Kun vanhemmat tekevät työtään 8-12h vuorokaudessa ja matkustelevat paljon

Et voi tietää mitä ko tapauksen kotona puhutaan ja kerrotaanko esim päivän tapahtumista. Mistä tiedät että luetaan VAAN iltasatu ja peitellään....uskomatonta olettamista taas.

Miksi lapset eivät saisi mennä mummolaan viikonloppuna ??????? Miksi kotona pitää nyhvätä arjet ja viikonloput. Itsekin käyn viikonloppuisin mummoloissa lasten kanssa. Lapsille se on kuin matka kivaan paikkaan.

Ja ap, mistä tiedät että isä tekee mummolassa töitä ja yleensähän mummo tarjoaa ruuan (ainakin meillä) jos kyläilemme mummolassa.

mitään, jos se ei näy teoissa ja ihan konreettisissa valinnoissa. Laskut ja asunnot tulee maksaa, mutta niin tulee antaa myös riittävästi aikaa ja läsnäoloa lapselle. Tavallisesti ihmiset joutuvat taiteilemaan näiden kahden suuren ja joskus vaikeast iyhdistettävän vaatimuksen kanssa miten kuten. Mutta jos ja kun lapsi kärsii tilanteesta, lapsen psyykkistä tilannetta ei helpota yhtään se, että kaikki tehdään vain sen vuoksi, että saadaan koti maksettua.



Kotiäitiyden auvo - sitä on ja sitä ei ole, äitejä ja koteja on monenlaisia. Monet kotihoidetut lapset voivat erinomaisen hyvin, monet eivät. Ihan sama on muualla hoidossa olevien lasten kanssa: monilla päivän pituus ja sen stressaavuus ovat kestettävissä ja kiintymyssuhde vanhempiin kunnossa, monilla taas tilanne on normaalia kehitystä vaarantava - ainakin henkisesti. lapsen perusturvallisuuden tunne on järkkynyt. Ihan samalla tapaa kuin ei voi väittää, että kaikki kotihoito on ain parhain vaihtoehto, ei kannata myöskään kuvitella, että työssäkäyvä äiti on aina lapselle se parempi vaihtoehto - jaksavampi, kykenevämpi läsnäoloon ja virkeämpi. Ikävä kyllä työelämä vie paukut aika monelta vanhemmalta siten, ettei henkiseen läsnäoloon ole enää jaksamista. Tai kuunnella lapsen marinaa, tarjota sitä terveellistä ruokaa jne. Aika monessa perheessä varmaan syödään eineksiä arkiviikolla, kun ei ehditä sen 10 tunnin työpäivän (matkoineen) jälkeen tehdä ruokaa. Eiköhän työssäkäyvät äidit myös ihan samalla tapaa käytä videoita ja televisiota lapsenvahtina kuin parjatut kotiäiditkin ja osta sillä sitä omaa aikaa, mitä muuten on niukasti tarjolla!



Mistä lähtee illuusio, että työssäkäyvät äidit olisivat jotenkin jaksavampia vanhempia kuin kotona lapsiaan hoitavat? En usko, että äitejä ja äitiyttä voi jaotella paremmuusjärjestykseen pelkän hoitomuodon mukaan. Mutta aivan selvää on, että jos lapsi on liian paljon erossa vanhemmistaan - mikä määrä se kenellekin lapselle on - sillä on vaikutuksensa lapsen kehitykseen ja hyvinvointiin.

Itse olen palannut töihin lapsen ollessa 1v. ja tehnyt koko ajan kokopäivätyötä. Olen tarkoituksella hakeutunut työhön, jossa työmatkoja on korkeintaan kerran kuussa ja nekin Suomen sisällä eli niinä päivinä lähden kuudelta tai seitsemältä ja palaan vasta iltaseitsemältä. Muuten olen joka päivä hakemassa neljän jälkeen lasta. Haluan käydä töissä, jotta saamme rahaa ja laskut maksettua, mutta työ on työtä ja sille en uhraa yhtään isompia tuntimääriä kuin sopimuksessa lukee. Urakehitykseni on pysähtynyt, mutta saan kuitenkin ihan hyvää palkkaa ja tässä vaiheessa elämää äitiys ajaa uran ohi.



Minun on ainakin ikävä tuota taaperoa päivisin ja haluan viettää vapaa-ajan hänen kanssaan. Viikonloppuisin ei käy yökylässä kuin ehkä kerran vuodessa (ollut elinikänään yökylässä 5 yötä yhteensä ja ikää 4) ja muutenkaan iltahoitajaa ei ole kuin ehkä pikkujouluiltana. Matkustamme paljon, kolmestaan. Olen vain ajatellut asiaa niin, että tämä lapsi on nyt kerran pieni ja meidän täytyy antaa hänelle kaikki työltä jäävä aika. Me ehdimme 10 vuotta nauttia yhdessä elämästä ennen häntä ja jonain päivänä ei tarvi enää meitä. Nyt tarvii ja ei tämä vaikuta mitenkään negatiivisesti parisuhteeseen vaan myös mies on sitä mieltä, että ei lasta mihinkään hoitoon aleta jatkuvasti viemään vapaa-aikana. Lapsellakin on oikeus nauttia kodista ja leppoisasta ajasta vanhempien kanssa.



Olen akat. koulutettu ja it-alalla.

Vanhemmuus ON uhrauksia - mutta ei tietenkään marttyyriutta elämäntapana.



"Kyllä jokainen perhe osaa tehdä omat ratkaisunsa parhaiten" -hoenta on kyllä ihan täyttä soopaa! (Ja tämä koskee myös mua ja mun perhettä, en koe olevani muiden yläpuolella, vaan tavallinen inhimillinen ja erehtyväinen äiti, joka yrittää tehdä parhaansa.)

Ei ainakaan meillä kotona - ihan olemme erehtyväisiä ja vajavaisia ihmisiä olemme siinä missä muutkin ja välillä tulee tehtyä ei-niin-viisaita valintoja.



Kaikki valinnat eivät ole viisaita tai parhaita - lasten kannalta monet aikuisten päätöksistä voivat olla hyvinkin tuhoisia. Siis ihan sellaisten fiksuina pidettyjen, elämässä pärjäävien aikuisten valinnat. Elämän on vaativaa, on monia näkökulmia mitkä vaikuttavat päätöksiin joten myös muut asiat kuin lapsen etu vaikuttavat valintoihin, pakostakin. Viisas on se vanhempi, joka pystyy tinkimään omista tarpeistaan - vaikka ihan perustelluista ja yhteiskunnan kannalta järkevistä ja oikeista - lapsen edun vuoksi, mitä se nyt onkin.

Aikuisetkin tarvitsevat rajoja - ja usein nimenomaan aikuiset!



Siinäpä se- jotkin vanhemmat ovat tunne-elämältään itse niin vaurioituneita suorittajia, etteivät pysty kohtaamaan ja ymmärtämään tunteiden merkitystä lapsen elämässä ja siten aliarvioivat lapsen läheisyyden ja läsnäolon tarvetta, kun itsekin on tukahduttanut ne alituiseen toimintaan ja pärjäämiseen.



Kohtuus kaikessa, ainakin silloin kun lapset ovat pieniä, olisi varmaan monesti parasta. Työssä voi käydä, kunhan se ei vie kaikkea. On ihan ihmisen oman päätäntävallan rajoissa määritellä oma työhön käytettävä aika - se on arvovalinta.

- 19 v. ylioppilaaksi

- 24 v. valmistuminen n. keskimäärin ja työllistyminen

- 24 - 26 v. elintärkeän työkokemuksen hankkiminen

- 26 - 32 v. lasten hankinta ja mahd. hoitovapaa

- 32 - paluu työelämään, aluksi 30 h/vko, jotta ehtii olemaan lastenkin kanssa



Ja eläkeikään on aikaa vielä runsaasti ;D

ihan normaalilla päivätyöllä vaikka olisi lapsiakin. Erittäin harvan akateemisenkaan on oikeasti ihan pakko tehdä 10-12 tuntisia päiviä ihan jatkuvasti ja riekkua iltoja kekkereissä. Valintoja nämä ovat. Väitän aiheesta jotain tietäväni 40 vuoden elämänkokemuksella, kokemusta akateemisista töistä eri työnantajilla it- ja kaupallisella puolella (2 lasta).

Mun mielestä tuollainen toiminta on omituista eikä varmasti ole hyväksi lapsen psyykkiselle kehitykselle. Itse tingin uran luomisesta nyt kun lapset ovat pieniä, alle kouluikäisiä. Nyt on se aika, jolloin he tarvitsevat minua eniten ja minä heitä.



Musta tuossa on kyse rajaus-ongelmasta- ei osata priorisoida ja sanoa ei kaikille työelämän houkutuksille. Kuinka joku voi pitää tuollaista elämänmenoa normaalina pienten lasten kanssa?? Tunnen itse menestyneitä naisia, jotka ovat luoneet uransa vasta lasten kouluiässä...sitä ennen lyhennettyä työaikaa ja osa-aikatöitä.

Ei kaikkea tarvitse aina tehdä 100% teholla. Ei kukaan kysele 45-50-vuotiailta uranaisilta että missäs olit vuodet 26-29, nyt se vaan tuntuu siltä että koko elämä on "nyt" eikä myöhempinä vuosinakaan tapahdu mitään jos nyt tekee muita valintoja kuin työn.

kun kaikki teki vaan töitä ja oli upeessa uraputkessa, kun kännykät ja tietskat tuli koteihin ym...



eli ns.avainkaulalapsi... ja sitä todella olinkin, lähdin kouluun yksin jo silloin kun en edes tuntenut kelloa...



nuorena aikuisena sairastuin vakavaan paniikkihäiriöön, en pystynyt tehdä juuri niitä asioita joita lapsena jouduin tekemään liian nuorena... seitsemän vuotta terapiaa ja nyt olen normaalin kirjoissa. myöhemmin selvisi läheisiltä kavereilta joiden vanhemmat olivat samanlaisia uraohjuksia että terapeutin penkkiä ovat hekin kuluttaneet.

Tuskin.

Ns. normaalit työssäkäyvät ja kotiäidit viettävät lastensa kanssa aikaa, toisin kuin esim. tämä ap:n mainitsema uraperhe.

Järkyttävää että lapset näkevät äitiään vain nukkumaan mennessä ja päiväkotiin lähtiessä.

No, turha sitten muutaman vuoden päästä ihmetellä kun päiväkodista ja koulusta aletaan ottaa vanhempiin yhteyttä kun lapset voivat huonosti ja se heijastuu käyttäytymiseen..



Taidat olla uraäiti kun näköjään niin pahasti kolahti nilkkaan...

nuorena aikuisena sairastuin vakavaan paniikkihäiriöön, en pystynyt tehdä juuri niitä asioita joita lapsena jouduin tekemään liian nuorena... .

Tiedän asiat oikein hyvin, koska kyseessä on lähisukulaiseni. Itse on sanonut, ettei kerkeä muuta kuin peitellä ja sadun lukea, perheen äiti itse käytti tuota termiä minulle, ettei keretä edes päivän kuulumisia vaihtaa.

Olen kerran suoraan kysynyt, miksi he eivät tingi töistään (heillä olisi siihen todellakin mahdollisuus) ja vastaus oli, että ensinnäkin eivät viihdy toimettomana (!!?) kotivanhempina kumpikaan ja toiseksi, että haluavat tarjota lapsilleen sitten isompana esim. harrastuksia laidasta laitaan, haluavat ettei lapset jää mistään paitsi sen takia, ettei ole rahaa.

ja tiedän kyllä,että "normaalikin" työpäivä on usein 8h+2h matkoihin,eli sen 10h ja se onkin harmillista koska olen omasta kokemuksesta sen havainnut,ettei silloin jää paljoakaan aikaa lapselle,aamuisin näkee tarhaan viedessä,iltaisin (iltapäivisin) lapsi haetaan,kotona se "pakollinen" Pikku kakkonen,koska pakkohan äidin on jotain ruokaa tehdä (ja syödä) ja jotain pyykin pesua tmv hommaa... ja sitten onkin jo pesujen aika,sänkyyn,iltasatu ja nukkumaan jotta jaksaa aamulla taas nousta... aikuinen päivän töihin ja kyllä,pikkuinen myös oman päivänsä "töihin" :(



MUTTA sitten erotellaankin minusta ajattelevat ja ne vähemmän-ajattelevat vanhemmat nimenomaan vkl,loma-aikoina ja muina vastaavina...

Eli ollaanko silloinKIN menossa tukkaputkella,vietetään aika kauppakeskuksissa,aina kylässä jossain tai muuten menossa VAI vietetäänkö rauhallista kotiaikaa ja harrastetaan YHDESSÄ jotain perhekeskeistä.. samoin lähteekö vanhemmat lomillansa kahdestaan viettään "parisuhdeaikaa" vai lähdetäänkö koko perhe johonkin YHTEISEEN (ja ei,en tuomiste parisuhde vkl silloin tällöin tmv,vaan ainaista parisuhdeaikaa,koska minusta pikkulapsiaikana myös se KOKO perheen yhdessäolo on sitä parisuhdeaikaa...)

Vai että toimettomina...

Ai sekö on toimettomana oloa jos viettää lastensa kanssa aikaa?

(lapsen kanssa ei ehditä olemaan) usein on kysymys:



Suorittava, uraorientoitunut ihminen ei koe arvokkaaksi aikaa, joka vietetään rakkaan ihmisen kanssa "vain olemalla", olemalla läsnä ja aidossa vuorovaikutuksessa ihan tunnetasoa myöten. VAin tekeminen ja touhuaminen on arvokasta, sillä täytyy täyttää elämänsä (jotta lapsikin voi sitten harrastaa - olla koko ajan puuhaamassa jotain eikä keskittyä vain olemaan toisten ihmisten kanssa yhteydessä).



Nämä tällaiset ihmiset varmaan rakastavat lapsiaan - teoriatasolla, mutta kuvittelevat, että tämä abstrakti rakkaus riittää lapselle. Lapsi on kuitenkin konkreettinen ja nykyhetkessä elävä pieni ihminen, jolla on vielä kyky tuntea omia tunteita ja vaikeus säädellä niitä - ellei sitten tunnekylmä kasvatus ole sitä ominaisuutta jo tuhonnut. Myöhemminhän tällainen kasvatustyyli ja arvomaailma myös tuhoaa lapsen kyvyn tunnistaa omia tunteita, mikä sitten tulee oireilemaan masennuksena ja ahdistuneisuushäiriöinä.



Kaikille ei sovi vanhemmuus - se vaatii läsnäoloa ja kykyä olla yhteydessä toiseen ihmiseen tunnetasolla ja henkisesti. Se että vain ja ainoastaan kyetään olla perheenä yhdessä toimimalla koko ajan ei täytä lapsen tunnetarpeita, vaikka aikaakin olisi yhdessäoloon. Saati sitten että aikaa ei edes ole.

joka ikävä kyllä periytyy usein sukupolvesta toiseen. Suomalaisista noin 35-40% on kiintynyt tällä tyylillä. Kiintymyssuhde vaikuttaa ihmiseen tapaan reagoida itseensä, kanssaihmisiin ja asioihin, ja stressaavat elämänvaiheet siihen yhdistettynä altistavat erilaisille mielenterveyden häiriöille. Siten esim. synnytyksen jälkeinen masennus ja burnoutit ovat tällaisilla ihmisillä yleisiä tapoja reagoida tilanteisiin ja vaatimuksiin.

Omasta mielestäni vanhemmuuden suurin haaste on juuri se, että osaa olla läsnä.

Pystyy elämään lasten kanssa sitä tylsää arkea, olla yhdessä hyvinä ja huonoina päivinä.

Ja vaikka miten väsyttää, on oltava henkisesti läsnä ja yritettävä vastata lapsen tarpeisiin. Näistä kokemuksista syntyy se perusturvallisuus lapsille, se tunne, että vanhemmat välittävät ja ovat oikeasti kiinostuneita heistä ihmisinä ja että he ovat osa perhettä.



Tuollaiset vanhemmat yrittävät suorittaa vanhemmuuttan vain poimimalla rusinat pullasta. Yhdessä ollaan vähän ja uskaltaisin väittää, että se vähäinen aika vietetään nimikkeellä laatuaika.

Pari tuntia silloin tällöin kivaa yhdessäoloa lasten kanssa.

Lasten sairastelut, kiukut ja uhmat, väsymykset ja turhautumiset, tylsät pukemiset ja kuraiset eteiset jäävät näille vanhemmille täysin tuntemattomiksi.

Tuskin edes tietävät mikä on lapsen lempiruoka tai millä leluilla lapsi tykkää leikkiä tai kenen kanssa lapsi leikkii päivähoidossa.



Tuollaiset ihmiset eivät opi edes tuntemaan lapsiaan!

kun lapsi itkee ikääväänsä äitiä kohtaa joka on toisella puolella maapalloa, vaikka isä onkin läsnä ja suht paljon ja onneksi perhe muutti takaisin suomeen että työtaakka kevenisi kun tekivät ennen 40-60 tuntista työviikkoa.

Tuollaisten vanhempien tulisi pohtia, että mikä elämässä on oikeasti tärkeää...kyllä elämä muuttuu ja jostain täytyy olla valmis tinkimään lasten vuoksi tai sit täytyy jättää hankkimatta. Näin toimii vastuullinen aikuinen.