Kun ei uskalleta kieltää lasta...
Näin tänään eräässä julkisessa tilassa äidin ja noin parivuotiaan lapsen. Lapsi oli oikein suloinen, ikäistensä tapaan vilkas ja tahtovainen ja minä ite. Paikka oli sellainen, joka on lapsen mielestä vähän tylsä, ja niinpä tämä pieni kehitti itselleen kaikenlaista tekemistä. (Äiti olisi kyllä tahtoessaan voinut esim. lukea lapselle.)
Se, mikä oli kurjaa seurattavaa, oli lapsen ja vanhemman välille kehittynyt vuorovaikutusmalli. "Ei, Liisa-Petteri, sinä et saa koskea tuohon esineeseen", sanoi äiti. Lapsi vastasi tekoitkulla. "No ei ainakaan saa koskea siihen kovasti", vastasi tähän äiti. Sama jatkui ihan kaikessa. Kieltoa seurasi itku ja itkua kiellon kumoaminen tai lieventäminen. Jossain vaiheessa lapsi myös suoraan uhmasi kieltoa ja teki juuri niin kuin oli juuri sanottu, ettei saa tehdä. Tähän äiti ei reagoinut _mitenkään_!!!
Lopulta lapsi sai itkuraivarin, kun yritti tehdä jotain äidin kieltämää, mutta ei onnistunut sitä tekemään. Sanotaan nyt vaikka, että yritti yltää johonkin mihin ei yltänytkään. Äiti rauhoitteli raivaria kauempaa komentamalla: "Lopeta." "Lopeta nyt." Lopulta hän kävi hakemassa lapsen syliinsä ja sanoi: "Nyt kyllä lopetat. Lopeta itku, niin ostetaan kaupasta karkkia." Lapsi siinä koetti rauhoittua, mutta itku jatkui heti kun lapselle selvisi, ettei karkkia lähdetä ostamaan saman tien.
Mietin vain hiljaa mielessäni, että äiti petaa itselleen hankalia vuosia tuon lapsen kanssa. Lapsihan on oppinut siihen, että äiti komentaa, mutta totella ei tarvitse ja kun vain itkee, niin kaiken haluamansa kyllä saa.
Kommentit (5)
mä en aina viitsi järjestää kohtausta vaikka lääkärin odotusaulassa jossa sairaat väsyneet ihmiset jonottaa, vaan silloin yritetään päästä mahdollisemman vä-häl-lä kiukuttelulla mikä ei sairaan lapsen kanssa ole ihan helppoa. Sanomista kun tulee siitäkin kun sille väsyneelle lapselle ei anna periksi, ja se onkin sit semmosta huutoa että on varsinkin vanhempi väki tullut ihmettelemään että miksi se äiti kiusaa eikä anna pienelle periksi...
Tuossa tapauksessa kyllä tuo kumoaminen ja lieventäminen oli erityisen tyhmää.
Oma lapseni järjesti 2-vuotiaana aina pahimmat kiukut juuri julkisilla paikoilla, koska tiesi ettei siellä ollut keinoja häntä samalla lailla laittaa jäähylle tai jättää huomioimatta. Ja tiesi että äitiä saataisiin näin parhaiten ärsytettyä. Kotiona ei sitten lapseni samalla lailla kiukunnutkaan, tosin tietenkin kotonakin kiukuttelua oli, mutta ihan erilaista.
Mutta toisaalta, mikäs viesti se sitten on lapsille, että kaupoissa, lääkäreissä, pankeissa ja kirjastoissa saa riehua ja rellestää, mutta kotona ei?
Toisaalta lähden ainakin itse siitä, että kaikkien aikuisten pitäisi ymmärtää, että lapset ovat lapsia. He eivät lähtökohtaisesti osaa yhteisiä sääntöjä ja heitä pitää niihin tutustuttaa. Vaikkei jäähypaikkaa tms. ole, voihan riehuvan lapsen ottaa syliin tai tavaroita heittelevän pikkuisen käsistä pitää kiinni. Huutaahan se silloin, totta kai, mutta kai maailmaan ääntä mahtuu?
pohtii ap vielä
ilkeästi sanottu mutta välillä oikeesti tuntuu että joillain ei ole mitään hajua äitiydestä ja lapsen kasvatuksesta. mennään vaan siitä mistä aita on matalin.