Pidän lapsistani, mutta vasta nykyinen vauva

se minulle "sykähdyttävin", keskimmäinen, on se lapsi, jonka synnytyksen jälkeen sekosin lähes täysin hormoonien takia. Elin 3kk tuntien suunnilleen syvää vihaa lasta kohtaan ( loppui kun hormoonit tasaantuivat, samaan aikaan hiukseni muuttuivat taas normaalin värisiksi, eli hiusten kasvussa näkyi kuin värjätty raita.) Tuon keskimmäisen synnytys oli myös kaikkein hurjin, esikoisen ja kuopuksen synnytyksen lastenleikkiä.

Heihin rakastuin jo laitoksella ja heidän synnytykset olivat helpot ja säännölliset. Esikoisen synnytys pysähtyi ja kuopuksen synnytyksessä menetin 4 litraa verta. Mun mielestä tällä on merkitystä, miten lapseen leimaantuu. Rakkaita, ihania ja täydellisiä ovat silti kaikki.

Harmillista että taas ne jotka eivät näin tunne eivät voi ymmärtää vaan asia on heistä sairas.

Keskimmäinen on poika - kuten esikoinen ja kuopuskin : )

Esikoinen on aina ollut helppo ja vaivaton hänet pystyi jo ihan pienenä vauvana jättää lattialle ja itse puuhailla kaikkia koti hommia.

Todella herttainen ja erittäin empaattinen lapsi rakastan häntä "tasaisesti" eli ei aiheuta minussa heilahteluita suuntaan eikä toiseen.



Kuopus taas oli todella hankala vaati jatkuvaa huomiota jo vauvana kuten nytkin kuusivuotiaana. Hän yksinkertaisesti saa minulla viisarin värähtämään nollastasataan sekunnissa niin hyvässä kun pahassakin.



Eli esikoista rakastan ja olen hänestä ylpeä aina, mutta kuopus herättää minussa niin suuret tunteet tempperamentillään, että niin raivo kun rakkauskin tuntuu murskaavalta.

Mutta silti se rakkaus on vähän erilaista. Ehkä johtuen siitä, että lapsetkin ovat erilaisia. Puuhailen heidän kanssaan vähän erilaisia juttuja ja niihin juttuihin liittyy erilaisia tunteita. Tyttöni on hyvin tunteikas ja hellä ja hänen kanssan tulee tosi paljon helliteltyä ja halattua. Poika taas on oikea pieni älykkö ja hänen kanssaan usein pohdin syntyjä syviä. Hänen kanssaan koen myös usein suurta ylpeyttä äitinä, koska hän fiksuna ja kilttinä poikana kerää usein kehuja esim. päiväkodissa jne. En kuitenkaan voi alkaa eritellä tunteitani lapsiani kohtaan niin, että voisin sanoa pitäväni toisesta enemmän kuin toisesta. Ajatuskin tuntuu kummalliselta.

Itse olen itsekseni miettinyt ja tuntenut syvää syyllisyyttä etten ole "sykähtynyt" kakkosesta niinkuin esikoisesta..Olen itsekseni asiaa puinut ja yrittänyt miettiä. Molempia rakastan, molemmat ovat ihania, tasapuolisesti kohtelen ja hoidan mutta tunnetasolla esikoinen vauva-aikana ja nyt toka ovat erilaiset. Voi olla tosiaan että ensimmäisen kanssa kaikki on uutta tms.

Muistan että kun näin esikoisen ensimmäisen kerran s.salissa minulle tuli heti ihastumisen syvä tunne, vauva näytti niin ihanan kauniilta - unelmieni vauvalta. Vauva meinasi kuolla joten ehkä tuo tunne selvitymisen jälkeen syveni ja rakkaus jotenkin "syveni"...?Toisen kanssa oli vähän puulla päähän lyöty tunne- että tällainen. Ehkä odotti jotain toisintaa esikoisesta ja vauva oli ihan eri näköinen. Tosi suloinen ja nätti vauva on, isompi, pullukampi, tummempi jne. joten tuntuu ettei ole kaupoissa jne. saanut samanlaista huomioita osakseen kun eka (vaikka mikä kriteeri moinen nyt muka on?). Oli myös terveydellistä (ei hengenvaarallista) vaivaa joka sai suunnattoman paljon huomioita osakseen.



Luulen että nämä tunteen toisen kasvaessa tasaantuvat. Kaksi ihanaa lasta minulla on, jotka vaikuttavat hyvin erilaisilta..=)

kun ollaan päästy pois hoitajien silmien alta, jotenkin tuntui etten kehtaa, miten se minun lapseni muka olisi sen erilaisempi kuin toisten.



Esikoisen kanssa istuin kotona vauva sylissä ja itkin onnesta kaiket päivät sellainen ihme hän oli, toisen kanssa en samaan ehtinyt mutta ihan yhtä rakas hän on.



Välillä vihaan heitä molempia ja välillä toista joka tekee jotain idioottimaista, tosin aika harvoin, useimmiten sydän läkähtyy kun heitä katselee, mutta en voi sanoa että toinen olisi toista rakkaampi. Välillä kyllä kiusaavat toisiaan, että äiti ei susta tykkää, tykkää musta paaaaaljon enemmän.

kuin muut. Luulen että kyse on siitä että sen läheisimmän lapsen persoona on ns. sopivin: tarpeeksi samanlainen että tuntee ymmärtävänsä melkein ajatuksen voimalla, mutta ei niin samankaltainen että ärsyttäisi. Ihan luonnollista, mutta tietysti ikävää jos se heijastuu negatiivisesti muihin lapsiin.

Ihan luonnollista, mutta tietysti ikävää jos se heijastuu negatiivisesti muihin lapsiin.

Kirjoitin aiemmin ketjussa, numeroa en muista. Lapsi johon rakastuin heti on poika, toinen tyttö. Tyttö oli myös erittäin toivottu lapsi ja salaa toivoinkin hänestä tyttöä.

Olen ajatellut että ylikompensoinko sen täydellisen hurmion puutetta tyttärelleni. Selvästi olen hänen kanssa enemmän ja komennan häntä vähemmän. Poika taas vastaavasti on enemmän miehen kanssa (koska voi oikeasti auttaa häntä remppahommissa yms.). Meillä on tytön kanssa omat "tyttöjen jutut", jotka ovat ihania. Oikeasti en usko että tätä tasapuolisempi pystyisin olemaan vaikka tunteeni lapsia kohtaan olisivat prikulleen samanlaiset. Ehkä tämä asian miettiminen saa minusta tasapuolisemman kuin muuten olisinkaan.

Kylläpä tunsin huonoa omaatuntoa tämän asian kirjoittamisesta kun katsoin tytärtäni tänään silmiin. Hän niin ihanasti halasi ja oli aivan täydellinen. (Mutta kun poika halaa minua hän suorastaan sulautuu minuun. Hankala selittää tunnetta.)