Mitä pitää tehdä lapselle joka kieltäessä naureskelee tai irvistää?

jos esim. leikkii ruoalla, kiellät ja irvailee. Ruoka pois ja lapsi pois pöydästä. Jos ei suostu keräämään leluja, lelut kaappiin. Jos esim. nipistelee pikkusisarusta, kielto ja jäähylle.



Komenna ja uhkaile (jos et lopeta irvailua ja rupea syömään, ruoka lähtee pois pöydästä, kun lasken viiteen) ja sitten toteutat uhkauksen. Tylyä, mutta toimivaa. Nythän lapsi pitää sua ihan pilkkanaan. Ole aikuinen.



Ton ikäsen voi laittaa (tarvittaessa taluttaa päättäväisesti, mutta ei väkivaltaisesti) jäähylle 5 minuutiksi miettimään.



Tsemppiä.

Meidän nelivuotias on ollut tuollainen vauvasta asti. Sinä oot päässyt tähän asti helpolla, jos on pelkkää kieltämistä totellut. Minä en edes tiennyt, että kasvattaminen voi olla niinkin helppoa, ennen kuin toinen vähän kasvoi ja piti alkaa kieltämään.



Mutta tuon tyyppisen kanssa juostiin 1-vuotiaana aina perässä, kun pyrki sata kertaa päivässä autotielle, eikä piitannut kielloista. Muutaman tuhat kertaa kun juoksin perään ja työnsin takaisin pihalle päin, niin seuraavana kesänä ei enää pyrkinyt tielle kertaakaan.



Nyt on tuollainen rätkättäjä, jos on väsynyt tai tylsistynyt. Edelleen kiellon tehoa lisää se, kun menee lapsen luo ja ottaa kädestä kiinni, jotta tekeminen pysähtyy.



Jäähyillä ja palkitsemisilla ei ole juurikaan tehoa, vaikka kyllä nekin ovat käytössä.

Varoitus tietysti ensiksi ja sitten heti jäähylle, 5 minuutin istunto. Ja laskeminen alkaa sitten kun penkillä istutaan kunnolla eikä suusta tule mitään asiatonta.

jos koirakoululla oppisi, mutta meillä ei vastaavanlainen opi. Menee vaan uhmakkaammaksi. Lapsissa on eroja. Pikkukakkonen on eri maata. Niinhän se on, että kasvatuksen tavoite on sama, mutta keinot erilaisia eri lapsilla. Eihän me aikuisetkaan samoin toimita, kai?? Mä olen jotenkin väsynyt siihen, että oleellisinta perhe-elämässä tuntuu olevan lasten saaminen tottelemaan. Jos olisin kovin tarkka, ei me muuta ikinä ehdittäisi kuin istumaan jäähypenkillä (jossa ei pysy). Rakkaus ja hellyys on joskus tärkeämpää.

Meillä 7-vuotias hankala lapsi ja hänellä on tapana reagoida kieltoihin tai toruihin naamaa vääntelemällä tai kieltä näyttämällä. Yleensä hän kuitenkin lopulta tottelee tai pyytää anteeksi tai mitä nyt vaadittiinkin.



Olemme jutelleet asiasta mm. lapsipsykologin kanssa ja hän sanoi, että tällaisessa tapauksessa ns. sammuttaminen toimii usein parhaiten. Eli ei-toivottuun käytökseen ei kiinnitetä mitään huomiota. lapsi kyllä tietää, että tekee väärin, ja kaikki huomio mitä hän saa rikkeestään, saataa vain innostaa lisää. Kun irvistelyyn ei reagoida mitenkään, se vähenee itsestään.



Lisäbonuksena tulee se, että riitoja on vähemmän kun yhden asia annetaan mennä ohi silmien - meillä olo ja elo on muuttunut paljon mukavammaksi ja välit lapseen parantuneet selvästi, kun emme naputa ja rankaise joka asiasta vaan tyydymme pitämään isot linjat.

kuulostaa hyvältä. Tuntuu kuin nykyisin pitäisi superkouluttaa lapset, ettei kukaan pääse sanomaan mitään pahaa. Uhmaa lisää se, että laittaa liian tiukat rajat. Silloin lapselle on se ja sama putoaako esine vahingossa vai heittääkö sillä toista naamaan, kun aina torutaan samoin. Mutta itsetuntoa vaatii, ettei ihmisjoukossa ala ojentaa tenavaa joka rikkeestä, kun toiset katsovat murhaavasti ;)



Lapset tottelevat helpoiten ihmisiä, joiden kokevat heitä rakastavan :)

kuulostaa hyvältä. Tuntuu kuin nykyisin pitäisi superkouluttaa lapset, ettei kukaan pääse sanomaan mitään pahaa. Uhmaa lisää se, että laittaa liian tiukat rajat. Silloin lapselle on se ja sama putoaako esine vahingossa vai heittääkö sillä toista naamaan, kun aina torutaan samoin. Mutta itsetuntoa vaatii, ettei ihmisjoukossa ala ojentaa tenavaa joka rikkeestä, kun toiset katsovat murhaavasti ;) Lapset tottelevat helpoiten ihmisiä, joiden kokevat heitä rakastavan :)

Lapset päinvastoin uhmaavat eniten sille, joka on heille läheisin. Vieraampien seurassa sen sijaan lapset ovat vieraskoreita, koska eivät uskalla testata sitä ihmissuhdetta.

Tuon näkee joka päivä, kun lapsia haetaan päivähoidosta. Koko päivän lapset ovat melko kilttejä, mutta ans olla kun äiti/isä tulee, heti menee naama vinoon ja aletaan kränätä... Tai ei tietenkään kaikki lapset aina, mutta siis usein noin on varsinkin pienten lasten kanssa.

Uhmaa ei lisätä rajoilla, jos siis nyt ihan normaaleista rajoista puhutaan. Uhmaa lisää eniten epäjohdonmukaisuus eli että joskus rajoista lipsutaan ja lapsi kokee, että kitinästä saa palkinnon sitä kautta.

Tietenkään vahingoista ei saa rangaista, mutta koheltamisesta on syytäkin moittia. JA todella huonoa vanhemmuutta on katsoa rikkeitä läpi sormien vain, koska muita ihmisiä on näkösällä.

AP:lle muistuttaisin, että lapsilla on tuossa iässä uudelleen uhmaikä. Anna lapsen virnuilla, kunhan tottelee. Jos ei tottele, rankaise - ei väkivallalla, vaan pakottamalla toimimaan oikein tai antamalla arestia/kieltämällä jokin mieluisa asia (vaikka lastenohjelmat tai Pleikalla pelaaminen, mikä nyt sitten tehoaakin juuri teidän lapsellanne). Kannattaa muistaa, että lapsella on oikeus olla pettynyt, ja se saa näyttää. Ja sekin kannattaa muistaa, että pikkurikkeistä ei ole järkevää antaa kovia rangaistuksia - jos tyhjennät rangaistusarsenaalisi jo pienissä rikkeissä, miten rankaiset todella pahoja töpeksintöjä?

tietty lapset tottelee helpommin hoitotätejä kuin äitiä, mutta en itse niin painottaisi vieraskoreaa käytöstä. Jos äidillä ja lapsella on rakastavat välit, tottelee lapsi helpommin kuin jos äiti jatkuvasti nipottaa joka asiasta. Vaikka ne rajat ovat rakkautta, niin kyllä muitakin rakkaudenosoituksia pitäisi päivään mahtua.



En tarkoittanut, että katsoisin kohellukset läpi sormien siksi, että muita on paikalla. Yritän toimia samoin siitä riippumatta, töllääkö joku vai ei. Ja tarkoitinkin kyllä, että niitä paheksuvia ilmeitä tulee juuri siksi, etten nosta haloota joka pikku möhläyksestä. Isommista tietysti, eli olen inhimillisen johdonmukainen.



Käytännössä homma toimii niin, että joskus ohitan lapsen riidanhaastamisen vaihtamalla puheenaihetta enkä aloita sotaa aiheesta kuinka kauniisti muille pitää puhua tms. Tarkoitukseni oli siis kritisoida armeijakuria.

Meillä on kanssa tällainen viisivuotias, ollut ihan pienestä asti. Olen kyllä niin helisemässä tämän pojan kanssa. Uhmaa, irvistelee, sylkee, potkii, rikkoo tavaroita... Jäähyille vaan naureskelee, samaten lelujen ottamiselle ym. rangaistuksille. Tai sitten saa sellaisen oksat-pois-raivarin missä särkyy tavaroita. Meillä on 2 muutakin lasta ja he ovat ns. "normaalin" uhmakkaita eli ihan enkeleitä tähän lapseen verrattuna.

Meidän nelivuotias on ollut tuollainen vauvasta asti. Sinä oot päässyt tähän asti helpolla, jos on pelkkää kieltämistä totellut. Minä en edes tiennyt, että kasvattaminen voi olla niinkin helppoa, ennen kuin toinen vähän kasvoi ja piti alkaa kieltämään.

Mutta tuon tyyppisen kanssa juostiin 1-vuotiaana aina perässä, kun pyrki sata kertaa päivässä autotielle, eikä piitannut kielloista. Muutaman tuhat kertaa kun juoksin perään ja työnsin takaisin pihalle päin, niin seuraavana kesänä ei enää pyrkinyt tielle kertaakaan.

Nyt on tuollainen rätkättäjä, jos on väsynyt tai tylsistynyt. Edelleen kiellon tehoa lisää se, kun menee lapsen luo ja ottaa kädestä kiinni, jotta tekeminen pysähtyy.

Jäähyillä ja palkitsemisilla ei ole juurikaan tehoa, vaikka kyllä nekin ovat käytössä.

kans yksi irvailija. Saattaa jopa nostaa nyrkit pystyyn, kun kielletään ja muutaman kerran on lyönytkin tai potkassut. Kyseessä 4-vuotias.

Ollaan yritetty aina olla johdonmukaisia, tietyt säännöt päätee kaikilla lapsilla. jäähyä on käytetty, mutta eipä tunnu tehoavan. Erityisen hankalaa jäähyn kanssa on kylässä/kaupassa tms. Ihan kuin lapsi tietäisi sillon, että äiti ei mahda mitään.

Ja ruokapöydästä joutuu pois jatkuvasti, vielä ei ainakaan ole auttanut. Joskus uhkailu karkkipäivän poistamisella tehoaa. Niin, ja rangaistuksia on käytetty johdonmukaisesti, eli yhtä tiettynä hetkenä ja toista toisena.

Olen tajunnut jo jokunen vuosi sitten, ettei kyse ole siitä, että lapsi ei arvostaisi mun auktoriteettia, vaan se on lapsen tapa suhtautua uhkaavaan tilanteeseen. Ja uhkaava tilanne on siis se, että lapsi tekee jotain kiellettyä ja tietää tehneensä väärin. Lapsi ei joko tiedosta, kuinka raivostuttavaa se käkätys ja virnistely on, tai ei VOI sille mitään!



Paras tapa onkin olla huomioimatta parhaansa mukaan irvistelyä ja hoitaa tilanne sen mukaan, mitä on tapahtunut. Meillä toimii jäähynurkka ja takavarikointi. Joskus, jos lapsi ei ole varsinaisesti tehnyt mitään pahaa, vaan meno yksinkertaisesti käy liian villiksi, otan hänet johonkin erilleen rauhoittumaan. Pistän vaikka hetkeksi toiseen huoneeseen kirjan kanssa tms.



Kuulosti hirveän tutulta tuon aiemman vastaajan koheltajalapsi... Meilläkin tajusin esikoisen luonteen haastavuuden kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun kuopus kasvoi ekaan uhmaikäänsä. Kuopuskin on ehtivä kaveri, mutta jotenkin harkintaan on jo nyt enemmän kuin isoveljellään ikinä! Aina ei tarvitse mennä pää edellä seikkailuun...