Uskotko, että vuosien hoitojen jälkeen aikaansaadut vauvat ovat rakkaimpia vanhemmilleen

Mulla on aina ollut selvää, että haluan lapsia ja nuorena. Mutta se oikea mies löytyi " vasta" :) 21-vuotiaana, minkä jälkeen oli tietysti normaali seurustelu ja tutustuminen, sekä sen selvittäminen, haluaako tämän ihmisen kanssa viettää lopun elämäänsä. Lapsi meille syntyi, kun olin 25. Ekasta kierrosta ja ekasta kerrasta tärppäsi, mutta olin mä sitä lasta toivonut silti koko aikuiselämäni.



Lisäksi olen samaa mieltä joidenkin aikaisempien vastaajien kanssa siitä, että rakkaus lapseen on niin suuri, että jos sitä on, niin sitä ON. Ei voi sanoa, että toinen rakastaisi enemmän kuin toinen. Äidin rakkaus kehittyy vieläpä yksilöllisesti, joku vahinkolapsen äiti on saattanut rakastua lapseen jo ennen syntymää, toisella, lapsettomuushoidoilla läpikäyneellä, voi mennä useampi kuukausikin, ennen kuin voi sanoa rakastavansa lastaan. Tai toisin päin.

Olihan se hirveä shokki. Olin 18 ja opiskelut kesken. Ammattiin valmistumassa olin kyllä, mutta jatko-opinnot oli mielessä. Hetkeäkään en aborttia tai adoptiota miettinyt. Isää en lapselle voinut tarjota, mutta kaikkea muuta kyllä. Rakastan lastani hullun lailla.



Perustin perheen, kun esikoinen oli 4 vuotias. Yritimme lasta 4 vuotta tuloksetta. Luovuimme jo toivosta ja aloimme miettiä adoptiota. Esikoisen 10 vuotissynttäreiden jälkeen tärppäsi. Jotenkin tämä lapsi, jonka olen hoidoilla alkuun saanut, ei ole niin rakas. Siis rakastan häntä kovasti, mutta esikoiseen on erilainen suhde. Voi johtua siitä, että tällä lapsella on isä, ei tarvitse rakastaa häntä kahden vanhemman edestä.

Me ollaan näköjään enempikin samaa mieltä asioista : )



Mulla on kans se käsitys, että jos joutuu pitkään käymään lapsettomuushoidoissa, niin ei siinä oo enää pilvilinnoista ku rauniot jäljellä. Silloin kun vielä luuli ' tekevänsä' lapsia tosta noin vaan, sitä saattoi hairahtua haaveilemaan pumpulinpehmoisesta vauva-arjesta. Lapsettomuus oli ainakin mulle sen verran rankka juttu, että ruusunpunat karisi kakkuloista.



-12

Vierailija:

Omalla kohdallani kuitenkin suojelunhalu yms. meinaavat välillä saada liian suuret mittasuhteet. Pelkään olevani " liian kiinni" lapsissani.

En tosin osaa sanoa, olisinko samanlainen äiti, jos lapset olisivat saaneet alkunsa luomusti.

T. kolmen pitkään odotetun lapsen äiti

Olen ihan hysteerinen lasteni turvallisuuden suhteen, meillä ei 1,5 -vuotias ole koskaan ollut kenelläkään muulla hoidossa kuin minulla tai isällään. Hoitajia kyllä olisi jonossa useampiakin, mutta kun en uskalla, niin en uskalla ;) Vaikka kuinka tiedän että vanhempani ja anoppini ovat täysjärkisiä ihmisiä, jotka varmasti saisivat pidettyä lapseni hengissä muutaman tunnin ajan silloin tällöin ;D

Myös samanlaista kokemusta että pitkän lapsettomuuden jälkeen kun vauva tuli hoitojen jälkeen, pudottiin korkealta ja kovaa.

Heidän lapsi " arkensa" tuntuu heistä rankalta. Koko ajan kilpailua kumpi joutuu tekemään enemmän, äiti vai isi. Toiselle ei suoda vapaahetkiä ettei vaan pääsisi helpommalla.

Lapset ei ollutkaan se onni ja autuus niinkuin luulivat. Ehkäpä myös pieni pakkomielle asiasta, lapsia on saatava kun kaikilla muillakin on.

Lapsien kanssa ei puuhastella paljon mitään, kotona istutaan, lasten kanssa ei leikitä eikä ulkoilla säännöllisesti.

Pakolliset asiat hoidetaan, ruokailu, kaupassakäynti.

En koskaan nähnyt, että lapsia olisi suukoteltu. Syliin kyllä ottavat kun lapsi haluaa.

Kokoajan havaittavissa toive, jotta joku muu hoitaisi lapset. Kiireellä hakemukset päiväkotiin jne.

Vaikka lapset olisi saatettu alkuun hoidoilla, eivät ne enää edes raskausvaiheessa ole " sen kummempia" lapsia. Kyllähän luomulapsiakin on saatettu kuumeilla vaikka kuinka kauan, jos sopivaa kumppania tai elämäntilannetta ei vain ole sattunut kohdalle. Lapsettomuushoidot ovat vain konsti saattaa raskaus alulle, ei sen kummempaa.



t. Neljän IVF:n äiti

yksiselitteistä vastausta. Jokainen lapsi on lahja.



Ap