Ahdistuneisuushäiriö - Miten selviätte sen kanssa?
Hyi helvetti sentään kun muistelenkin elämääni ennen lääkitystä....
Kommentit (40)
vai seuraako se perässää lopun elämää? eli joutuuko syömään jotain nappeja ikuisesti?
Sitten asioiden käsittely rupesi puremaan. Nyt olen todella kiitollinen, ettei mikään lääkitys koskaan "toiminut", koska eläisin vieläkin siinä samassa helvetissä ja yrittäisin pitää pahan olon aisoissa lääkkeillä. Ajatuskin puistattaa...
Mutta toki ihmiset on erilaisia. Ehkä toisilla tosiaan on vain jokin aivojen kemiallinen epätasapaino ja tuntevat olevansa tyytyväisiä, "normaaleja" ja selväpäisiä lääkityksellä? Minusta tuntui kaikilla kokeilemillani lääkkeillä siltä, että tämä ei ole sitä mitä haluan elämältä. Turta, mitäänsanomaton olo, mikään ei oikein tuntunut miltään, ei seksihaluja jne.
olen jäänyt seuraavaan käsitykseen:
ahdistuneisuus voi johtua 2:sta syystä. joko jostain aiemman elämän traumasta, jolloin tästä johtuvaa ahdistuneisuutta hoidettaessa lääkkein hoidetaan periaatteessa pelkkää oiretta, ei syytä. eli lopullinen hoito olisi kai meneminen sinne ahdistuksen alkulähteille elikkä terapia. sitten taas jos ahdistuneisuus johtuu ihan aivokemiasta elikkä jonkun välittäjäaineen puutteesta (tämänkin tosin saattaa laukaista jokin konkreettinen asia, muttei kai suoranaisesti mikään traumatisoiva), mitkään terapiat eivät auta vaan välittäjäainetta saadaan purkista. mutta niitä lääkkeitäkään ei tarvitse syödä koko aikaa vaan ns. vaikeamman kauden iskiessä. itse olen ainakin huomannut, että minulla stressaaminen ja ahdistuneisuus lisääntyvät jos on muuten hankalaa. ja kuulemma monet syövät lääkkeitä vaan tällaisissa ajanjaksoissa...ilmeisesti kai vähän jo etukäteen tunnustellen.
itse olen kärsinyt jo 20 vuotta ahdistuneisuudesta. laukaisevana tekijänä toimi isotätejen kuoleminen kun olin 10. sen jälkeen olen pelännyt ja ahdistellut kuolemaa ja kaikenlaisia sairauksia ja tuota kautta myös on pakko-oireista häiriötä eli kyttään kotona hellanlevyt ja kaiken mahdollisen eli koetan omalta osaltani, liikaakin, vaikuttaa ennaltaehkäisevästi kaikenlaisiin katastroofeihin. pahenivat muuten lapsen saatuani..ilmeisesti sitten aloin stressata myös lapsen vointia ja tulevaisuutta jne. joka olisi tietty pitänyt osata tajuta jo ennen raskautta. nyt taskussa ollut jo vuoden resepti citalopram-ratiopharm 20 mg, jota lääkäri määräsi ahdistuneisuuteen. onko kelleen kokemusta onko tuo lääke miten auttanut? en ole aloittanut vielä koska nyt raskaana ja reseptin saadessani vielä imetin esikoistani. koskaan en ole mitään lääkkeitä tähän vaivaan syönyt, joten mielenkiinnolla odotan, mullistaako se jotenkin arkipäivää? kokemuksia!
Itse kärsin ahdistuneisuudsta, masennuksesta sekä paniikkihäiriöstä. Lääkärissä en ole kunnolla käynyt, olen toki puhunut neuvolassa näistä mutta siellä on suht vaan viitattu kintaalla, annettu ymmärtää että jos oikein käy vaikekasi soita? Kynnys soittaa on liian korkea.
Itse tiedostan mitkä asiat lapsuudestani vaikuttavat tähän paljon, joten en tiedä auttaisiko terapia tähän? KUn näit käsittelen jo itsekseni kuitenkin, sekä hyvän ytävän kanssa. ONko kokemusta terapiasta, kannaattako se?
ITse huomasin että nämä ongelmat alkoivat kunnolla kun sain omat lapset, 4 kpl. Toki jo teininä muistan olleeni näin jälkikäteen ajateltuna masentunut, itkin joka ilta itseni uneen jne..
Lapsuus oli olis tosi rankkaa, väkivaltaa, alkoholia sekä turvattomuutta.
terapiasta (lyhytkestoinen, kognitiivinen) oli vain rajoitetusti apua.
Pahimmillani olin tosi huonossa kunnossa. Ahdistuneisuushäiriö oireili pakkoneuroosina, joka sai minut mm. tuntemaan voimakasta halua toistella tiettyjä sanoja itselleni. Erilaiset foobiset pelot vaivasivat myös. Voin niin huonosti, että itsemurha-ajatukset olivat toistuvia.
Tilanne oli kestämätön, ja lopulta aloin etsiä vaihtoehtoisia tapoja parantua. Ratkaisun avaimet:
1. kevyt, yksinkertainen, usein toistuva meditointi (ns. mindfulness-tekniikka)
2. ruokavalion täysi remontti (mm. kofeiinin, sokerin ja miltei kaikkien tyhjien hiilihydraattien jättäminen ruokavaliosta)
3. säännöllinen liikunta
4. vitamiinit, hivenaineet ja ravintolisät - näistä korvaamattomimpia ovat olleet tietyt B-vitamiinit, D-vitamiini, magnesium ja kalsium, rauta sekä mäkikuisma.
5. hengitysteknikka - tavoitteena kaikenlaisen lievänkin hyperventilaation välttäminen. (Urheillessanikin pidän yllä tahtia, jossa hengittäminen vain nenän kautta riittää.)
6. elämänfilosofian ja haitallisten ajatustapojen muuttaminen: itsetunnon kohennus, tietoisuus negatiivisista ajatusketjuista ja niiden katkaiseminen heti alkuunsa
Näillä eväillä olen nyt aivan toinen ihminen kuin kaksi vuotta sitten. Tasapainossa, rauhallinen, peloton, aidosti myötätuntoinen toisia kohtaan.
Hirvittää ajatellakin sitä jatkuvaa pahaa oloa, josta olen kärsinyt aiemmin elämässäni milteipä koko ajan vähän yli kymmenvuotiaasta saakka - itselläni oli riippuvuus ihmissuhteisiin keinona "lääkitä" ahdistusta, mikä aiheutti niissäkin myrskyisyyttä, kun takerruin, vaadin, stressasin ja hain toisilta ihmisiltä hyväksyntää, jota en kyennyt antamaan itselleni.
1. kevyt, yksinkertainen, usein toistuva meditointi (ns. mindfulness-tekniikka).
Eli tietoisen ja hyväksyvän läsnäolon harjoittelu. t. tuo toinen 40 vee kärsinyt. Ja samoin täällä hirvittää ajatella miten kärsin, vuosikymmenet...
ja aäännöllinen päivärytmi on tärkeää, olen ihan paniikissa jos en saa kunnolla nukkua. Kyllä tuolle onkin naurettu, mutta harva tajuaa että en viitsi riekkua aamuyölle asti koska se takaa pahan olon pariksi päiväksi.
Luontaistuotteista moni on saanut apua, itse syön e-epaa.
itse rummutan liikunnan ja terveellisen ruokavalion puolesta.
ahdistuneisuushäiriö, niin liikunta ei riitä, eikä ruokavalio, nimimerkillä kokemusta on. Jos ei esim. ole yhteyttä omiin tunteisiin, kuten minulla oli tilanne, siihen ei mikään määrä liikuntaa tai ruokaa auta.
itse rummutan liikunnan ja terveellisen ruokavalion puolesta.
ahdistuneisuushäiriö, niin liikunta ei riitä, eikä ruokavalio, nimimerkillä kokemusta on. Jos ei esim. ole yhteyttä omiin tunteisiin, kuten minulla oli tilanne, siihen ei mikään määrä liikuntaa tai ruokaa auta.
pienemmällä lääkityksellä, on enemmän työkykyinen, on sen verran kunnossa että voi edes harkista asioiden käsittelemistä. Pienistä puroista tulee suuri virta tässäkin asiassa :)
... en tarkoita sitä, etteikö teidän kohdallanne olisi voinut niin ollakin, että lääkkeet eivät ole auttaneet, mutta lääkevastaisuus ihan periaatteen vuoksi on minusta kummallista: fysiologisia häiriöitä ovat mielenterveysongelmatkin hyvin pitkälti. Otammehan lääkkeitä myös syöpään tai johonkin krooniseen, fyysiseen sairauteen. Terapiaa siis ollenkaan väheksymättä. Mutta usein lääkkeet helpottavat oloa nopeammin kuin pelkkä terapia, ja sen jälkeen pystyy keskittymään paranemiseen.
Ja totta, oikeaan ahdistuneisuus-, paniikki- tai pakko-oireiseen häiriöön eivät auta pelkkä ruokavalio ja liikunta, vaikka ne toki monesti mielialaa parantavatkin. Itse kävin alussa terapiassa ja söin lääkkeitä. Nyt syön enää lääkkeitä ja niillä pyritään estämään pakko-oireita ja masennusta. Toisin kuin moni muu, käytän näitä varmaan loppuikäni, mutta se on pieni hinta siitä, että voin olla taas oma itseni. Lääkkeet eivät ole useimmissa mielenterveysongelmissa mikään mörkö, vaan se keino, jonka avulla parannutaan. Ja usein käytön voi lopettaa kun tarvittava hoitovaste on saavutettu. Minusta on väärin, että mielialalääkkeiden käyttäjiä syyllistetään tai pidetään "hulluina." Minkä ihmeen palkinnon ihminen siitä saa, että hän hampaat irvessä yrittää kestää pahaa oloaan ilman lääkettä vain sen takia, että niiden käyttö on joidenkin mielestä tuomittavaa? Lääketiede on kehittynyt näin pitkälle, nauttikaamme sen hedelmistä.
. Minkä ihmeen palkinnon ihminen siitä saa, että hän hampaat irvessä yrittää kestää pahaa oloaan ilman lääkettä vain sen takia, että niiden käyttö on joidenkin mielestä tuomittavaa? Lääketiede on kehittynyt näin pitkälle, nauttikaamme sen hedelmistä.
Minä olen syönyt muutaman kuukauden lääkettä joka on todellakin auttanut, nukun paremmin ja olen muutenkin enemmän toimintakykyinen. Ongelma on vaan siinä, että nyt lääkäri sanoi että tuo pitäisi nyt lopettaa vähitellen, sitä nyt ei vaan VOI käyttää enää. Etsin tuota 8 vuotta ja nyt olen lopultakin elämän syrjässä kiinni ja taas pitäisi palata siihen samaan.
Sen takia kirjoitin noista ruokavaliosta ja liikunnasta, että on ollut aikoinaan pakkokin etsiä vaihtoehtoja jaksamiseen kun tuntuu että apua ei saa ja terapiaan et ole tarpeeksi sairas.
mitenkään periaatteen vuoksi lääkevastainen. Kuten yritinkin tehdä selväksi, että toisilla lääkkeet voi oikeasti olla vastaus vaikka loppuelämäksi. Mutta omalta kohdaltani olen huomannut, että lääkäreillä on vähän liiankin suuri into lähteä pelkälle lääkelinjalle, joten kannattaa itse olla aktiivinen terapian suhteen. Ja jos lääkkeitä käyttämällä tuntee olevansa oma itsensä, niin silloinhan tilanne on kaikin puolin ok.
... en tarkoita sitä, etteikö teidän kohdallanne olisi voinut niin ollakin, että lääkkeet eivät ole auttaneet, mutta lääkevastaisuus ihan periaatteen vuoksi on minusta kummallista: fysiologisia häiriöitä ovat mielenterveysongelmatkin hyvin pitkälti. Otammehan lääkkeitä myös syöpään tai johonkin krooniseen, fyysiseen sairauteen. Terapiaa siis ollenkaan väheksymättä. Mutta usein lääkkeet helpottavat oloa nopeammin kuin pelkkä terapia, ja sen jälkeen pystyy keskittymään paranemiseen.
Sepramia ehkä tulen syömään loppuikäni. Takana on pitkäkestoinen terapia joka on auttanut hyvin paljon. Tällä hetkellä en koe olevani ahdistunut.
Ahdistus tulee ja menee, mutta enää todella harvoin ja kestää ehkä vain päivän pari kerrallaan. Rauhoittavien voimalla silloin mennään eli täsmälääkkeenä temesta.
Kuunteletteko jotain cd:tä vai oletteko käyneet jonkun kurssin, vai kirjanko ohjeiden mukaan?
noin pääsääntöisesti ihmisen aivoihin vaikuttavien lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksista tiedetään vielä kovin vähän. Tunnen monia erilaisia lääkkeitä syöneitä, jotka lääkkeet aloittaessaan eivät olleet juuri minua hullumpia (eli on lievää masennusta, pahoja pakko-oireita ja vaihtelevia paniikkioireita, jotka näkyvät vaihtelevalle osalle ympäristöä) Kaikista näistä lääkkeet aloittaneista ihmisistä on tullut entistä sairaampia lääkkeitten käytön jatkuttua noin vuosikymmenen tai pari. Joittenkin sairaus on sitä, että oireet ovat selvästi pahetuneet. Yksi on dementoitunut nelikymppisenä. Parilla on selvää lääkkeitten väärinkäyttöä ja niiden yhteisvaikutuksena jotain on rappeutunut keskushermostossa niin että näiden puhe sopertelee ja esim jalat pettää kesken kaiken silloinkin kun mitään ylimääräisiä lääkkeitä ei ole käytetty.
Tunnen myös pari itseni lisäksi, jotka päättivät silloin n. 10 vuotta sitten sinnitellä ilman lääkkeitä. Meillä on edelleen pakko-oireita ja mielialamuutoksia ja yhdellä paniikkikohtauksia, mutta me käymme töissä, puhumme sopertamatta ja elämme - elämää, jossa on paljonkin ongelmia, mutta me elämme kuitenkin.VOin myös sanoa, että esimerkiksi minun oireeni näkyvät sukulaisille ja tuttaville, koska pakko-oireet ovat aika pahoja (minut tunnistaa tarkastajaksi noin 30 sekunnissa, kädet ärtyvät pesusta jne) ja keväiset masennuskaudet näkyvät myös. Samoin yhden kaverini tunnistaa paniikkioireiseksi kun hänen täytyy välillä pyörtää ympäri ja painaa päänsä polviin kun häntä pyörryttää. Mutta mieluummin tuo kuin dementia. Me elämme, toisin kuin se dementoitunut tai ne, jotka on käytännössä koko ajan päissään ja SILTI heilläkin on edelleen ocdnsä ja paniikkokohtauksensa ja välillä pahoja masennuskausia. Sillä dementoituneella ei kyllä enää ole mitään oireita mistään muusta kuin siitä, ettei hän tiedä kuka on... EHkä siihen sitten pitäisi pitkällä tähtäimellä pyrkiä.
Ja joo, tiedän, että virallisesti sen enempää lääkkeitten väärinkäyttö kuin dementiakaan ei johdu cipramilistä. Mutta kyllä siinä silti yhteys on.
En todellakaan ole lääkkeiden vastustaja. Joskus ne ovat paras ja ainoakin apu. Mutta kyllähän jotain muutakin Suomen maassa tarvitsee olla "vialla", kun meillä mielialalääkkeiden syönti on maailman huippua ja yleensäki medikalisaatiossa lähestytään "huippumaa" Yhdysvaltoja. Surullista! Keskustelua toivoisin ylemmälläkin taholla, että missä mättää. Myös naisten ennen aikaiselle eläkkeelle jäämisen suurin syy on mielenterveysongelmat. On se vähän outoa. Tälläkin palstalla tuntuu aika paljon kotiäis´deissäkin mielialalääkityksellä olevia, eli ei siis esim. hirveän työstressin tms. takia. Ja laitan nyt tähän loppuun vielä toistamiseen, että en ole lääkitystä vastaan, mutta ei meillä kyllä "kaikki" ole kunnossa suloisessa Suomessamme.
Cipralex toi avun 3 vuotta sitten. Syön sitä ilomielein lopun elämäni, kunhan ei tarvitse palata entiseen.
mutta ei meillä kyllä "kaikki" ole kunnossa suloisessa Suomessamme.
että sinne terapiaan ei pääse tai sitten se on sitä, että käy kerran kuussa juttelemasa jonkun ihmisen kanssa, joka ei edes muista nimeäsi eikä mitään muutakaan viime kerralta. On pakko käyttää lääkkeitä jos meinaa pysyä tolpillaan.
kävin nuorisopsykologilla ja myöhemmin mielenterveystoimistossa, myrskyisten ihmissuhteideni vuoksi, mutta diagnoosia en saanut, enkä muuttunut, pakko-oireista ei edes tajuttu phua silloin, en itse edes mieltänyt niitä miksikään kummalliseksi kun olin "aina" toiminut niin.
Meni n 10v ja vähän alta kolmikymmpisenä tapasin miehen, jonka kanssa suhde oli todella värikäs ja tunnerikas, hän petti minua alussa ja siitä alkoi parin vuoden mieleön joka päiväinen riitely, silloin menin jossain vaiheessa uudestaan mielenterveystoimistoon kun alkoi tulla ihan fyysisiäkin masennus tms oireita, sain lääkityksen Cipralex (15mg) ja se auttoi, riitamme vähenivät ja oli taas ihan ok olla,
lopetin lääkityksen ja aloimme yrittää raskautta, tulin raskaaksi ja olin siis ilman lääkitystä, oireet alkoivat palata ehkä n vuosi lääkkeiden lopettamisen jälkeen,
ja mieheni ei kai sitten kestänyt mua enää vaan alkoi salaa tapailla mun frendiä, jep jee..
No, he jäivät ns rysän päältä kiinni ihan loppuraskaudessani, menin totaalisen rikki, oireet suorastaan räjähtivät, mies muutti kaverini luokse ja käytännössä katsoen katkaisi kaikki välit minuun ja lapseen vaikka kuinka itkin ja rukoilin häntä luoksemme takaisin.
Sain heti synnytyksen jälkeen lääkkeet takaisin, siihen asti menin opamoxeilla jotta olisin selvinnyt päivästä seuraavaan hengissä, cipralex annostus 15mg ei enää auttanut riittävästi, oireet jatkuivat yhä,
sitten aloin syömään 20mg ja oireet helpottivat, aloin taas hymyillä ja nauttia pikkujutuista ja mikä tärkeintä, vauvastani, ensimmäiset kuukaudet meni ihan sumussa itkiessä ja sängyn pohjalla maaten, mutta sitten helpotti ja aloin rakastaa vauvaa täysillä :)
No, ulos en ole vielä pystynyt lähtemään pihaa pidemmälle, vaunulenkit on haave vain, pelkään että kohtaan siellä exäni ja ex-kaverini tai heidän vanhempiaan tai muita yhteisiä tuttuja...mutta eiköhän tässä pikkuhiljaa ala sekin parantua, olen jo muutaman kerran siskoni kanssa käynyt naapurikaupungissa kaupassa ja harkitsenkin nyt muuttoa sinne, eipä ainakaan olisi tuttuja vastassa ja kai tämä tästä siihen mennessä kun lapsi alkaa haluta puistoihin jne, nätti pihahan mulla tossa on missä istuskella ;)
millaista annosta te muut cipralexia muuten syötte?
Lääkäri oli mulla jo tiputtamassa sitä siitä 15mgsta 10mghen kontrollikäynnillä, kun on niin tuju lääke kuulemma, mutta terapeutti puolestaan nosti 20mghen kun sanoin että vaikka alituiset kuolemantoiveet on lakanneet niin muuten ei sitten mikään olekaan paremmin, itkin edelleen joka päivä lähes jatkuvasti jne...
lääkäri ei ole siis nostanut annostani vaan syön 1,5kpl niitä 15mg tabuja, terapeutin luvalla, kai se joskus koitetaan laskea takaisin siihen 15mg, ja terapeutti meinasi kyllä että joudun lopun ikääni jollain annostuksella tätä lääkettä syömään, että ahdistuneisuus ja pakkotoimintahäiriö ei parane koskaan,
kovin on vaan kalliita nuo cipralexit, kelakorvauksen jälkeenkin 54e paketti (56kpl), euron tabu siis :/
up