Olinko 15-vuotiaana sairas, tyhmä vai hullu mielipiteeni perusteella?

Yhdessä ketjussa kerroin sivulauseessa kuinka 15-vuotiaana ajattelin että olisi supersiistiä seikkailla dekkarissa tai uppoavalla laivalla ja ei väliä vaikka kuolisin, kunhan saisin olla mukana jossain "kerran elämässä"-seikkailussa. Kommenttiani paheksuttiin kovasti. Listasin tähän nyt perusteluita silloiselle mielipiteelleni:

- Näin Poseidonin silloin ensikertaa ja vaikutuin elokuvan visuaalisuudesta ja äänistä ja tunnelmasta. Ja siitä ajatuksesta että tuo uppoava laiva on ihan mieletön, ihmistä suurempi ja kunnioitusta herättävä asia.

- Eläytyminen ajatukseen että laiva uppoaa ja tässä me kaikki matkustajat ollaan samassa tilanteessa joka yhdistää meidät toisilleen tuntemattomat hetken ajan. Siinä on jotain liikuttavaa ja kohtalokasta. Samanlainen yhteenkuuluvuuden tunne kuin vaikka festareilla kun yleisö hyppii ja kiljuu jonkin pakahduttavan tunteen vallassa ja suuremman voiman edessä.

- Ajatus että jos olisin tuolla laivalla niin se voisi avata mun silmäni. Jos kokisin jotain sellaista, voisin hetken ennen kuolemaani tuntea todella olevani elossa, vain tuntea ja elää siinä hetkessä ja unohtaa kaikki tyhmät arjen pienet murheet.

- Ja jos selviäisin hengissä, olisin muuttunut ehkä hyvällä tavalla. Monet onnettomuuksista selvinneet kertovat arvostavansa elämää entistä enemmän. Se on kasvattanut heitä ihmisinä.

Joten, olinko viisi/kuusi vuotta sitten sairas, tyhmä vai hullu? Miksi mielipidettäni tuosta laivajutusta paheksuttiin ja alapeukutettiin? :/