onko missään tilanteessa "oikeutta" pettää?

suhtautuu siihen onnettomuutena ja haluaa tehdä asialle jotain.

Eikö siihen voisi suhtautua ihan samoin. Ainakin jos haluttomuutta ei ollut yhteen mentäessä vaan se on myöhemmin tullut.

Tuo on ihan tavallinen kuvio. Alkuun mies uskottelee itselleen ja vaimolleen olevansa hetero, mutta valheen kanssa eläminen käy pitemmän päälle vaikeaksi. Lopulta seksi loppuu kokonaan ja tulee ero.

Eli miehelläsi on joku fysiologinen vika tai sitten hän ei ole naisista kiinnostunut. Kuluttaako esim. heteropornoa tai onko muita merkkejä että seksi naisen kanssa ylipäätään kiinnostaisi?

kohtaloa, jos mieheni pihtaisi tuolla tavoin. Mun mielestäni seksi kuuluu parisuhteeseen, toki hiljaisempia aikoja voi olla, mutta totaalinen loppuminen on eri juttu (etenkin jos se johtuu toisen haluttomuudesta, ei onnettomuudesta tms) Tästä ollaan miehenkin kanssa juteltu ja hän on samoilla linjoilla.

Mä kyllä koittaisin saada miehen johonkin terapeutille tms mukaan, mutta jos mies vain koko ajan kieltäytyy asiasta edes puhumasta, niin eihän tilanne tuosta itsestään mihinkään muutu. Jos elämästä loppuu kaikki halaaminen, suukottelu, kädestä pitäminen ja seksi ym niin onko se enää parisuhde ollenkaan? Eikö sitten ole kyseessä kahden aikuisen ylläpitämä kulissi, lasten vuoksi. Itse en sellaiseen ryhtyisi.

Hanki dildo! Siis ihan oikeesti. Sen kanssa saat seksiä silloin kun ei mies halua ja tee miehellesi selväksi että sinulla on tämä korvike. Ja että käytät sitä.

Minun mieheni ei ole koskaan ollut mikään seksipeto. Hän on hieno, auttavainen ihminen, jolla on sydän paikallaan. Hän auttaa kotona, on "sisäsiisti" ja hyvä kaveri niin ystävilleen, minulle kuin nyt jo aikuisille lapsillemme.

Ja hän halusi (haluaa) usein seksiä. Siitä huolimatta, että minulle ei siitä herunut mitään. Sillä hänen käsityksensä rakastelunsa oli päälle, sisään ja minuutin sessio.

Minä puhuin ja houkuttelin, mutta mies vain sanoi, ettei hän kaipaa muuta.

Minä kuitenkin kaipasin.

Silti olin uskollinen, pitkään, sillä olin mennyt avioliittoomme vakain ajatuksin, että sitoutudun siihen.

Vähitellen aloin tuntea itseni rumaksi, likaiseksi, mielenkiinnottomaksi ja ihmettelin, miksi kuitenkin monet tuntemani miehet osoittivat mielenkiintoa tällaista naisena mitätöntä hahmoa kohtaan - enhän voinut muuta kuin ajatella, että minussa on jokin kauhea vika, kun mies ei edes halua kosketella saatika silitellä... puhumattakoon rajummista elkeistä tai suuseksistä, jota meidän perheessämme ei tunneta.

Muutama vuosi sitten ihastuin ja rakastuin.

En siltikään ollut miehelleni uskoton ja ihastumiseni kohde otti ja lähti omille teilleen; tietenkin, miksi hän vapaana miehenä olisi jäänyt odottamaan minua, joka en osanut lähteä liitostani.

Kaksi vuotta on kulunut ja olen vain puolella sielulla aviovaimo; annan kun on ottaakseen ja olen yhä miettimässä: onko tässä tilanteessa uskottomuus väärin. Ottajia olisi tässä välissä ollut muutamiakin, mutta vaikka lapset eivät enää asu kotona on puolestaan mieheni sairastunut sairauteen, joka vääjäämättä pahenee ja näin ollen olen nyt melkeinpä pakolla sidottu häneen, sillä kuka ymmärtäisi minua, jos lähden sairaan miehen luota pois.

Järki ja pää sanoo, että sivusuhde olisi tässä tilanteessa ihan ok, mutta silti moraali kieltää -

Täytyy ilmeisesti yrittää vaan jatkaa asiasta puhumista miehelle ja odottaa jos tämä olisi vain ohimenevää. Ja yrittää saada mies ymmärtämään että tilanne ei voi pysyä tällaisena.



ap

naiset itse ovat kovia puhumaan ja pohtimaan, niin luullaan että iehenkin voi muuttaa sellaiseksi kunhan vaan tarpeeksi yrittää ja silläpä sitten kaikki ratkeaa, ja jos ei onnistu niin vika on tietty naisen.

Mutta.. ihmistä ei voi muuttaa- kaikilla ei ole mitään edellytyksiä selvittää ongelmiaan eikä varsinkaan puhumalla- miettikää vähän edellisiä sukupolvia miten miehet elivät, kovin lyhyt aika muuttua tunteillaan läträäväksi kyökkipsykologiksi. Monet miehet on kasvatettu perinteisin menetelmin eikä heistä koskaan tule terapeutilla ongelmiaan itkeskeleviä, vaimonsa tarpeiden mukaan kasvavia. Ihanaa olis jos tulis, mutta ei tule.

Aivan kä'sittämätön taakka vaimon harteille ladata velvollisuus muuttaa miestä. Ehkä joku mies muuttuu ja kokee herätyksen, mutta suurin osa on ja pysyy sellaisina mitä ovat- mitä vanhempia-sen varmemmin. Jos ei muutamat keskustelunyritykset ja ongelmanesittelyt auta on parasta hyväksyä mies, hankkia rakastaja tai erota. Älkää hyvät naiset kuluttako elämäänne yrittämämällä muuttaa miestä. Voika typerämpää elämänsisältöä olla????

minä painin samojen ongelmien kanssa; ja olen jo siinä pisteessä, että hhalukkaita sivusuhdekumppaneita" on muutamat löydetty... Mutta viime tingassa isken jarrut pohjaan; kyllä sitä sen verran vakavasti on sitoutunut kumppanuuteen.

Yritän toden teolla tehdä henkistä työtä sen eteen, että annan itselleni luvan pettää miestäni seksuaalisesti, ja järkeni jopa kehottaa minua etsimään lämpöä, kiihkoa ja hellyyttä muualta.

tätä aloin miettiä:

Jos mies ei ole valmis/kykenevä asioiden korjaamiseen- kannattaa ehdottomasti pelastaa oma elämänsä- se on varmasti arvokkaampaa kuin

perhekulissi ja onneton avioliitto.

Entä jos en muuten ole onneton? Onko seksi sen arvoista että kannattaa menettää mies ja perhe? Onko tämä todella kulissi jos muuten olen onnellinen?

ap pohdiskelee..