Uskotko, että vuosien hoitojen jälkeen aikaansaadut vauvat ovat rakkaimpia vanhemmilleen

jopa raskaampaa voi olla vuosien yrittämisen jälkeen kun toiveet on kasvaneet ruusunpunaisiksi.

Mulla lähti ekasta kierrosta ja enpä voisi lastani enää enempää rakastaa, tuskin kukaan voisi. Sydän pakahtuu.

Onkohan tuosta tehty jotain tutkimusta joskus?



Voi olla, että olisi - ainakin joillekin. Mutta jos on monta vuotta odottanut ja kuvitellut minkalaista se elämä olisi lapsen kanssa. Sitten tipahtaa pilvilinnoista, koska se arki ei olekaan sellaista miksi on kuvitellut..

Eiköhän se lapsi ole yhtä rakas, on häntä sitten odotettu kuinka vähän aikaa tai kuinka kauan tahansa.



t. IVF- ja PAS-poikien äiti

Ei voisi enempää rakastaa.



terveisin kahden keinoalkuisen tytön äiti

En usko että helpommin lapsensa saaneet rakastaa yhtään sen vähemmän.



Väitän kuitenkin, että pitkään lapsettomuudesta kärsineet (no, ei ehkä kaikki) osaavat laittaa muut arkiset murheet oikeisiin mittasuhteisiin ja ovat ehkä kiitollisempia ihan vaan siitä että on ne lapset ja koti ja lämmintä. Ei kehtaa enää ihan pienistä valittaa kun nyt sain nämä kaksi ihanaa, tervettä kullanmurua ...aina kun tekee mieli alkaa ruikuttaan jostakin toisarvoisesta asiasta niin sitä muistaa miten OIKEASTI ankeata oli silloin kun vielä ajatteli ettei ehkä koskaan saakaan lapsia.



Se oli kamalaa; se että ei pääse baariin, että mies ei auta tarpeeksi, että anoppi vittuili, että naapuri kyttää, että joku kuskaa lastaan ostoskärryssä ynnä muutama muu ' murhe' ei enää jaksa oikeasti surettaa.



: D

Vanhemmuuteen liittyviä negatiivisia tunteita voi olla tuskallisempaa huomata.



ja tää on just yhtä tieteellistä, kuin näiden keinoalkuisten lasten äitien väitteet, että he rakastavat enemmän.

monesti näille äideille tulee helpommin esim, masennusta. Myös adoptio-äideille. Se että ensin odottaa kovasti ja koko raskauden luulee että kaikki on hyvin kun vauva syntyy, ja sitten kun vauva on syntynyt voi todellisuus iskeä lujaa.

Eroja voi olla ajassa, jossa lapseensa rakastuu, mutta viime kädessä jokaikinen äiti on valmis kuolemaan lapsensa puolesta.

Mutta hoitojen jälkeen lapsia arvostaa jotenkin enemmän. Olen NIIN kiitollinen.



T: äiti jolla on sekä luomulapsia, että monen vuoden lapsettomuuden jälkeen hoidoilla saatuja

Voihan se olla niinkin, että vuosien hoitojen jälkeen kysymyksessä on pakkomielle, eikä toivottu lapsi.

Uskon että se riippu ihan ihmisestä muuten, miten paljon lapsiaan rakastaa. Itse olen saanut molemmat lapseni helposti ja rakastan heitä ihan hirveästi.



Ystäväni taas kertoo siskonsa olevan tosi pahassa kriisissä, kun nyt vuodien hoitojen jälkeen, lähemmäs 40-vuotiaina saivat esikoisensa...ja nyt hän miettii, että oliko se lapsi nyt kuitenkaan pakko tehdä... Samoin lähipiirissä yksi tapaus, jossa lasta tehtiin 6 vuotta, ja sinä aikana äiti ehti jo pyhästi vannoa, ettei koskaan huuda lapselleen jne jne. No ei sitten pystynyt kasvattamaan lastaan ollenkaan, kun yritti vaan olla kiva ja lapsesta tuli ihan kamala. Lopulta vanhemmat erosivat osittain sen lapsen takia, ja onneksi isänsä sitten alkoi lasta kasvattaakin, ja nykyään on ihan kiva se poika.



Ja vielä vastapainoksi, on tietysti lähipiirissä vahinkoraskauskin, joka lopulta päättyi huostaanottoon...

Omalla kohdallani kuitenkin suojelunhalu yms. meinaavat välillä saada liian suuret mittasuhteet. Pelkään olevani " liian kiinni" lapsissani.

En tosin osaa sanoa, olisinko samanlainen äiti, jos lapset olisivat saaneet alkunsa luomusti.



T. kolmen pitkään odotetun lapsen äiti

Vanhemmuuteen liittyvät negatiiviset tunteet(joita lapsettomat eivät ymmärrä olevan) voivat tulla liian pahana asiana.

vaikka oli vahinkoraskaus. Ja kuvittelin, että kun saan toisen lapsen niin se pelko hellittää...no ei hellittänyt, rakastan noita naperoita vaan NIIIIIN paljon. Ja tokakin tuli helposti.

Ihminen elää tiettyjen perusarvojen mukaan. Toiset rutkuttaa kaikesta, toiset ei mistään. Aivan sama, miten ne lapset on tulleet. Samoinhan voisi väittää, että syövän sairastaneet ovat kiitollisempia kaikesta ja osaavat arvostaa elämää kuin hoidoilla lapsensa saaneet.



Ei asioita / ihmisiä voi noin yksiselitteisesti vertailla.

Ja väittäisin, että luomuna/helposti raskautuneet on niitä jotka pilvilinnoista alas kolahtaa. Kun tarpeeksi kauan on raskautta yrittänyt on ollut aikaa seurata lapsiperheiden elämää ihan toisella tapaa ja silmät on auenneet näkemään monta asiaa, joita alussa ei huomannut. Ts. lapsiperheen elämästä kehittyy paljon realistisempi kuva. Itse esim. jo välillä (5-vuotta hoitoja) harkitsimme halutaako me yleensä lasta...

Niin heille on suoraan sanoen todella shokki lapsen syntymä ja se miten lapsi vie aikaa, ovat hirveän väsyneitä eikä olekkaan niin kivaa ja lapsikin tuntuu vaan vastenmieliseltä. Tiedän muutaman tälläisen tapauksen.

Vierailija:

Mutta hoitojen jälkeen lapsia arvostaa jotenkin enemmän. Olen NIIN kiitollinen.

T: äiti jolla on sekä luomulapsia, että monen vuoden lapsettomuuden jälkeen hoidoilla saatuja

Joka päivä olen sydämeni pohjasta kiitollinen lapsistani, arvostan heitä ja heidän ainutlaatuisuuttaan. Ja helposti ovat alkunsa saaneet.

Kyllähän se gloria jostain on kerättävä, mutta että jo siitä, kauanko on yritetty ja miten on lapsi saanut alkunsa...

Mä en nimittäin ole vielä koskaan, mutta ne molemmat 2 pitkään lasta odottanutta paria ovat kokeneet sen.



Ja itsekin, suunnittelematta alkunsa saaneen vauvan (en voi sanoa että oli vahinko, kun miehen kanssa ei käytetty ehkäisyä, mutta ei niin vauvaa yritettykään) äitinä voin sanoa, että itse odotin paljon rankempaa vauva- ja pikkulapsiarkea, mutta mulle tää on ollut tosi helppoa.