Haluaisin olla onnellinen!

Kyllä nuo sinun ajatuksesi ovat tuttuja täälläkin ja varmasti myöskin täysin normaaleja, olettaisin ainakin.

Itsellänikin takana oli 6 pitkää vuotta, jolloin vauvaa yritettiin saada alulle kaikin mahdollisin keinoin ja aina tulos oli yhtä epätoivoinen:(



Kun sitten jollain ihmeen kaupalla tulin raskaaksi ja vieläpä ilman mitään hoitoja (viimeisestä noin 1.5 vuotta) niin en voinut ensin uskoa tätä todeksi...Kun sitten ultra vahvisti raskauden rv 8+4 niin sen suunnattoman onnen taustalla oli kuitenkin pelko siitä, ettei kaikki menekään hyvin. Johtuu varmasti siitä, kun tähänkin asti kaikki on tällä saralla mennyt päin mäntyä ja lokaa on satanut niskaan tuon tuosta. Oli niin epätodellinen olo. Tuntui, että enhän MINÄ voi olla raskaana...eihän mulle ollut koskaan ennenkään suotu tätä onnea niin miten sitten nyt??!!



Osasin kyllä nauttiakin olostani, mutta en täysillä-ainakaan vielä alkuvaiheessa. Sitten kun olimme käyneet np-ultrassa rv 12+1 niin päätin " virallisesti" antaa itselleni luvan olla raskaana ja nauttia siitä täysin rinnoin (kirjaimellisesti, heh). Olin kertonut tuohon mennessä jo lähipiirille raskaudesta. Perheeni tiesi, että hoitoja oli ollut ja kerroin toki heille, että nyt ei käytössä ollut minkäänsortin hoitomuotoa:)

Tuon np-ultran jälkeen asiasta tuli " julkinen" eli kerroin kaikillle kenen ylipäänsä halusin tietävän raskaudesta. Mulla masu myös pullahti hyvinkin ajoissa eli sen kyllä noilla viikoilla jo huomasi mikäli osasi katsoa;)

Meilläkin on mieheni kanssa pitkä yhteiselo takana; 12 vuotta ja varmasti sukulaiset ovat ihmetelleet miksei perheenlisäystä ole meille kuulunut. Kukaan ei ole kuitenkaan tullut kysymään miten tämä ihme on alkunsa saanut?! Ihmiset osaavat olla fiksuja....tosin ainahan voi joukkoon mahtua myös sitä " tökeröä" porukkaa:( Niistä ei kannata välittää.

Mä olen monille kertonut, että tämä oli pitkä projekti eikä tämän pitänyt periaattessa olla mahdollistakaan sillä meissä molemmissa oli kuitenkin vikaa. No, stressi varmasti vaikutti osaltaan siihen, että onnistuimme--niin tai siis stressittömyys tässä tapauksessa :)



Kyllähän sitä edelleen välillä miettii miten pitkä aika on vielä siihen, että vauva on valmis syntymään. En kuitenkaan anna itselleni liikaa aikaa miettiä huonoja juttuja sillä siitä saa vaan itselleen pahan mielen;(



Nyt kun liikkeitä olen jo tuntenut niin nyt niitä sitten odottelee koko aika ja jo pienestä huolestuu ellei hetkeen masukki ilmoittele itsestään.



Joku puhelikin, että aina kun yhdestä huolesta pääsee niin ainakin yksi huoli tulee tilalle, mutta se huoli ei varmasti lopu siihen, kun lapsi syntyy ja tottahan se on :) Siitä se huoli ja vastuu vasta alkaakin-tosin on hippasen erilaista kuitenkin!



Olen yrittänyt iskostaa päähäni, että NAUTI NAUTI NAUTI sillä tätähän olen odottanut jo todella kauan eikä koskaan tiedä vaikka tämä olisi elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta raskaana niin pitäähän siitä ottaa kaikki irti :) Nyt olen siinä jo onnistunutkin mielestäni hyvin. Jotenkin asia tulee aina konkreettisemmaksi,kun masu alkaa tulla koko aika vaan uusiin mittoihin.



Koitahan sinäkin nauttia raskaana olemisesta :) Olethan saavuttanut jotain, jota olet pitkään odottanut. Pieni pelko tulee varmaan seuraamaan meitä molempia raskauden loppuun asti, mutta ei anneta sen vallata mieltä. Yritä keskittyä positiivisiin asioihin ja eletään vaan päivä kerrallaan :)



Oikein ihanaa raskausaikaa Sinulle ja Masukeille!



Toivottelee: Je_Ni & " Pikku-Hippu" 17+5

Tiedän tuon pelontunteen.

Me yritettiin lasta yli kolme vuotta. Oltiin tutkimuksissa ja hoidoissa noin puoltoista vuotta. Niihin kohdistui paljon toiveita ja vielä enemmän pettymyksiä. Hoidot ei meillä ikinä tuottaneet tulosta. Oltiin joulun ja vuodenvaihteen aikaan hoitotauolla. Tammikuussa aloin odotella kuukautisia, että päästäis jatkamaan hoitoja, mutta pieniä ihmeitä sattuu ja testasin luomuplussan. Ensimmäinen ajatus, mikä siitä heräsi oli, ettenhän minä joka en ovuloi voi olla raskaana. Totta se kuitenkin oli. En kuitenkaan osannut iloita asiasta, pelko keskenmenosta oli niin suuri. Alkuraskaus kuluikin pahoinvoinnin ja pelkojen kanssa. Toisaalta olin onnellinen, mutta pelko kalvoi koko ajan ja minulla oli siitä huono-omatuntokin. Järki sanoi, että ole iloinen mutta minkäs sitä tunteilleen voi.

Nyt olen rv 19+4 ja masu on kasvanyt vähän. Nyt vasta olen oppinut tai antanut itselleni luvan iloita ja nauttia raskaudesta. Että puoleenväliin piti päästä ennenkuin pahimmat pelot alkoivat hellittää. Toki niitä on yhä vieläkin. Neuvolakäyntejä odottaa vaan sen takia, että kuulee sydänäänet ja saa varmistuksen siitä että vauva on yhä elossa. Nyt odottelen, että liikkeet alkaisivat.....



Me kerrottiin lähisuvulle 12-13 viikon paikkeilla raskaudesta. Opiskelukaverit alkoivat epäillä ja heille kerroin kun kysyivät asiasta ja töissä eivät kaikki tiedä vieläkään ( kohta tietävät kun masu kasvaa). Ystäville on kerrottu pikkuhiljaa tässä muutamien viikkojen aikana. Hoidoistakin olen muutamille maininnut, nyt niistä on jotenkin helpompi puhua kuin aiemmin. Ehkä se johtuu siitä, ettei niissä tarvitse enää rampata ja on päässyt " asian ulkopuolelle" . Kaikille ihmisille emme niistä koskaan aiokkaan puhua, vauva on tulossa ja olemme sitä mieltä, että ei se muille kuulu mitä kaikkea sen eteen on tehty. Vaikka tämä lapsi onkin luomu ovat hoidot kuitenkin aina osana hänen hankintaansa.



Onnellista raskausaikaa sinulle ja kyllä ne pelot helpottavat ajan myötä!!



t:nurminata

Muistan noi tunteet kuin eilisen vaikka meidän tuplat on jo 2v4kk.

Pelkoa tuo lisää suunnattomasti toi tuplaraskaus. Mutta sen puitteissa pitää jotenkin hyllyttää se tietous riskiraskaudesta ja saada sille äitiyden onnelle tilaa sen myötä. Mutta helppoa se ei aina ole. Mulla pelot teki aalto liikettä...mutta parempi sekin kun jatkuva jännitys.

Kun oli se 20rv täynnä niin olokin jo sen verran pyöreä että tosiaan alkoi tuntua raskaana olevalta ja piti myöntää että moinen onni on nyt kohdannut perhettämme. Ja loppu toivottu parasta ja sivussa pelätty pahinta :))



Toi asiasta kertominen on sit kinkkinen juttu. Ekaksi tietty työ päätätte kuinka julkisen siitä hoitotaustasta haluaa tehdä. Mutta koska odotat tuplia niin ne tökeröt kysymykset tulee eteen tosi paljon useammin kun yhtä odottaessa....monet yhden odottajat ei joudu koskaan vastaamaan moisiin uteluihin. Yleinen kysymys on " ai onko teillä suvussa tuplia" tai " mitenkäs noi teidän tuplat sai alkunsa kun eikös ne nykyjään ole aina hoidoilla tuotetut???" Että siinä kandee opetella joku sujuva vastaus mikä pätee noihin lapsenteko-kysymyksiin. Mie vastailin mm. miten saanut alkunsa??V: Kaksi siittiötä ja kaksi munasolua hedelmöityi...(ja omaa kivaa+pokan pitoa) tai sanot että " rakkaudellahan kaikki lapset saa alkunsa,tai kuinkas teillä sitten???" Noi nyt on musta reiluja ei liian ilkeitä vastauksia. Mutta ennenkaikkea saa heikolta kysyjältä jauhot suuhun.

Ja tiedoksi sitten että kun rajaatte kelle kerrotte ja jos tosiaan haluatte sen salassa pitää niin vähentäkää puoleen se alkuperäinen määrä. Mitä useampi tietää ,sen varmenpaa on tiedon leviäminen. Ja nämä toisten lapsettomuusongelmat kun kuuluu niinhin mässäiltäviin juttuihin. Ikävä kyllä. Meillä asiasta puhuttiin aika laajassa mittakaavassa.Mutta mulla helpotti asiaa se että olen kätilö ja työporukan kanssa oli helppo ja helpottavaa jutella aiheesta. Mutta monet eivät varsinkaan töissä halua näin omista intiimeistä asioista jutella minkä kyllä ymmärrän. Mutta nyt lasten ollessa isompia ei tulis enään mieleen puolitutuille/vieraille kertoa mikä oli hoitojen määrä jne.



Oikein hyvää vointia ja ilon hetkiä masua kasvatellessa!!!!

t.midwife ja pesue 2v4kk

Meillä on ivf-vauva tulossa ja edelleen pelko vaivaa vaikka viikkoja on takana jo 17+4. Töissä en ole asiasta kertonut, mutta sukulaiset ja ystävät toki tietävät sekä raskaudesta että hoidoista. Töissä olen ajatellut kertoa raskaudesta rakenneultran jälkeen ja toivottavasti sitten helpottaa myös nämä enimmät pelot. Toivoakseni silloin alkavat myös liikkeet tuntumaan, nyt ei ole kuin satunnaisia tuntemuksia. Onneksi olen vaatetuksella pystynyt raskauden vielä töissä salaamaan...



Onnea teidän raskauteen ja toivottavasti sinunkin pelot ovat turhia ja aikanaan hellittävät.

Me yritettiin mieheni kanssa saada lasta reilut 5v. ja oli useita hoitoja

viiden vuoden aikana. Koimme myös 2 tuskaista keskenmenoa.

Olimme jo lähes luovuttaneet, kun elokuisena päivänä testasin

plussaa. Tein muutaman päivän aikana yhteensä 7 testiä ennenkuin uskoin olevani raskaana:0) ja luomuihme oli tapahtunut! ja olinhan jo 39vuotias.

Mua sitten ultrattiin vkolla 6,8, 10, 12 ja 20. Ekaa ultraa jännitin

aivan suunnattomasti, mutta kaikki oli hyvin ja myös kaikkia muita ultria. Kaikki kuitenkin oli niinkuin pitääkin. Muistan että kun ekaa kertaa oksensin (bussissa...) niin olin todella onnellinen. Mietin että kaikki on kunnossa kun oksettaa:0) ja toivoin vieläkin pahempaa oloa..(hullu oon kai vähä). Pelkäsin hirveesti ja odotin että viikkoja tulisi enemmän. Kunnes vkolla 17 tunsin ekat potkut, silloin helpotti vähän ja osasin nauttia raskaudesta enemmän. Olin suunnattoman onnellinen.

Ja kun rakenneultrassa 20 vkolla kaikki oli kunnossa huokaisin helpotuksesta. Ja kun 24 vkoa oli täynnä huokaisin syvään, lapsi

voisi selvitä hengissä jos syntyisi silloin.



Suloinen tyttäremme syntyikin sitten täysin yllättäen rv 32+4, mutta

terveenä terhakkana, vaikka painoikin vain 1665g ja oli 40cm pitkä.

Sairaalassa tyttö vietti elämänsä ensimmäiset 3,5vkoa.



Nyt suuri ihmeemme, ihana pieni kullanmurumme on jo 1v 2kk vanha ja on juuri oppinut kävelemään ja puhua pälpättääkin jo kymmeniä sanoja:0) Lähes päivittäin tulee kyyneleet silmiin onnesta, onnesta että meille suotiin lopulta tuo ihana pieni tyttö.



Onnea odotukseen, varmasti kaikki menee hyvin ja kohta vauva potkii niin ettei tartte miettiä onko sillä kaikki hyvin.



t.

Mikaela

Todella paljon kiitos teille kaikille, jotka vastasitte viestiini! Sain niistä paljon voimaa ja vinkkejä odotukseeni.

Haluaisin vielä tarkentaa, että yritystä takana n. 8vuotta ja sen vuoksi kai tämä epätodellinen olo tilastani.

Pitkän odotuksen nyt täytyttyä, haluiasin huutaa kaikille, että hei MINÄ, jota olette mahoksi luulleet: ODOTAN VAUVOJA!!!!!!!!!!!!

Mutta kaikista parasta taitaa olla odottaa ja iloita, ihan läheisten kanssa (kel onni on, sen kätkekööt).

Hyvää kesän alkua teille kaikille ja KIITOS!

Itse olin samassa tilanteessa noin 7v sitten.Kuinka kertoa ja kelle???

Hoidon kautta tulin raskaaksi (10v sitä ennen hoidoissa kuljettuani).Odotin kaksosia ensin kumminkin oli niin pelottava asia ja uusi etten ollut kertonut kavereilleni että odotan vauvoja.Pelko muuttui suruksi sitten viikolla 8 kun toinen kakkosista tuli pois enkä enää kuullut toisen vauvani sydän ääniä.Koko sen loppu raskauden ajan olin saikulla enkä uskaltanut tehdä mitään .Pelko menetyksestä kauhistutti.

Kumminkin raskaus sujui hyvin koin vaikean pitkittyneen synnytyksen joka päättyi siihen et vauvani syntyi hätä sektiolla.Silloin kun tieto tuli kavereilleni et meillä on poika oli ilmeet aika yllättyneitä.

Silloin en vielä tunnistanut mikä mulla on mut olo oli kamala enkä tuntenut oloani onnelliseksi....

Kumminkin jo seuraavana äitien päivänä testin mukaan saisan toisen vauvan...Olin taas onnellinen .Ehken minua vaivasi se pieni vauva jonka menetin silloin viikolla 8 tai ehken se et salasin niin suuren asian olin koko asian kanssa yksin.Kumminkaan en saanut silloin sitä mielestäni pois.Paha olo jatkui.Kunnes sitten samana vuonna joulukuussa sain pojat keskosena.Pojalla tietystai koliikki ja muutenkin oli raskasta aikaa kun en tiennyt mikä minulla oli....

Sitten en enää kestänyt neuvolassa oloni tunnistettiin synnytys masennukseksi.......Site kesti kokonaista 4v lääkityksen ja terapioiden kanssa.....

Monesti olen miettinyt miksi se juuri minulle tuli????Olen meittinyt olisiko ollut syy tämä kun salasin sen vauva asian en jakanut asiaa kenenkään kanssa,vai oliko ett elämä muuttui niin pian toiseksi kun se oli siihen asti ollut????

Siksi kerron tän sulle ettei sinulle kävisi samalla tavalla.Ole onnellinen pienokaisesti vuoksi ja koko perheesi.Et sinä ole selitys velvollinen kenellekkään kuinka vauvat on alulle laitettu..Jos joku kysyy miksi nyt vasta vauvan/vauvojen aika voit siihen vastata ett sellaista se elämä on nyt on meidän vauvojen aika.

En puhuisi mitään hoidoista jos kukaan ei tiedä.Pääsee vähimmillä selittelyillä.

Ajattele sinulla on kaksi pientä vauvaa massussa kasvamassa,,iloitse niiden puolesta .Älä ajattele muita kun teidän kokonaisuutta....

Mitä onnellisempi sinä olet sitä onnellisempia vauvat ovat massussasi...





Unohda pieni kylä ja puheet....Ainahan puhutaan ei niistä kannata välittää...

Itse odotan nyt kolmatta ja ei pitänyt tulla raskaaksi mutt toisin kävi.Asutaan myös pienellä paikkakunnalla ja puhuvat varmaan kaikkea mutta onhan heidänkin jostain puhuttava.

EN ajattele muuta kun tätä meidän ihmettä ja meidän uusio perhettä joka on onnellista porukkaa,vaikka yksi poikani on astmaatikko ja allergikko ja toinen pojista adhd....mutta tälläinen meidän porukka on....



Nyt onnellista odotusta teille koko perhelle.........

Mulla on jo yksi lapsi ja nyt odotan kaksosia viikolla 34. En ole minäkään pystynyt nauttimaan koko aikana tästä. Aluksi oli pahoinvointia ja keskenmenon pelkoa ja sitten alkoi kaksosuuteen liittyvät riskit, keskosuuspelottelut yms jyllätä ihan eri tavoin kuin yksösraskaudessa. Nyt vasta olen hieman huoahtanut, kun viikkoja on nin paljon, että saavat syntyä jos ovat syntyäkseen. Kaksosraskaus on kuitenkin riski varsinkin jos olet ensikertalainen, sitä ei voi vähätellä. Mutta kun tilanteelle ei mitään voi, ni ei kannata pelätätä etukäteen kaikkea mahdollista. Mutta itse en siis pystynyt siihen....