Lue keskustelun säännöt.
Trauma. Pelkään etten enää koskaan kykene parisuhteeseen.
24.08.2015 |
Ensimmäisessä vakavassa suhteessani kolmen kuukauden ajan miehellä oli toinen tyttöystävä. Lisäksi lukuisia hoitoja, laskujeni mukaan ainakin 7. Asia alkoi selviämään klamydiatartunnan myötä. Kun kysyin "Miksi teit sen? Luulin että rakastat." mies antoi avokämmenellä kunnon läimäisyn kasvoille. Hetken päästä otti leipäveitsen ja minä juoksin häntä pakoon avojaloin soratiellä.
Myöhemmin tajusin, että miehen "työkaveri", jonka luona käytiin silloin tällöin kahvilla, olikin sen toisen tyttöystävän äiti. Miehen naispuolinen kaveri jonka kanssa olin jo ehtinyt hieman ystävystyä, paljastui miehen hoidoksi. Hysteerisenä itkien soitin silloiselle parhaalle ystävälleni ja kerroin kaiken. Hän kuunteli ja ymmärsi, piristi ja vei ihmisten ilmoille kun ero tuli. Myöhemmin selvisi että hänelläkin oli suhde mieheen.
Mies ei koskaan osoittanut minkäänlaista katumusta. Syyksi tähän kaikkeen mies kertoi minulle vain halunneensa kostaa jollekulle sen, kun tuli itse aiemmin petetyksi. Hänen takiaan en ehkä koskaan voi saada lapsia.
Puoli vuotta sitten tapasin uuden miehen, jota rakastan todella paljon, mutten pysty millään luottamaan häneen. Uskon menneisyyden kipeiden asioiden olevan iso syy siihen, miksi olen näin varpaillani. En haluaisi antaa niiden enää vaikuttaa, koska niistä on jo niin monta vuotta, mutten voi tunteilleni mitään. Olen jatkuvasti stressaantunut ja ahdistunut. Hän on nyt huomannut luottamuspulani ja selvästi koittaa saada minut luottamaan kun hokee monta kertaa päivässä rakastavansa ja muistaa aina kertoa kuinka hyvä ja ihana nainen olen. Sanoo että haluaa kanssani lapsia, naimisiin ym. Haluaisin vain antaa takaisin vilpitöntä vastarakkautta. Hän on ihana mies. Joka kerta kun yritän heittäytyä suhteeseen täysillä, järjetön pelko valtaa mielen. Olen ihan loppu tilanteeseen ja omaan käytökseeni, mutten halua lopettaa suhdetta koska kaikki on muuten niin hyvin. En usko että tämä ongelma ratkeaa miestä vaihtamalla.
Voiko tämä helpottaa koskaan? Mitä voin enää tehdä?
Kommentit (5)
Hakea ammattiapua. Älä anna hyvän suhteen mennä hukkaan pelkosi takia, yritä etsiä siihen oikeasti apua.
Itselläni myös oli nuorena kamala ja väkivaltainen suhde, mutta minä olen kai jotenkin eri luontenen tai jotain kun minulle siitä ei tullut yleistä luottamuspulaa miehiä kohtaan. Ajattelin vaan eroon päästyäni, että kyseessä oli yksittäinen hullu. Sitten kun tapasin vuosia myöhemmin miehen johon rakastuin, ei ollut mitään pelkoja. Oikeastaan päinvastoin: ajattelin että eipä se ainakaan hullumpi voi olla kuin ensimmäinen, ja siitäkin olen selvinnyt joten selviän mistä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että paranee miestä vaihtamalla, jos sinulla nyt on hyvä mies ja silti pelkäät. Tarvitset terapeuttia ihan selvästi. Pelkästään se, että jonkun ulkopuolisen kanssa pääset keskustelemaan päänsisäisistä asioistasi, auttaa arkielämässä.
Ystävät ja sukulaiset ei ole oikein sama asia, he jossain vaiheessa ei enää jaksaisi jauhaa samoja asioita. Parisuhdetta ei pidä myöskään liikaa rasittaa vatvomalla edellistä suhdetta.
Ymmärrät varmaan, että ensimmäinen poikaystäväsi on ollut ihan sekopää narsisti. En ole vielä ikinä kuullut tuollaista tarinaa. Todennäköisyys, että löydät hakemallakaan toisen samanlaisen, on kyllä häviävän pieni. Tosin se, että jäit lähellekään tuota tyyppiä sen leipäveitsiepisodin jälkeen, kuulostaa siltä ettet ymmärrä mikä on parisuhteessa normaalia ja tervettä?
Samassa veneessä olen minäkin ap. Nyt kolme vuotta suhdetta takana - kolme vuotta mies on yrittänyt vakuuttaa rakastavansa minua.
Nyt tänä syksynä minulla on mahdollisuus päästä aloittamaan kelan tukema traumaterapia.
Hae apua. Näitä lukkoja on hyvin vaikea avata itsekseen.
[quote author="Vierailija" time="24.08.2015 klo 11:47"]
En usko että paranee miestä vaihtamalla, jos sinulla nyt on hyvä mies ja silti pelkäät. Tarvitset terapeuttia ihan selvästi. Pelkästään se, että jonkun ulkopuolisen kanssa pääset keskustelemaan päänsisäisistä asioistasi, auttaa arkielämässä.
Ystävät ja sukulaiset ei ole oikein sama asia, he jossain vaiheessa ei enää jaksaisi jauhaa samoja asioita. Parisuhdetta ei pidä myöskään liikaa rasittaa vatvomalla edellistä suhdetta.
Ymmärrät varmaan, että ensimmäinen poikaystäväsi on ollut ihan sekopää narsisti. En ole vielä ikinä kuullut tuollaista tarinaa. Todennäköisyys, että löydät hakemallakaan toisen samanlaisen, on kyllä häviävän pieni. Tosin se, että jäit lähellekään tuota tyyppiä sen leipäveitsiepisodin jälkeen, kuulostaa siltä ettet ymmärrä mikä on parisuhteessa normaalia ja tervettä?
[/quote]
Minulla oli tämän ensimmäisen suhteen jälkeen toinen suhde joka kesti viisi vuotta. Asuttiin yhdessä. Suhteessa oli rakkautta, kumppanuutta, ystävyyttä, kunnioitusta.. Olisin halunnut vanheta hänen kanssaan, hän oli suuri rakkauteni. Meillä meni hyvin monta vuotta, mutta lopulta kaksisuuntainen mielialahäiriö psykooseineen ikään kuin "vei miehen". Sairauden syventyessa hän alkoi suutuspäissään hajoittaa omaisuuttani, eristäytyä ja muuttua omituiseksi. Tuntui, etten tunne häntä enää. Mies kyllä näytti samalta, muttei hänen sielunelämästään tuntunut olevan enää mitään jäljellä. Koen, että ainakin silloin ymmärsin lopettaa suhteen ajoissa kun se kävi liian raskaaksi. En tiedä miksi sitten ensimmäisessä suhteessani ylitin rajani niin monta kertaa. En vieläkään täysin käsitä mitä päässäni on liikkunut kun olin hänen kanssaan. Yritin kai kieltää kaiken viimeiseen asti kun en kestänyt kohdata totuutta. - Ap
Muilla mitään vastaavanlaisia kokemuksia? - Ap