Pidän lapsistani, mutta vasta nykyinen vauva

vauva alkaa olla vuoden, silti on aina vaan niin ihana



-ja tunnen suurta syyllisyyttä siitä, että en rakasta lapsia samalla tavoin

kummoisia tunteita vauvojani kohtaan. Lapsia on nyt kolme, ja kyllä meidän keskimmäinen on se, joka koskettaa minua tunnetasolla aivan eri tavalla kuin kaksi muuta. Kaikkia rakastan hurjasti ja haluan heille vain parasta, olen tasapuolinen jne.



Mutta tuo keskimmäinen... hänen pelkkä olemassaolonsa on jotain niin ihanaa. Ja hän on se, joka tekee minusta koko ajan parempaa vanhempaa kaikille lapsilleni.



Kuten te muut, myös minä tunnen syyllisyyttä siitä, että yksi lapsistani saa minut tuntemaan niin paljon enemmän kuin nuo kaksi muuta.

tarkennan vielä, että mulle vauvat ei ole niitä suuria ihastelun ja rakkauden kohteita, vaan mulla se rakkaus lapseen kasvaa ja syvenee huomattavasti kun lapsi alkaa kommunikoida.

kummoisia tunteita vauvojani kohtaan. Lapsia on nyt kolme, ja kyllä meidän keskimmäinen on se, joka koskettaa minua tunnetasolla aivan eri tavalla kuin kaksi muuta. Kaikkia rakastan hurjasti ja haluan heille vain parasta, olen tasapuolinen jne.

Mutta tuo keskimmäinen... hänen pelkkä olemassaolonsa on jotain niin ihanaa. Ja hän on se, joka tekee minusta koko ajan parempaa vanhempaa kaikille lapsilleni.

Kuten te muut, myös minä tunnen syyllisyyttä siitä, että yksi lapsistani saa minut tuntemaan niin paljon enemmän kuin nuo kaksi muuta.

minulla kaksi, kolmas tulossa ja kumpaakin lastani rakastan täysin yhtä paljon, olen rakastanut syntymästään asti, ja jo maha-asukeista asti.

säälin lapsianne, ketkä jäävät toisen varjoon, eivät saa aitoa äidinrakkauttanne.



hakekaa apua ja nopeesti!!



toiv paranette, ja elämänne parantuu, etenkin lastenne elämä. muuten on kurja tulevaisuus, nuoruus, aikuisuus edessä heillä.

kun lapset ovat olleet vielä kohdussani. Varmaan sen vuoksi eivät ole tuntunet vierailta syntyessään ja vauva aikana.

Täytyy kyllä myöntää, että kuopus on aina saanut sydämeni herkimmin hypähtämään. Olen kyllä huomannut, että muutkin ihastuvat ihan eri tavalla kuopukseemme kuin muihin.

Olen ajatellut, että se johtuu siitä synnynnäisestä karismasta jota kuopuksessa on enemmän kuin muissa lapsissamme.

En voi kuitenkaan väittää, että rakastaisin kuopusta eniten. Monesti harmittaa muiden puolesta kun sukulaiset pitävät selvästi eniten nuorimmasta lapsestamme.



Ihan sama juttu oli pikkusiskoni kanssa aikoinaan. Hän sai kaikki aikuiset ihastumaan itseensä ja oli äitimme suosikki. Tosin uskon, että äitimme rakasti kuitenkin meitä kaikkia yhtä paljon.

Toiset kaksi nuorempaa ovat myös yhtä rakkaita ja ihania, mutta vastaavia tunteita kuin esikoista kohtaan ei ole ollut. Keskimmäinen tuntuu välillä jopa rasittavalta, vaikka on ulkoisesti mitä kaunein ja suloisin lapsi. Kuvittelin tunteitteni johtuvan siitä, että esikoisella olisi aina erityisin paikka äidin sydmessä, mutta kiinnostavaa lukea, ettei näin olekaan kaikilla...

Heihin rakastuin jo laitoksella ja heidän synnytykset olivat helpot ja säännölliset. Esikoisen synnytys pysähtyi ja kuopuksen synnytyksessä menetin 4 litraa verta. Mun mielestä tällä on merkitystä, miten lapseen leimaantuu. Rakkaita, ihania ja täydellisiä ovat silti kaikki.



Harmillista että taas ne jotka eivät näin tunne eivät voi ymmärtää vaan asia on heistä sairas.

lasta kohtaan, kuten joku täällä heti kävi kimppuusi "lääkemääräyksineen."



Ehkä on niin, että otat ja näet asiat nyt kypsempänä toisella lailla, et ehkä osanut tuoda esille täällä asiaasi niin, että jotkut ymmärtäisivät mistä on kyse. Nimittäin itse olen sitä mieltä, että oikeastaan lapsia kannattaa hankkia vähän vanhempana, jolloin siitä ainakin minä nautin paljon, vaikka nautin silloin nuorempanakin, mutta se oli erilaista.



Kun päälle kahdenkymmenen sain neljä lasta, niin kaikki tuntui niin itsestään selväältä; nuoripari, lapset, lapset kasvaa ja kehittyy...Oli itsestään selvää että terveenä syntyneet alkavat kääntyillä, jokellella, kontata, kävellä jne. Toki se huomattiin ja kannustettiinkin, mutta saatuani pari iltistä vanhemmalla iällä, tuntui aivan erilaiselta, mikään ei ollut mielestäni niin ihmeellistä, kuin lapsen kehitys. - Hei, nyt se nostaa kättä! Katso kuinka sinnikkäästi pitää päätään jne. Ihailin miehelleni tätä suurenmoista luonnon ihmettä, vaikka rakastan ihan kaikkia. Enää mikään ei ollut ns. vähäpätöistä tai se kuuluukin oppia, vaan arvostin kaikkea uuta oppimista ja muistin kyllä ensimmäistenkin kehityksen. Asiat vain ottaa kypsemmällä iällä toisella tavalla. Lisääkin olisi saanut tulla, muttei ole kuin ensimmäisten lasten lapsia ihmeteltävänä, ihania ovat!

Eiköhän se ole ihan luonnollista, että toisista ihmisistä tykkää enemmän kuin toisista. Omaan käytökseen kannattaa toki kiinnittää huomiota jos selvästi tuntee, että joku lapsista on toista rakkaampi. Minä rakastan esikoista ihan älyttömästi, mutta kuopuksessa on jotain sellaista, mitä esikoisessa ei ole. Kohtelen kuitenkin mielestäni lapsia tasa-arvoisesti. Itse asiassa esikko saa varmaan enemmän huomiota, koska on huomion kipeämpi.

Ja voihan olla, että olet nyt 'kasvanut äidiksi'. Että nyt uskallat nauttia äitiydestä täysin rinnoin, kun kokemusta on jo kertynyt. Jos näin on, niin tästähän hyötyvät myös ne vanhemmat lapset.

äitisi ei välittänyt, rakastanut sinua kuin pikkusiskoasi, sinä teet nyt saman omille, ja lapset jatkaa eteenpäin!!!!



siksi, mene ja hae jo apua!!

lapsuudenkodissani ja kyllä se surulliseksi teki, kun huomasi, että äiti rakasti eniten sitä esikoista. Ei lapset voi olla tuollaista huomaamatta. Varmaan vaikuttanut itsetuntooni jollain tasolla. En tiedä voiko tuolle asialle tehdä mitään. Ainakin jos äiti huomaa asian, niin ollaan jo hyvällä alulla siihen, että pyritään kuitenkin lapsia taspauolisesti rakastamaan ja ottamaan huomioon. Kaikkihan eivät edes huomaa mitä "virheitä" tekevät.

Ajatellaan nyt tilannetta, että äiti menee esimerkiksi neuvolaan tai terveyskeskuksen psykologille sanomaan, että minä nyt tykkään tästä yhdestä lapsesta enemmän kuin noista toisista. MItähän ne kenties sanovat? Ehdottavat vuoden terapiaa... perhetyöntekijää kotiin... lääkkeitä... ? kenties sanovat vaan että menehän kotiin ja ole ihmisiksi.



Vaikka kuinka kauniisti ajatellaan että joka ongelmaan pitää löytää apua, niin en usko että tuota otettaisiin todesta missään. Nykyään kun on niin paljon suuriakin ongelmia, ja niihinkään ei saa apua.

vaarana on syntyä riippuvuuksia niille toisille, jotka ehkä kokevat saavansa vähemmän rakkautta ja huomiota. Puhun ihan omasta kokemuksesta, en siis yleistä. Tämä vaara vain, jos asia erityisesti korostuu...

Rakastan molempia lapsiani täydestä sydämestäni ja he ovat maailman ihanimmat lapset minulle. Mutta se esikoinen on kuitenkin saanut aikaan sitä suurinta läikettä rinnassa. Hän oli heti synnyttyään maailman kaunein lapsi. Kuopus taas oli aika kumman näköinen. Kuvista kuitenkin näkee että he ovat vastasyntyneinä niin saman näköisiä että heitä ei erota kuin kuvien päiväyksen perusteella.



Esikoinen oli vauvana hankala, sairas ja rasittava. Kuopus helppo ja kaikin puolin "tavallinen". Silti se esikoinen on meidän "ihmelapsi". Onneksi näen tuossa kuopuksessakin koko ajan enemmän niitä "ihmeitä". He ovat itse asiassa varsin samanlaisia. Toisen lapsen kohdalla ne samat ihastelun aiheet (siis nämä ihan tavalliset ekat hymyt ja pyöräilemään oppimiset) eivät vaan tunnu enää niin erikoisilta kun esikoisen kanssa. Jotenkin se esikoinen on vaatinut minulta niin paljon enemmän kaikkine sairasteluineen. Kuopuksen kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Hänen kasvatuksensa on mennyt kuin huomaamatta. Ihania lapsia molemmat ja kumpikin saa kyllä hymyn minun huulilleni.

valitsevani kuopuksen useammin kuin esikoisen. Siis jos on kyse tilanteista kumman kanssa menen kauppaa, kumman laitan nukkumaan jne. Mutta se ei kyllä johdu siitä että rakastaisin kuopusta(1v) enemmän kuin esikoista(4v), vaan yksinkertaisesti siitä että kuopuksen kanssa ei tarvi taistella! Luulen että kohta asetelma muuttuu kun kuopus alkaa uhmailemaan ja esikoinen "järkeentyy".

Vaan rakkauden laadusta tai siitä, miten se ilmenee ja mitä muita tunteita rakkauteen sekoittuu. Jokainen lapsi on erilainen, joten on minusta ihan luonnollista, että tunteetkin jokaista kohtaan ovat hiukan erilaisia.



Meillä on kolme lasta, joista vanhin on hyvin herkkä ja vähän "räjähdysaltis", mutta myös erittäin iloinen ja huumorintajuinen sekä tunteellinen lapsi. Rakkauteni häntä kohtaan on myös jotenkin "vaihtelevaa"; hän herättää suunnatonta rakkautta, mutta myös välillä valtavaa ärtymystä. Keskimmäinen puolestaan on huolehtivainen, hyvin rauhallinen lapsi ja tunteeni häntä kohtaan ovat tasaisempia, häntä on tavallaan helpompi rakastaa kuin esikoista, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rakastaisin esikoista vähemmän. Kolmosessa taas tuntuvat yhdistyvän isosisarusten hyvät puolet, mutta eiköhän niitä hankalampiakin tule esiin, kun ikä karttuu.



Tavallaan helppo lapsi synnyttää helppoa rakkautta, joka saa hyvälle tuulelle. Vaativampi lapsi, jonka kanssa joutuu taistelemaan nostaa taas jotenkin äärimmäisiä tunteita pintaan. Vaikea selittää...

ja pakko myöntää, että kakkonen on minulle se joka sykähdyttää käsittämättömällä tavalla. Rakastan molempia ja mielestäni yhtä paljon, mutta tuon pienemmän kanssa on vaan aina jotenkin ollut enemmän yhteistä.

Silloin kun minulla oli pelkkä isompi, niin ajattelin, että enhän minä koskaan voi rakastaa ketään lasta näin paljoa :) kakkonen syntyi ja rakastaminen olikin tosi helppoa.



Itse pidän vahvasti huolen siitä, että lapset eivät koskaan saa tietää kenen kanssa koen suurempaa yhteyttä. Meille tulee jossain vaiheessa mahdollisesti myös kolmas lapsi ja jos niin käy, että tuo pieni poika vaan jää sydämmessäni erityis asemaan, niin enhän minä sille mitään voi. Totuuden vien kyllä hautaan kanssani...en koskaan halua kenenkään lapseni luulevan olevansa enemmän/vähemmän rakastettu.



Olisi mielenkiintoista kuulla ovatko nämä teidän erityiset lapsenne tyttöjä vai poikia?

Esikoispojasta olen erittäin ylpeä, mutta kumpaakin rakasta ihan yhtä paljon..

Poika on ollut pienestä pitäen todella kaunis lapsi. Lisäksi hän on erittäin

lahjakas liikunnallisesti, kaikki mihin ryhtyy on valtakunnallisellakin tasolla ikäryhmänsä parhaimmistoa..

Tyttö on vähän hankala, toisaalta tyypillinen nainen:) Ja aivan todella rakastettava

Rakastan kumpaakin yhtä paljon, joskus kun olivat pienempiä tunsin poika-äiti suhteen voimakkampana, mutta empä enään!!!

Kyseessä oli järjestyksessä toinen lapsi. Minusta se on ihan normaalia, jotkut vaan herättävät olemuksellaan enemmän rakkautta kuin toiset. Meillä vauvan "surkeus" oli laukaiseva tekijä - ei ottanut kontaktia, oli pieni ja laiha, joko itki (kaikki yöt) tai vajosi "omiin maailmoihinsa". Sellainen oli mielestäni syötävän ihana, en välitä iloisista ja reippaista lapsista. Mutta nyt kun kaikki lapset ovat kouluikäisiä, niin ei ole mitään eroa lasten välillä.