kaksisuuntainen mielialahäiriö miehellä... onko muilla?

Minun lapseni isä on maanisdepressiivinen ja sen miehen kanssa ei voi elää eikä kasvattaa lasta. Minulla kävi sinäänsä hyvä tuuri että kaiken uskotelujen ja piilottelujen jälkeen tajusin mistä oli kyse ja jo enen lapsen syntymää 6 kuulla pistin miehen ulos ja edeleen hän ei hoida itseään juurkaan muutakuin silloin tällöin ja jopa näkee harhoja pahimassa tapauksessa. alkoholi ja vankila kierre on päällä toisinaan hän tekee töitä hullun lailla ja on vääristynyt minä kuva että hän osaa kaiken ja on niin hyvä ihminen toisaalta saataa olla maansa myynyt ja uhkailla ja jopa lyödä, pettää ja rahaa paloi kalliisiin ravintola iltoihin ja näin 4 vuoden aikana ihminen ei ole muutunut mihinkään... Olen jopa kuulut että mania pahimmillaan harhoja näkevä voi tehdä omille lapsilleen jotain todella pahaa...

Minulla on samanlainen kokemus. Meillä on 7kk ikäinen lapsi ja nyt joudun suojelemaan itseäni ja lapsia tältä hirviömieheltä. Kuvauksesi sopii aivan täysin minunkin lapseni isään. Haen lähelle lähestymiskieltoa ja oikeudenkäynti on onneksi ensi viikolla. Voin vain neuvoa sinua, että ole varovainen. Minä en enää pystynyt enkä uskaltanut jatkaa elämää mieheni kanssa. Voimia sinulle!

Mun isällä on kaksisuuntainen :( Tarinasi kuulostaa täysin kuin minun äitini elämäntarinalta :(



Mieti tarkkaan mitä teet. Bipo on parantumaton sairaus. Jaksatko sitä vuoristorataa loppuelämäsi? Lääkkeillä voidaan löytää jonkinlaista tasapainoa, mutta aina voi tulla joku elämänmullistus, jossa tasapaino taas järkkyy.



Mun äiti ratkaisi asian pysymällä yhdessä mun isän kanssa ja sillä on ollut oma vaikutuksensa meihin lapsiin (3 kpl). Isäni on juuri kuin se neljäs lapsi, vielä tänä päivänäkin.



Paljon voimia teidän perheelle! Bipo on rankka sairaus, mutta omasta kokemuksestani sanon, että ei lapsuuteni täysin onneton ollut. Vaikeita hetkiä mahtuu siihen kuitenkin paljon. Se että äitini on tasapainoinen mieleltään terve ihminen on pelastanut paljon.

Mutta jos miehesi ei itse halua hoitaa sairauttaan niin pääset helpommalla jos eroatte. Karua mutta totta.

kyllä sitä pystyy nykyisin lääkkeillä pitää kurissa, mutta jos miehesi ei tunnusta tai halua tunnustaa sairauttaan, niin minä läksisin menee. Pistä kova kovaa vasten ja kysy mitä hän elämältään haluaa.

voisitko vielä kertoa miten teihin lapsiin on vaikuttanut se? luuletko että olisi ollut parempi, että vanhemmat olisivat eronneet?



itse en jaksa tällä hetkellä vielä eroa pohtia. nuorin lapsi on vasta vauva. jos ei miehestä muuta tukea ole niin edes vähän taloudellista, kun hoidan lapsia kotona vielä. ja yksinhuoltajana olisi varmasti vaikeampaa kuitenkin. enkä uskaltaisi lapsia antaa hoitoon miehelleni kokonaiseksi päiväksi, useammasta nyt puhumattakaan.



omatkin vanhempani ovat pysyneet yhdessä vaikka isäni on todella hankala ja naurettavan lapsellinen ihminen. tosin itse olenkin ainoa lapsi. en kuitenkaan ole ihan varma siitä että elämäni helpottuisi eroamalla. nyt voin sentään joskus käydä lenkillä tai yksin kaupassa. luulen että vielä rakastan miestäni - ja hän rakastaa minua myös. en haluaisi tietenkään lasten kärsivän, vaikka olen huomannut että esikoisemme on alkanut tajuta vähän asioita ja kärsii joskus meidän huonoista väleistämme. mutta varmasti enemmän kärsisi jos eroaisimme. hän on aina ollut läheinen isänsä kanssa - mieheni jopa hoiti häntä jonkin aikaa kun hän oli pieni, tosin se oli hänelle todella vaikeaa ja johti juuri tuohon masennuslääkkeiden syömiseen, maanisuuteen ja moniin vaikeuksiin, joista silloin selvisimme... ihmettelen vain nyt että miksi perheneuvolan terapeutti jolla molemmat kävimme ei silloin huomannut mieheni sairautta.



helpotti jo hieman tämän asian kirjoittaminen, kun en ole voinut tästä kenellekään puhua....

Mieshän on aiemminkin ottanut hoitoa vastaan kun söi masennuslääkkeitä. Olisi todella hyvä jos saisit hänet lääkäriin (mene vaikka itse mukaan, jos siten olisi helpompaa), tulisi "virallinen" diagnoosi ja miehesi sairautta voidaan alkaa hoitaa (tai sen oireita).

kiitos vastauksista, etenkin sinä jonka isällä sama sairaus... voisitko vielä kertoa miten teihin lapsiin on vaikuttanut se? luuletko että olisi ollut parempi, että vanhemmat olisivat eronneet?

Bipon tytär jatkaa

Vaikea sanoa miten isän sairaus on tarkalleen ottaen meihin lapsiin vaikuttanut. Eräänlaisen varjon se on meidän perheen päälle heittänyt, mutta onnellisiakin muistoja on paljon. Isällä on bipon rinnalla koko ajan olllut alkoholiongelmia. Lääkitsee sairauttaan viinalla ns. :( Raskasta se sairaan ihmisen vaikutuspiirissä eläminen oli. Varsinkin kun 70-80 luvulla ei oikeestaan mielenterveyspotilaan perheen vointiin juurikaan paneuduttu. Nykyisin on ehkä toisin?

Ehkä ikävin asia on se, että en pidä omaa isääni varsinaisena isähahmona. Ei häneen ole koskaan voinut luottaa. Mutta se, että äitini on tasapainoinen on pelastanut todella paljon. Kaikki me kolme lasta ollaan menestytty elämässä ihan hyvin. On töitä, ystäviä, perheet jne. Kukaan meistä ei ainakaan vielä ole sairastunut isän tautiin.

Olen joskus miettinyt että millaista elämäni olisi jos vanhemmat olisivat eronneet. Se oli itseasiassa hyvin lähellä syntymäni aikaan, mutta äiti päätti kuitenkin jatkaa isäni kanssa. Mielikuvitukseni ei riitä näkemään millaista lapsuuteni olisi ollut ilman sairaan isän vaikutusta. Ehkä helpompaa? Tai sitten ei.

Paljon voimia perheellenne. Toivottavasti saisit kannustettua miestäsi hakeutumaan hoitoon. Bipoon on varmasti tänä päivänä parempaa hoitoa kuin 30 vuotta sitten kun mun isä sairastui.

Tsemppiä! Kyllä elämä kantaa ja täydellistä perhettä ei ole olemassakaan! :)

Jos mies ei lähde lääkäriin, hae apua edes itsellesi. Ota epäilyksesi puheeksi neuvolassa.

lasten takia kannattaa harkita mitä tekee- millaisen perhe-elämän mallin löapåset saavat ap

voisitko vähän selventää?



minun mieheni ei saa minkäänlaisia sairaskohtauksia, eikä raivareita. on sovittu että kännissä ei tule kotiin, eikä ole koskaan tullut. tosin ei kännissäkään ole aggressiivinen, mut en vain halua nähdä häntä humalassa jos ei ole pakko.



lapseni eivät ole missään vaarassa, ja perhe-elämämme on luultavasti hyvinkin tavallista ja rauhaisaakin. emme riitele, kuin pari kertaa vuodessa. mieheni on isä lapsilleen, pitää heitä sylissä, ja kyselee kuulumisia. ei vain jaksa heistä olla yksin vastuussa, kuin hetken, eikä kasvattaa. tämä toisaalta varmaan myös tulosta siitä, että hänellä itsellään ei ole minkäänlaista normaalin perhe-elämän mallia, hänet on kasvattanut yksinhuoltaja-äiti, jolla siis itselläänkin tämä diagnosoimaton maanis-depressiivisyys. haukkukaa vanhanaikaiseksi mutta minusta normaaliin perheeseen juuri kuuluu isä ja äiti. en usko että tilannetta auttaisi se, että nyt eroaisin miehestäni. olemme selvinneet hankalammistakin tilanteista eroamatta... jaksan toivoa että mieheni menisi joskus saamaan apua, vaikka sen vuoksi, etteivät lapsemme kärsisi. tilanne on juuri nyt erityisen hankala, monista ulkoisista seikoista johtuen, mutta kun elämä vähän rauhoittuu, aion paneutua tämän asian selvittämiseen ja painostaa miestä menemään lääkäriin.



ihan vain tiedoksi että toivoin kokemuksia ihmisiltä joiden läheinen on maanis-depressiivinen, en juuri muuta, yllättävän asiallisia vastauksia kyl tulikin. ja kiitos sinulle jonka isällä on tämä sairaus. olen samaa mieltä että ei mikään perhe ole täydellinen ja uskon itse olevani riittävän terve ja tasapainoinen pitääkseni huolta perheestäni, etenkin lapsista.



ap

Eli isäni sairastaa bipoa. Se on ollut ajoittain aika rankkaa, erityisesti nyt vanhempana, kun olen joutunut enemmän huolehtimaan hänestä ja toimittamaan myös hoitoon. Pieni epävarmuus on tullut jäädäkseen - koskaan ei voi olla varma siitä, että maaninen vaihe ei uusiutuisi. Ihan 100 %:sti ei bipo-sairaaseen kannata luottaa: manian alkaessa ihminen muuttuu monasti tunteettomaksi narsistiksi, joka tekee älyttömyyksiä ja ajattelee vain itseään. Toisen mielialojen jatkuva seuraaminen voi käydä aika rankaksi, erityisesti, jos ei itsestään muista pitää huolta.



Tosin isällänikin oli monia "normaaleja" vuosia sairaalajaksojen välissä, eli ei se elämä jatkuvaa kaaosta tarvitse olla. Hänkin on kuitenkin joissakin asioissa vähän kuin pieni lapsi, se taitaa olla yhteistä näille bipo-sairaille. Olen miettinyt joskus, että minkälaista elämä olisi ollut, jos olisi ollut sellainen isä, johon voi turvata ja luottaa...



Sinä olet varmasti tasapainottava tekijä miehesi elämässä. Jos sinä et huolehdi miehestäsi, ehkä lapsesi joutuvat sen tulevaisuudessa tekemään (jos ovat sen verran velvollisuudentuntoisia). Sekään ei ole hyvä. Ehkä masennuksen aikana miehesi voi olla vastaanottavaisempi sairausepäilystä puhumiselle, mutta hypomanian tai manian alkaessa se on myöhäistä.

olen bipon tytär, ja itsekin bipo. on totta että bipo on parantumaton sairaus. mutta sen kanssa voi elää suht normaalisti, jos saa oikeanlaista hoitoa ja löytyy oikea lääkitys.



miehelläsi siis ei ole diagnoosia? hänen tulisi ensitilassa päästä tutkimuksiin. voisitko jutella miehesi kanssa asiasta ja mennä hänen mukanaan psykiatrin juttusille? oikea hoito ja diagnoosi ovat ehdottoman tärkeitä nyt.



kysyit myös kokemuksia kuinka bipo vaikuttaa lapsiin. minä koen että lapsuuteni oli hyvä ja onnellinen, vaikka äitini sairaus ei olutkaan kovin hyvin hallinnassa ja hän joutuikin sairaalaan usein. nykyään lääkitys on kuitenkin tehokkaampaa, ja vanhemman sairaus otetaan aikuisen hoidossa huomioon.

lueskelin muutamia kommentteja ja päätin kysyä myös itse neuvoa. Poikaystävälläni on ilmeisesti kaksisuuntainen, mieliala ja päätökset vaihtuu tuosta noin vaan, on epävarma kaikesta, baarissa viihtyy kavereidensa kanssa liian hyvin kun taas välillä ei. Olemme puhuneet asiasta kun viimepäivinä hän on ollut hieman ristiriitainen. Jättänyt minut koska ei pysty olemaan minun kanssa mutta kahden päivän sisään ilmestyy oven taakse pyytämään anteeksi ja valittamaan ikävää. Kehotin häntä käymään psykologilla, mutta ei varaa aikaa käyttäen syynä "liian kallista" . Haluaisin auttaa häntä ja kehottanut tuosta lausahduksesta huolimatta käymään psykologilla ja tekemään diagnoosi testin, jotta hän saisi ajoissa hoitoa. Onko kellään mitään neuvoa tähän, millä saisin hänelle ammattiapua? Psykologi tosiaan maksaa 30e ja hänellä on varakas perhe, joten en tiedä mikä tässä on esteenä. Kaipailisin hieman neuvoa. Jättää häntä en aijo kumminkaan, pääasiassa haluan vain auttaa, mutta itsellä neuvot loppuu kesken. On ollut myös agressiivista käytöstä, haukkumista ja syyttelyä, mutta ei väkivaltaista. Kaikki neuvot ovat tervetulleita!