Monesko lapsi itse olet? Koetko olevasi vanhempiesi arvostama?

Perheemme esikoinen oli ns. vahinko, jonka takia vanhemmat joutuivat menemään naimisiin. Etenkin isälle tämä oli kova paikka, jonka takia isä on aina karsastanut esikoistaan. Toista lasta odottaessa isäkin oli jo hyväksynyt tilanteen, joten toinen lapsi sai perheessa odotetun esikoisen aseman. Minä synnyin kolmantena ja olin valitettavasti väärää sukupuolta.



Tätä toista lasta, veljeäni, suosittiin räikeästi koko lapsuuteni ajan. Etenkin isä käyttäytyi ikään kuin hänellä ei olisi muita lapsia ollutkaan, tämä lapsi oli siis se ainoa oikea lapsi. Se, joka sai lahjoja, jonka edistymistä seurattiin, jonka virheitä katsottiin sormien läpi, jolle kustannettiin mopot ja autot. Varmasti olisi opinnotkin maksettu, mutta lahjatpa eivät riittäneet. Veljestäni tuli rekkakuski (taitava ja arvostettu ammatissaan, ei siinä mitään), minä koulutin itseni opintolainalla akateemiseen ammattiin. Luulin kai, että isäni olisi sitten alkanut arvostaa minua, mutta turha toivo.

ja monen monet kerrat olen saanut kuulla, ettei minua olisi edes olemassa, ellei sisko kouluun mentyään olisi ruvennut vaatimaan pikkusiskoa. Voi hyvä ihme, mitä jos olisin ollut poika?



Noo, siskon kanssa mulla on aikuisena ollut aina tosi hyvät välit.

Olen aina kokenut olevani rakastettu. Isäni olisi halunnut esikoisen olevan poika, ja minä yritin lapsena kovasti tätä aukkoa täyttää. Olisin mennyt isän mukana mihin tahansa ja olin välillä aika poikamainen. En tiedä oliko se tiedostettua vai olenko vain luonteeltani aina ollut räväkkä ja rohkea rämäpää. Jossain vaiheessa muistan olleeni hiukan vahingoniloinen, kun veljeni ei ollutkaan yhtä rohkea, eikä halunnut mennä isän mukana kaikkiin juttuhin. Mutta silti koen olleeni arvostettu.



Pikkuveljen kanssa ollut normaalia sisarkateutta mutta ei sen kummempaa. Meillä on edelleenkin hyvät välit.

Koin aina, että isäni arvosti enemmän pikkuveljiäni. Minulta kielsi tietyt asiat vain sen vuoksi, että olin tyttö. Toisaalta sitten suojeli minua enempi kuin veljiäni.



Itselläni on 4 lasta ja teen kaikkeni, että olisin kaikille tasapuolinen. Meillä on 3 vanhinta poikia, nuorin tyttö ja luulenpa, että tytöllä tulee aikanaan olemaan vaikeaa isänsä kanssa -mieheni tuskin ymmärtää, että hänen pikkuprinsessa ei ole ikäänsä pikkuprinsessa, vaan jonain päivänä nuori nainen ;)

vanhempani eivät ole arvostaneet minua eivätkä arvosta tänä päivänäkään. Kyse ei kuitenkaan ole syntymäjärjestyksestä vaan siitä, että olen persoonana hiukan vaativampi ja elän elämääni joillan muilla kuin kokoomuslaisilla arvoilla

Olen saanut olla aika vähällä huomiolla. Esikoinen sai liikaa huomiota ja kuopus sai liikaa huomiota, vääränlaista, mutta minuun ei juuri panostettu.



Olen pärjännyt sisaruksista selkeästi parhaiten.

ja välit isääni on poikki. En odottanut vanhemmiltani tavaraa tai rahaa lapsiemme syntymien aikoina, en koe sen olevan heidän velvollisuutensa. Toki jotain pientä ostivat, mutta kaikki isompi laitettiin itse. Tuollaista kateutta en ymmärrä yhtään tai vaatimuksia, että pitäisi saada tasan sama, mitä joku sisarkin. Mä ottaisin mielummin sen sisaren kuin tavaraa.

kuudes ja toiseksi nuorin (31v.) mutta kuitenkin tietyllä tavalla kuopus vaikka pikkusisar on olemassa...ja valitettavasti aikuinen en koe muiden silmissä edelleenkään olevani...äitini etunenässä on aina ohjailemassa päätöksiäni eikä hyväksy omiani jos ne poikkeavat hänen linjastaan...edes lastani en oikealla tavalla osaa hänen mielestään kasvattaa, aina pitäisi tehdä niinkuin hän haluaa...onneksi sisareni ovat puolellani ja voivat yhdessä nalkuttaa toisillemme kun äiti taas kerran ottaa pattiin...

Aina olen tuntenut olevani rakastettu ja arvostettu, mutta huomiota ja käytännön tukea ovat veljeni kyllä saaneet enemmän. Tämä johtunee enemmän veljistä, kummallakin on ollut ongelmia elämänhallinnan ja rahan kanssa, nuoremmalla edelleen ja äiti avustaa rahallisesti parilla satasella kuussa edelleen...



Käytännössä siis minä suostuin esimerkiksi käyttämään merkittömiä lenkkareita, veli vaati merkkikengät, jotka maksoivat 4 x enemmän. Minä sain polkupyörän, veli mopon. Minä kävin kesätöissä ja maksoin mm. ajokorttini itse, veljien kortit maksettiin, isommalle ostettiin jopa auto. Samalla tavalla vanhemmat ovat taanneet lainoja, maksaneet vuokraennekoita ja antaneet rahaa, minä en ole koskaan varsinaisesti tarvinnut tukea. Päinvastoin, kunnon töihin päästyäni (opiskeluajan jälkeen) olen lainannut vanhemmilleni, jos on ollut jotain yllättäviä menoja.



En ole mitenkään katkera, minä vain en ole tarvinnut apua samalla tavalla. Ja vanhempani auttavat kyllä auliisti aina kun tarvitaan, äiti tulee 200 km päästä lapsenvahdiksikin, jos on jotain iltamenoa yms (muutaman kerran pyydetty, vanhin lapsi 5 v). Eli edelleen tunnen olevani arvostettu ja rakas, ja kaksi poikaani ovat äidilleni tosi tärkeitä ihmisiä.

2 pikkuveljeä. Kyllä mä koen että mua on rakastettu ja välitetty. Mutta jotenkin tuntuu että mun veljet on aina päässeet vähemmällä. Niin kotitöissä kuin muutenkin.

Mitään sisarkateutta meillä ei ole koskaan ollut, ei ainakaan mitään pahempaa, ehkä joskus pienenä jotain pientä. Nykyään ollan kaikki hyvissä väleissä toistemme kanssa. Mä olen ainoa joka on tehnyt vanhemmistamme isovanhempia ja se on lähentänyt mua heihin, varsinkin äitiin jonka kanssa välit joskus oli vähän viileämmät.



Täytyy myöntää että toisaalta olen aina nauttinut ainoan tytön asemasta, oon osannut välillä vetää oikeista naruista :)



Esikoisena taas olen "raivannut" tien auki veljilleni. Mä olen se ensimmäinen jonka kanssa sai/joutui taistelemaan murrosiän tuomat jutut. Pojat kun tuli murkkuikään, niin mikään ei enää yllättänyt vanhempia, olihan ne joutuneet jo mun kanssa kaikki läpi käymään ja niin se varmaan oli sitten pojille helpompaa tai pääsivät helpommalla.

selvästi huomaan yhä edelleen miten veljeäni paapotaan vaikka on jo 24v. ajaa äitimme autolla, on äitimme hankkimassa työssä, äiti pesee pyykit jne. olen pienestä asti saanut kuulla olevani huonompi jollen tee asioita täsmälleen samalla tavalla kuin veljeni. veljeni on itsekin sanonut huomaavansa miten häntä paapotaan mutta minkä hän sille voi....

myönnän kyllä että teini-iässä oli vähän villimpi kuin veljeni mutta en ole tehnyt oikeastaan mitään oikeasti tyhmää esim. joutunut putkaan, joutunut poliisin kanssa hankaluuksiin, karannut kotoa tms. kävin kuitenkin 15-vuotiaasta asti töissä koulun ohella.



kaikkein mieleenpainuvin "epäoikeudenmukaisuus" oli silloin kun äitimme hankki uuden television ja video/dvd-soittimen. veljeni sai äitimme vanhan 28" telkkarin(joka oli 3 vuotta "vanha") ja minä sain videot, jotka olivat rikki. :)

Minua ei rakastettu eikä huomattu, ei lapsena eikä myöhemmin. Perheemme toinen lapsi oli se ainoa oikea lapsi ja kuopus oli lellitty ja kaikkien mielestä söpö.

Vanhemmat eivät ole koskaan arvostaneet. Veli sai kaiken, koska oli ainoa poika ja nuorinta taas hemmoteltiin, koska hän oli nuorin. Kaikki mitä tein tai jätin tekemättä oli väärin.



Sisko saa säännöllisesti rahaa vanhemmilta. Veli taas sai tilan. Mä en saa edes syntymäpäivälahjoja, vanhemmat ei edes soita synttäripäivänä. Mä kuulemma pärjään omillani, mulla on oma perhe (mies ja lapsi), sisarukset ovat sinkkuja (3-kympin molemmin puolin).



En tiedä, vaikuttaako esikoisuus, ehkä vain olen vanhempien mielestä niin hankala ja ikävä ihminen, ettei minua kannata huomioida. Mun vanhemmat ei koskaan käyneet esim. katsomassa/kuuntelemassa mun esiintymisiä, kun lauloin, mutta siskon vastaavissa ovat käyneet. Ja lukeminen vasta suuri synti oli, aina olisi pitänyt tehdä jotain hyödyllisempää kuin lukeminen...

numero 8: miten se "ainoa oikea lapsi" ilmenee? -ap



Ja muille esikoistytöille: tuon tien raivaaminen on niin tuttua! Muistan jo ala-asteikäisenä vähän kadehtineeni niitä kavereita, joilla oli isosiskoja tai veljiä. Tuntuivat pääsevän kaikessa helpommalla, kun isosisko oli jo näyttänyt mallia eri asioista, oppivat paljon sitä kautta.

Olin ns. isän tyttö siihen saakka kunnes veljeni kasvoi "isoksi". Sen jälkeen isä rupesi olemaan paljon veljeni kanssa ja mä oikeesti koin että mut jollain tavoin hylättin. Enää ei mun seura kelvannut.

Kuopus taas on aina ollut äidin lellikki. Se jolle piti aina antaa kaikki periksi ettei vaan tule pahamieli ja se joka ei ikinä ollut väärässä tai tehnyt mitään pahaa.



Isä ja äiti erosivat. Kerran isä tuli käymään kun nuorin veli on mummolassa. Mä ja keskimmäinen oltiin kotona. Isä antoi mun veljelle 200 markkaa, mulle ei mitään. Mä olin oikeesti katkera. Olin teini-iässä ja olisi se raha kelvannut mullekin. Sen kerran mun äiti tuli mun puolelle ja antoi omistaa mulle saman verran rahaa.



Välit sisaruksiin on ihan ok, kaikki ollaan aikuisia ja hyvin toimeentulevia. Isä on kuollut ja äitiin pidetään yhteyttä.

En ole kokenut syrjintää, tiedän että vanhempani rakastavat minua, vaikka ei meillä tunteita ole hirveästi koskan puhuttu :-)



En koe, että veljeni olisi saanut mitään sen enempää kuin minäkään. Vanhempani eivät ole olleet kovin varakkaita, joten ei meistä kumpikaan saanut mitään järjettömiä merkkituotteita yms. Vanhempani suhtautuivat ehkä minuun tiukemmin kuin veljeeni, siis minun kotiintuloaikani olivat ehkä tiukempia kuin veljelläni paria vuotta myöhemmin. Mutta itsekin vanhempana ymmärrän, että toisaalta esikoiselle ja vielä tytölle laittaa ehkä tiukempia rajoja. Nyt kun olemme aikuisia, luulen että vanhempani myös suhtautuvat suojelevammin pikkuveljeeni kuin minuun, mutta toisaalta meidän elämäntilanteemme ovat hyvin erilaiset.



Ajattelen niin, että tärkeintä on tuntea olevansa rakastettu ja itse rakastaa aidosti sisaruksiaankin. Tällöin esim materiaalisesti eriarvoinen kohtelu ei tunnu syrjimiseltä. Nyt vanhempani tukevat taloudellisesti veljeäni enemmän kuin minua, mutta se on täysin ok. Haluanhan minäkin, että veljelläni olisi kaiki hyvin. Ja minua he taas auttavat esim lastenhoidossa.

En koe olevani arvostettu. Enkä ole koskaan tuntenukaan olevani.



Muistan edelleen sanoja millä minua on lapsena kuvailtu, mihinkäpä minä vanhempieni mielestä olisi muuttunut....

... neljästä (ainoa tyttö), mutta oikeastaan keskimmäinen, koska toinen isoveljistä kuoli ennen syntymääni. koen oikeasti joutuneeni vähätellyksi, esim koulumenestystäni ei koskaan arvostettu (olin ainoa meistä kolmesta joka kirjoitti älliä, mutta sitä minulta kai odotettiinkin), tein nuorena hurjan paljon enemmän kotitöitä kuin veljeni, esim. pyykinpesu oli käytännössä kokonaan vastuullani noin 14-vuotiaasta saakka.



eniten ärsyttää rehellisesti sanottuna materiaalinen puoli. tein aina kesät töitä ja joskus lukion ohellakin, veljeni eivät. ostin omat vaatteeni, veljilleni vanhemmat maksoivat. kun muutin opiskelemaan, vein lapsuudenkodistani vain omat tavarani (vaatteet, cd-levyt, lahjaksi saamani vuodevaatteet, mukit ym., en siis mitään kirjahyllyjä tms. sänkyä minulla ei edes ollut, viimeiset vuodet nukuin patjalla lattialla kun sänky oli rikki - en ottanut tuoota patjaakaan kun se ei ollut oma). isoveljeni vei koko yksiönsä kalustuksen ja vanhempani ostivat hänelle tietokoneen, ison näytön, tulostimen ja skannerin (20 000mk vuosituhannen vaihteessa). olin jotenkin aina kuvitellut saavani samanlaisen setin itsekin alkaessani opiskella, mutta ei... olen kyllä oppinut että kaikki on itse ansaittava!



lapseni syntymää vanhempani juhlistivat kukkakimpulla. olin kyllä ällikällä lyöty. välillä soittelevatkin että miten lapsi kasvaa. ovat sitten varmaan älynneet ettei näitä lapsenlapsia ihan pian montaa ole tulossa (isoveli on homo ja pikkuveli paljon nuorempi), mutta eivät koe tarpeelliseksi auttaa opiskelijaperhettä taloudellisesti... koskaan en ole apua pyytänyt, enkä kehtaisikaan, ennemmin vaikka ottaisin pikavipin. vielä lapsuudenkodissani asuessa isoveli soitti parin viikon välein rahapulasta ja aina sai... myönnän olevani äärimmäisen katkera



en tiedä arvostavatko vanhempani minua, mutta itse en heitä arvosta

En tunne saaneeni arvostusta.



Äitini oli sisartani kohtaan aivan liian lepsu ja "korjasi" virheensä minun kohdallani pitämällä minut liian tiukkojen rajojen sisällä ja suhtautumalla vähätellen kaikkeen ("et sä kyllä lähde mihinkään diskoon, ryyppäät kuitenkin ja meet heti sänkyyn" jne).

Äiti arvosteli aina painoani, luonnettani ja ulkonäköäni negatiiviseen sävyyn etten luulisi liikoja itsestäni..



Lopulta napanuora kiristyi liikaa kaulani ympärille ja kiltistä, alistuvasta tytöstä tuli haistatteleva ja vihainen nuori. Sydän vereslihalla riuhdoin itseni irti äidistä ja muutin pois kotoa 16-vuotiaana. Se ei tosin ollut mitenkään kova homma koska äitini oli kylmä ja suorastaan tyrkkäsi minut ulos.

Siitä lähtien olen pitänyt itse huolen itsestäni ja pidän äitini käsivarrenmitan päässä.

en tiedä arvostavatko vanhempani minua, mutta itse en heitä arvosta

Surullista luettavaa! Mutta tuo viimeinen lauseesi minusta kertoo sen, että olet ainakin aikuinen, etkä takerru vanhempiisi (kuten moni muu katkera). Vanhempiaan ei voi valita, kuitenkaan.

Tyttöjen syrjiminen melko yleistä tuntuu kyllä olevan. :( Vai lukeekohan kukaan mies tätä ketjua ja osaisi kommentoida.