Lue keskustelun säännöt.
Hei entiset/parantuvat syömishäiriöiset
19.05.2015 |
Auttaisitteko minua. Miten koette nykyään kroppanne, tai miten olette hyväksyneet sen että ette enää ole niin laihoja? 16-vuotiaasta asti on syömisen ollut hyvin kieroutunutta. Tällä hetkellä yritän kovasti parantua (en ole oksentanut kohta kolmeen kuukauteen, tätä vuoden kestänyttä bulimiavaihetta edelsi puolen vuoden paasto/anoreksiakausi). En vain pysty tuntemaan oloani hyväksi kun katson peiliin. Olen nyt normaalipainon ylärajoilla, mutta olo on kaamea. Syöminen ahdistaa, peilikuva ahdistaa, en vain koe olevani kaunis ja itsevarmuus pyöreä nolla. Mikä teitä auttoi hyväksymään sen että kroppa ei enää olekkaan niin kevyt ja siro?
Kommentit (23)
Toivottavasti joku saman kokenut ja parantunut vastaa. :( Paljon tsemppiä ja jaksamista ap:lle! Parannut kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap,
kannattaa tutustua Syömishäiriöliiton nettisivuihin ja vaikkapa keskustelupalstaan: http://www.syomishairioliitto.fi/foorumi/. Toimin itse Syömishäiriöliiton yhdistyksessä vapaaehtoisena, joten tiedän sanoa, että tarjolla on sähköpostivertaistukea tai kasvokkain tapahtuvaa tukea kahden kesken tai ryhmässä. Suurin osa vapaaehtoisista on sairaudesta toipuneita tai läheisiä.
Halauksia! <3
[quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 23:39"]Hei ap,
kannattaa tutustua Syömishäiriöliiton nettisivuihin ja vaikkapa keskustelupalstaan: http://www.syomishairioliitto.fi/foorumi/. Toimin itse Syömishäiriöliiton yhdistyksessä vapaaehtoisena, joten tiedän sanoa, että tarjolla on sähköpostivertaistukea tai kasvokkain tapahtuvaa tukea kahden kesken tai ryhmässä. Suurin osa vapaaehtoisista on sairaudesta toipuneita tai läheisiä.
Halauksia! <3
[/quote]
Kiitos! Laitan tuonne huomenna varmasti viestiä. Jotenkin nyt tuli hirveä romahdus, olisin akuuttiapua kovasti kaivannut.
En ole (ymmärtääkseni) ollut syömishäiriöinen, mutta jotain häikkää oli kehonkuvassani silti. Olen aikuisena katsonut kuvia itsestäni teini-ikäisenä ja hämmästynyt koska olin todella laiha, jopa luiseva. Silloin peilistä katsoessa muistan että näytin mielestäni normaalipainoiselta tai jopa vähän pulskaan päin. Ihmettelin silloin kun jotkut saattoivat kummastella että oletpa laiha kun mielestäni en ollut. Koeta vaan luottaa siihen että se mitä näet ei ole todellista. Koeta oppia rakastamaan itseäsi ja arvokasta kehoasi keinolla millä hyvänsä. En tiedä oliko tästä mitään apua mutta paljon onnea tulevaan!
Pikkuhiljaa hyväksyy. On palkitsevaa voida fyysisesti hyvin ja jaksaa tehdä muutakin kuin vammailla ruoan kanssa. Yritän olla katsomatta kroppaani liikaa peilistä koska se helposti ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 23:44"]En ole (ymmärtääkseni) ollut syömishäiriöinen, mutta jotain häikkää oli kehonkuvassani silti. Olen aikuisena katsonut kuvia itsestäni teini-ikäisenä ja hämmästynyt koska olin todella laiha, jopa luiseva. Silloin peilistä katsoessa muistan että näytin mielestäni normaalipainoiselta tai jopa vähän pulskaan päin. Ihmettelin silloin kun jotkut saattoivat kummastella että oletpa laiha kun mielestäni en ollut. Koeta vaan luottaa siihen että se mitä näet ei ole todellista. Koeta oppia rakastamaan itseäsi ja arvokasta kehoasi keinolla millä hyvänsä. En tiedä oliko tästä mitään apua mutta paljon onnea tulevaan!
[/quote]
No mutta kun se on todellista! Painan nyt 20kg enemmän kuin mitä vuosi sitten. Vaatekoko vaihtui S-koosta XL:ään. Kehonkuva minulla on yllättävän realistinen. ap
"Mikä teitä auttoi hyväksymään sen että kroppa ei enää olekkaan niin kevyt ja siro?"
En ehkä itse ole hyväksynyt sitä täysin koskaan, mutta ajattelen, että olen mieluummin vahva kuin heikko. Käytän aiemmin ulkonäkööni kohdistamani energian mieluummin johonkin tärkeään - edistän heikkomassa asemassa olevien ihmisten asioita. Maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, mistä yksi on suureksi osaksi markkinavoimien luomat ulkonäköpaineet. Laihdutustuotteita ei kukaan ostaisi, jos laihuutta ei ihailtaisi. En halua olla niin heikko, että joku muu saisi minut toimimaan oman pillinsä mukaan. Haluan mieluummin olla osa sitä porukkaa, joka näyttää keskaria ulkonäköpaineille ja taistelee sen puolesta, että mahdollisimman moni nuori voisi kokea olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.05.2015 klo 23:45"]Pikkuhiljaa hyväksyy. On palkitsevaa voida fyysisesti hyvin ja jaksaa tehdä muutakin kuin vammailla ruoan kanssa. Yritän olla katsomatta kroppaani liikaa peilistä koska se helposti ahdistaa.
[/quote]
Jotenkin tämä henkinen pahoinvointi minkä saan ruoasta ja itsestäni on paljon kamalampaa kuin pakkomielteinen laihdutus, siinä sentään koin onnistumisen tunnetta. Eli sinua ahdistaa vieläkin(kö) katsoa peiliin? Oletko jo ollut kauan terve :) ap
Sairastin bulimiaa noin 15 vuotta. Parannuin hypnoosin avulla. Sanoisin, että syömishäiriöt alkavat rakkaudetemuudesta. Ihminen jota rakastat ei anna sinulle tarpeeksi vastarakkautta. Siis sellaista rakkautta jota sinä kaipaat. Repäise itsesi irti, jos olet suhteessa tai lakkaa murehtimasta mennyttä suhdettasi josta et sitä saanut. Peilikuvani kertoo edelleen etten ole hyvä. Valokuvista näen taas hoikan/ laihan itseni. Väsyneenä noin kerran puolessa vuodessa saatan syödä ja oksentaa. Annan sen luvan tselleni. On muillakin paheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En aluksi hyväksynyt, mutta ymmärsin lopulta kavereiden kuollessa ympärillä, että tärkeämpää on terveys kuin sairaalloinen laihuus. Nykyään olen hyväksynyt, mutta monta vuotta, kuollutta potilastoveria ja sairaalajaksoa siihen vaadittiin.
Kun olin anoreksiaan kuolleen ystäväni hautajaisissa, niin kyllä se pisti miettimään elämän prioriteetteja.
Liikunta ja sen kautta terveelinen syöminen, aloin ihannoida treenaattuja kroppia ja luut töröttävä langanlaiha ihannointi vaihtui normaalipainoiseen. Nykyään syön paljon terveellistä ja tavallista kotiruokaa ja liikun säännöllisesti, kroppa on normaalipainoinen ja terve. Parempi tämä on kuin se alipainoinen tyttö joka ei syönyt mitään, harmi vaan että pilasin aineenvaihduntani ja meni jonkun aikaa että sain sen korjattua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä sain alkusysäyksen bulimiasta paranemiselle tulemalla (suunnitellusti) raskaaksi. Joku muu oli niin tärkeä, että kannatti lopettaa oksentaminen, itseni vuoksi en siihen kyennyt. Elin koko raskausajan sen voimalla että synnytyksen jälkeen voin alkaa taas vihata itseäni kuten ennen vanhaan, mutta keho muuttui niin radikaalisti (ja hyvään suuntaan!) että tajusin ettei mitään vihattavaa ole enää samoissa määrin kuin aiemmin.
En sanoisi että raskautuminen silti olisi paras mahdollinen parannuskeino, mulla myös mies tsemppasi ja totesi että housut pysyvät tiukasti jalassa niin kauan kunnes alan syödä kuin ihmiset.
[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 00:04"]Liikunta ja sen kautta terveelinen syöminen, aloin ihannoida treenaattuja kroppia ja luut töröttävä langanlaiha ihannointi vaihtui normaalipainoiseen. Nykyään syön paljon terveellistä ja tavallista kotiruokaa ja liikun säännöllisesti, kroppa on normaalipainoinen ja terve. Parempi tämä on kuin se alipainoinen tyttö joka ei syönyt mitään, harmi vaan että pilasin aineenvaihduntani ja meni jonkun aikaa että sain sen korjattua.
[/quote]
Voi, kun olen niin syvällä suossa jotenkin nyt itseni kanssa.. Liikunta muuttuu minulla niin helposti pakkomielteiseksi vaikka siitä nautinkin. Se itsensä ylittäminen minulla lenkkeillessä tarkoittaa sitä että "vielä yksi kierros pururadan ympäri, kyllä minä jaksan", ei ole vain se yksi kierros. Ja koska olen nyt syönyt ja harrastanut liikuntaa, lihakseni ovat alkaneet kasvaa ja minua vain itkettää ja ahdistaa tämä.. Pyllyyni alkaa tulla muotoa niin minä tyttö se pillitän :D Ja en siis mitään alipainoa tavoittele, mutta en nyt saa laihduttakaan (kai?) ja en saisi kieltää itseltäni mitään ruokia (vai?) ja nykyinen pyöreä olomuoto kuristaa kurkkua. Olen aivan hukassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="20.05.2015 klo 00:08"]Mä sain alkusysäyksen bulimiasta paranemiselle tulemalla (suunnitellusti) raskaaksi. Joku muu oli niin tärkeä, että kannatti lopettaa oksentaminen, itseni vuoksi en siihen kyennyt. Elin koko raskausajan sen voimalla että synnytyksen jälkeen voin alkaa taas vihata itseäni kuten ennen vanhaan, mutta keho muuttui niin radikaalisti (ja hyvään suuntaan!) että tajusin ettei mitään vihattavaa ole enää samoissa määrin kuin aiemmin.
En sanoisi että raskautuminen silti olisi paras mahdollinen parannuskeino, mulla myös mies tsemppasi ja totesi että housut pysyvät tiukasti jalassa niin kauan kunnes alan syödä kuin ihmiset.
[/quote]
No minulla ei ole tosiaan lapsiin mitään hinkua ja ei sen puoleen, veikkaan että en hevillä raskautuisi. Sen verran pitkiä taukoja ollut menkoissa (jääneet aikuisiällä pois kolmasti, kesto 6-18kk). Ihana että voit paremmin! :) ap
Laihimmillani painoin 48 kg ja nykyään 73 kg. Paranin syömishäiriöstä sairastuttuani vakavasti ja lihoinkin sitten osaksi lääkkeiden takia. Nykyään olen kuitenkin tullut siihen tulokseen että niin kauan kuin kroppani toimii on se mulle rakas olipa painoa sitten vaikka 100 kg.
Toisaalta myös kyllästyin siihen laihuuden ja timmiyden tuputtamiseen että oravanpyörästä pääseminen oli lopulta siunaus. Mä koen tavallaan valaistuneeni ja olevani henkisesti korkeammalla tasolla kuin esimerkiksi osa lähipiiristäni jotka selvästi purkavat omaa pahaa oloaan laihduttamiseen ja itsensä tarpeettomaan ruoskimiseen.
Ei ole todellakaan ollut helppo tie mutta kun tänne pääsee niin se on sen kaiken arvoista. Tsemppiä ap!
moi sinä pieni <3
mulla on ollut noin 12-vuotiaasta lähtien aika ajoin kieroutunut suhde kroppaani ja ruokaan. muistan jo kuudennella luokallani miettineeni annosten määriä ja sitä mitä söin. harrastin paljon urheilua ja olin koko elämäni ennen murrosikää asti erittäin alipainoinen. olin aina SE laiha kaveri. koin jotenkin ettei mulla ollut muuta, kuin laihuus joten siitä oli pidettävä kiinni. nyt päälle 20-vuotiaana minulla on edelleen aikoja, jolloin syön huonosti ja lasken kalorit tarkasti (esim alle 300kcal päivässä) mutta on myös aikoja jolloin menee todella hyvin. en tiedä paranenko koskaan, sillä uskon vahvasti että kun ajatus oman vartalon inhoamisesta on juurtunut, se tuskin tulee muuttumaan. sen sijaan se ehkä tulee muuttumaan, miten suhtaudun asiaan. huomaan nyt kuinka paljon parempaan suuntaan olen menossa. rupean hyväksymään kehoni ns negatiivisia puolia osana yhtä kokonaisuutta, enkä takerru niihin enää niin suuresti. edelleen on paljon eteenpäin menemistä, mutta todella toivon olevani joku päivä pisteessä missä
voin todeta rakastavani vartaloa. tärkeintä olisi päivä päivältä edetä eteenpäin ja vaikka kuinka pahalta tuntuisi, niin silti pitää syödä. se on kaiken a ja o. oksentaa ei saa. ne on pelisäännöt, ja niin täytyy toimia yksinkertaisesti. askel askeleelta kohti positiivisempaa minäkuvaa sillä tämä kroppa on ainut minkä tulen saamaan, ja mitä nopeammin hyväksyn itseni tälläisenä, sitä nopeammin olen todella onnellinen. tsemppiä sulle paljon ap, ja muista että sinussa on paljon muutakin kuin ulkonäkö. <3
En tiedä pääseekö siitä ikinä täysin irti.
8 vuotta takana, viimeiset kaksi vuotta hiljaiseloa. Pahimmat mia ja anailut kaukana menneisyydessä, mutta edelleen päivittäisessä elämässä mukana.
Välillä siihen riittää peilikuva, välillä ei vaan tee mieli syödä. Välillä on pakko syödä, ja vaikka kuinka yrittää - on niin helvetin vaikeeta päästä väärältä polulta.
Nykyisin normaalipainon alarajoilla, +10 kg saavutettu, mutta vuosien sekasotkua on vaan niin vaikea lähteä setvimään.
Kuin alkoholisti, jos kerran sortuu.. Ei ole paluuta.
Minulla saliharrastus auttoi. Ja iän myötä itsetunto nousee. Edelleen kroppa on minulle pakkomielle ja oli todella ahdistavaa kun tuli raskauskiloja eikä ne lähteneetkään heti. Mutta riskiraskauden ja lapsen sairastelun myötä oppi että elämässä on tärkeämpiäkin juttuja ja ettei siihen ylipainoon kuole (okei, kuolee siihen joskus). Nyt kun elämä on ihan ok, on aikaa panostaa omaan kehoon.
Se ikuinen laihduttaminen ei varmaan koskaan lopu, mutta kun tiedostan syömishäiriöni, laihduttaminen pysyy jotenkin hallinnassa. Myös ravitsemusterapiasta on apua. Olen myös yrittänyt päästä siitä itseni morkkaamisesta ja "läskien" tarkkailusta koska minun täytyy olla esimerkkinä tyttärelleni.
Mutta sanoisin että aika/ikä ja liikunta auttaa. Tosin liikunnastakin tulee helposti pakkomielle.
Eikö kukaan :( olen ihan hukassa ja itkettää vain. ap