. olisihan se todella kurja,huono tuuri, jos luovuttajalla olisi sama geenivirhe tietämättää. Eikö tosiaan tässä tapauksessa luovuttajaa voisi jotenkiin testata? ootteko kysyneet?



Ilpo: valitettavasti ei sama luovuttaja. Meillä oli varattuna saman luovuttajan kolme siittiölastia eli kolmea yrityskertaa, mutta ei tärpännyt. Meiltä kysyttiin ennen 4 kertaa, että haluammeko nyt lopettaa, kun siittiöt loppui. Se ei ollut pälkähtänyt mieleemmekään. Luovuttajalla ei ollut meille niin väliä, halusimme ensisijaisesti lapsen. Fiilis on tietty vähän outo, koska lapsemme eivät siis ole täyssisaruksia. Se ehkä tuntuu hieman oudolta. Ensimmäinen lapsemme (poika) on kuitenkin aivan verraton kerrassaan. Kielellisesti lahjakas ja ikäsiään taitavampi, sosiaalinen ja todella fiksu. Ihan oikeasti. katselen häntä silmät pyöreinä ja mietin, voiko tuo olla minusta tullut. Jotenkin olen ajatellut, että se luovuttaja on jotenkin hyvä ja fiksu ihminen ja hänen jälkeläisensä on sitten hänen kaltaisensa. Toista lasta odotan yhtä innolla, toki varautuneena siihen, että hän on varmasti aivan erilainen. Laskettuun aikaan on 2vk. Mutta toisaalta, jos esim. adoptoi lapsia tai saa uusperheessä lapsia niin erilaisiahan ne lapset aina ovat. Itselläni on kaksi sisarusta ja ollaan niin kaukana toisistamme kuin olla ja voi. Uskon kasvatuksen voimaan ja rakkauteen. meidän lapset on niin haluttuja, toivottuja ja raskastettuja, että sen kaiken välittämisen on pakko näkyä heissä jotenkin.

Vielä noista hoidoista, että niiden aikana oli tosi rankkaa. varsinkin, kun kakkosta kesätaukoineen yritettiin melkein vuosi. Se oli itkuherkkää aikaa ja asiat koko ajan pinnassa. Ne hoidot on tosi kuluttavia. Ihan oikeasti, sitä ei osannut kuvitella. me varsinkin, kun emme ole lähipiirille kertoneet eli melkein kaikki luulee lapsia täysin meidän omaksi. Se oli meidän tietoinen valinta. En halua ns turhan tiedon vaikuttavan lapsiin, koska oikeasta biologisesta isästään he eivät halutessakaan saa koskaan tietää mitään, koska hän on anonyymi. Miksi siis kieltäisin heiltä isän, joka kuitenkin on läsnä heidän arjessaan eivätkä he muuta osaa kuvitellakaan? Joka tapauksessa tästä asiasta on monta mielipidettä, tämä meidän.Joka tapauksessa heti plussan jälkeen kaikki hoidot, surut ja huolet unohtui ihan oikeasti. Taustalla ei ollut väliä ja keskityttiin odottamaan vauvaa. Ihan oikeasti en edes muista juuri sitä tuskien taivalta, jolla vauva saatiin alulle. Ja meidän hän on nyt, ei kenenkään luovuttajan. Ja 2vk:n päästä pitäisi siis syntyä. Meillä ainakin henkinen puoli ei ole ollut mitenkään ongelma hoitojen loputtua. Mies on ollut odotuksessa mukana ja esikko on hänenkin silmäteränsä. Tervettä lasta ei luovutettukaan siittiö toki takaa, mutta ainakin tämä perinnöllinen, jopa tappava sairaus todennäköisesti vältetään. Mitään muuta taetta ei tietenkään ole.

... meidän diagnostiikkahoito on parhaillaan jännittävimmässä vaiheessa, eli diagnostiikka on tehty alkioille tänään. Hoidon kulusta olen kirjoitellut tuohon 37-38viikkolaisten pinoon.

Meillä on hoidot alussa ja on hyvä kuulla kokemuksistasi. Olen itsekin samaa mieltä siitä, että on epätodennäköisempää, että luovutetuilla siittiöillä saatu lapsi sairastuu kuin miehen siittiöillä saatu, kun hänen sairautensa on vallitsevasti periytyvä ja vaikea. on hyvä kuulla, että on muitakin jotka ovat päätyneet samaan ratkaisuun kuin me. Kun suurimmalla osalla luovutettuja siittiöitä käyttävistä pareista syynä on se, ettei miehellä ole omia siittiöitä, ja meillä tämä taas on " eettinen" (?) ratkaisu. Vaikea sellainen, kuitenkin. mieheni sairaus ei kuitenkaan todennäköisesti tapa, mutta aiheuttaa kärsimyksiä. Päädyittekö te heti käyttämään luovutettuja? Minun on tunnustettava, että kovasti aluksi mietin, että teemmekö oikein. ja voi sitä itsesäälin määrää (" kun kaikki muut saavat lapsia oman miehensä siittiöillä..." ) Minkälaisia ajatuksia sulla oli aluksi?

Kiva, että sain sinut vielä " kiinni" . Jäi huono omatunto, kun vastauksen kanssa meni niin pitkään. Meillä oikeastaan miehen " sairaus" selvisi vahingossa rutiinilääkärintarkastuksessa. Lääkäri ikään kuin lipsautti, että vaivahan on perinnöllinen. Mies oli ihan h-moilasena, että ei kukaan hänelle ollut kertonut...Saatiin lähete perinnöllisyysklinikalle, jossa kerrottiin periytymisestä ja todennäköisyydestä yms ja mahdollisuudesta keinohedelmöitykseen. Sitten käytiin vielä naikkarilla kuuntelemassa keinohedelmöityksen saloja. Asia jäi sitten hautumaan kummankin mieleen kahdeksi vuodeksi ennen kuin tuli todella ajankohtaiseksi. Alkiodiagnostiikka ei ole meidän kohdalla mahdollinen, koska alkioista tätä vaivaa voi tutkia vain Hollannissa eikä niitä voi tietenkään edes takaisin lähettää. Eli se oli poissuljettu vaihtoehto. Venäläistä rulettia sairaudella mies etenkään taudin kantajana halunnut alkaa pelaamaan. Meillä siis 50% todennäköisyys, että lapsi saisi taudin. Mies sanoi kärsineensä itse tarpeeksi, ettei halua samaa lapselle. Päätös oli loppujen lopuksi aika " helppo" , koska realistisia vaihtoehtoja ei oikein ollut. Huvittavaa tietenkin hysteerinen ehkäisy keskenämme, vaikka lasta hoidoilla yritettiin. Ekalla kierroksella oli itsellä aikalailla miettimistä. Keille kertoo keinotekoisesta alusta, jos keillekään? Minkä näköinen lapsi on? Miten mies tulee lapseen suhtautumaan? Minkälainen lapsi on? Kaikenlaista pyöri päässä ja välillä oli hieman ahdistavaakin. Nyt kun lapsi sitten on ollut jo 2 vuotta, noita juttuja miettii tuskin koskaan. ja toisen lapsen kohdalla niitä ei enää samalla lailla miettinyt. Se hieman kirpaisi ajatuksena, että luovuttaja on eri, mutta asialle ei mahda mitään.Vaihtoehdot oli " ota tai jätä" . Ja toisaalta yritys kesti niinkin pitkään kuin ne 9 inssiä eli sitä positiivista plussatestiä ja onnistumista halusi niin kovasti, että kaikki muu menetti merkityksensä. Minkälaiset hoidot teillä on edessä/käynnissä? Insseillähän sitä kai yleensä aloitetaan?

oli mielenkiintoista kuulla vaiheistanne ja siitä, että teillä päätös oli suht helppo. Itsekin olemme siinä vaiheessa, että tuntuu hyvältä ja oikein toimia näin. Tosin sitten varmaan herää paljon uusia ajatuksia, jos raskaus alkaa. Toinen hormoniavusteinen inssi (vaikka minulla hormonit pitäis olla kunnossa, mutta kelpaa kyllä) meillä menossa, ja nyt pelottaakin se, että entä jos ei raskaudukaan. entä jos minussa on vikaa? Mutta jos inssit ei onnistu, sitten varmaan siirrytään IVFään.ajattelitteko te sitä?



Muuten, jos kiinnostaa, on olemassa sellainen suljettu yhteisö groups.msn.com/lahjasoluperheet, jossa on lahjasoluilla lapsia hankkineita tai yrittäviä.

Toinen inssi vasta - ei kannata alkaa ajatella, ettei onnistu. Itse lohduttelin itseäni sillä, että luomusti yrittävät voi yrittää vaikka kuinka monta kertaa kuussa ja ovulaatiopäivänä vaikka aamusta iltaan ja inssissä on vaan se kertalaaki, joten ei millään aina natsaa! Toki itsekin kun yhdeksättä kertaa yritettiin niin alkoi tuntua tosi epätoivoiselta. Mutta ovulaatiotestin kanssa kannattaa olla tarkkana, mulla varmaan oli muutama ihan oikeasti väärään aikaan suunnattu yritys. Ja toinen juttu, kropat on erilaisia. Yleensähän inssissä onnistutaan, jos siittiöt saadaan kohtuun ennen kuin rakkula puhkeaa ja näin yleensä ovulaatiotesteillä käykin. Mun kohdalla kuitenkin molemmat raskaudet alkoivat, kun munarakkulat oli jo puhjenneet ja lääkäri ei edes povannut tulosta. Mun kroppa siis suosi ilmeisesti ns. nopeita suoraan perille meneviä siittiöitä ja ns odottelijat eivät koskaan tärppiä aikaan saaneet. Koeputkihedelmöitys olisi kai ollut sitten seuraava askel ja siihen olisimme toki edenneet. Mutta meidän kohdalla siitä ei edes ehditty puhumaan. lääkärit oli sitä mieltä, että insseillä yritetään rauhassa. Itse ehkä pahimman epätoivon hetkellä olisin kaivannut järeämpiä ja ns varmempia keinoja. Mulla siis kuusi inssiä oli ensin luomusti ja loput 1tbl clomeilla eli tosi kevyitä hoitoja! Meillä ei missään vaiheessa ollut mitään kynnystä, mitä emme olisi halunneet yrittää vaan peli olisi viety loppuun saakka (koeputkihedelmöitys siis) eli siihen asti, että lapsi saadaan. Siksi luovuttajan vaihtuminenkaan ei vienyt lapsihaluja.

Taisinkin lukea joskus jostain yhteisöstä, taisi olla tuon " kerronko vai enkö lapsille luovutetuista soluista" yhteydessä. Sinänsä ehkä mielenkiintoinen, mutta minulle ehkä ei tarpeellinen. Ihan oikeasti olen sinut näiden ratkaisujen kanssa (ainakin tällä hetkellä) enkä mieti niitä oikeastaan koskaan etten ehkä haluaisi niitä alkaa vatvomaan alituiseen. Ja lapset vie niin mennessään (takaan ja lupaan sullekin!), että nuo ajatukset ihan oikeasti painuvat taka-alalle ja menettävät merkityksen. Minulle riittää, jos joskus tällä palstalla sattuu olemaan tähän liittyviä keskusteluja: osallistun jos ehdin tai jaksan.Ja kuten jo taisin kertoa, emme aio lapsille kertoa asiasta, joten hyvä, jos itsekin todella asian onnistuu " unohtamaan" . Jännä juttu, että ennen ensimmäistä lasta, olin varma, että kerromme asiasta, että salaisuudet on huonoja ja paljastuu ja mietin asiaa TOSI paljon. Nyt kun asia on menettänyt merkityksensä eikä sitä arkipäivässä näe niin tuntuu turhalta, että mitä tuota nyt kertomaan ja vatvomaan " vanhaa, unohtunutta" asiaa. Aiheuttaa vain tuskaa miehelle ja lapsille. Kun luovuttaja tulee kuitenkin aina ja ikuisesti olemaan anonyymi. pelkään itse asiassa lapselle vain tulevan ahdistusta ja psyykkisiä ongelmia, jos alkaa teininä pohtia oikeaa alkuperäänsä, kun siitä on mahdotonta mitään tietää. Asia olisi täysin eri, jos luovuttajan voisi jälkikäteen saada selville. Silloinhan biologisen isän " paljastamisessa" olisi jokin järki todella.

No, tässä vain tällaista pohdintaa...