Kumpaa enemmän uskoa, lasta vai vanhempaa?

Entäs sitten kun eka lapsi ei saa kännykkää 7-vuotiaana, koska "ekaluokkalainen ei tarvitse sitä" ja kaksi vuotta myöhemmin toinen lapsi saa 7-vuotiaana kännykän, koska "niitä nyt on kaikilla, se nyt ei maksa mitään, ei voi pitää kavereihin yhteyttä jne".

Tuntuu että ekan kanssa ollaan niin hienosti periaatteellisia vaikka lapsi ehkä jää poikkeukseksi muiden ryhmässä ja kakkosen kanssa sitten ostetaan se 50 euron kännykkä eikä tehdä asiasta mitään periaatekysymystä.

Tilanteet muuttuvat ja ihmiset muuttuvat. Joskus nopeastikin. Ehkä vanhemmat eivät ole ymmärtäneet kännykän tärkeyttä pari vuotta sitten mutta nyt ymmärtävät. Voihan mielipide muuttua varsinkin kun on jo nähnyt että niitä kännyköitä tosiaan on kaikilla, mitä ei ole aluksi uskonut. Ei se ole mitenkään epätasa-arvoa.

Joskus toinen lapsi tarvitsee tiukemmat säännöt kuin toinen. Toiseen voi luottaa enemmän. Toisen voi päästää 15-vuotiaana kaverille yökylään, toista ei. Rahallistakin satsausta on hankala tehdä täydellisen tasa-arvoisesti. Esim. vanhemmat voivat laittaa hirveästi rahaa lapsensa vaatteisiin, kampaajakäynteihin, kosmetiikkaan jne. Toinen lapsi taas ei noista välitä (äidin leikkaamat hiukset ja kierrätysvaatteet kirpparilta kelpaavat), mutta saa vanhemmiltaan tietokoneen. Vaikka rahallinen panos on sama molempiin, kumpikin voi kokea että toista on rahoitettu enemmän. (Nämä kokemuksesta omasta lähipiiristä.)

Tietenkin vanhemmat voivat oikeasti olla tosi epäreilujakin.

Lapsen TUNNE syrjimisestä voi olla todellinen vaikka vanhemmat eivät olisi tarkoittaneetkaan häntä syrjiä.

saa enemmän ja helpommin kuin mitä itse saa. Vanhemmat eivät koskaan ole täysin tasapuolisia, ja vaikka olisivatkin, niin silti lapsi voi tuntea että toinen saa jotain helpommin.



Olkoon vaikka tilanne, jossa 8-vuotias saa kännykän. Nuoremmasta sisaruksesta se on epäreilua, että isompi saa ja hän ei itse saa. Kun nuorempi sitten täyttää 7 vuotta hän saa oman kännykän. Ja silloin isompi tuntee vääryyttä, kun toinen saa kännykän aiemmin kuin mitä hän itse sai. Ja lopputulos on siis se, että molemmat ovat tunteneet jossain vaiheessa, että sisarus on saanut jotain mitä itse ei ole saanut.

Lapsen TUNNE syrjimisestä voi olla todellinen vaikka vanhemmat eivät olisi tarkoittaneetkaan häntä syrjiä.

Ja esim. sekä mieheni että hänen siskonsa kumpikin ovat sitä mieltä että vanhemmat ovat aina pitäneet juuri sitä toista lasta parempana ja ostaneet sille toiselle parempia lahjoja jne.

Itse kannatan kasvatuksessa lapsikohtaisuutta, sama asia eri lapsille ei aina ole yhtälailla hyväksi kummallekin.



Sen tosin tästä mainitusta tilanteesta tiedän, että ensimmäinen lapsi on esim 10-vuoden iässä ollut aivan liian pieni johonkin, kun taas toinen lapsi samassa iässä samaan asiaan onkin ihan ok-ikäinen -kun muutkin lapset. Päälle päin näyttää että ekan kanssa on yritetty kasvattaa hyvin periaatteellisesti ja omia virheitään korjaten ja sittemmin periaatteellisuus on hiipunut. Joissakin seikoissa toisella on kyllä enemmän vapauksia kuin toisella eli toisen ei tarvi jonkun syyn takia edes yrittää, ja toiselle on ihan itsestäänselvää huolehtia jostain.



ap

Tärkeintä ei ole se kumpi on oikeassa, molemmat ovat mielestään...



Tärkeintä on se, että lapsi TUNTEE ja kokee olevansa syrjitty. Kukaan vanhempi tuskin tarkoituksella kohtelee lapsiaan erilailla, mutta huomaamattaan alitajuisesti niin voi käydä...

jos ensimmäinen lapsi ei saa 7-vuotiaana kännykkää perusteluna, että ekaluokkalainen ei sitä tarvitse ja vaikka paria vuotta myöhemmin toinen lapsi saa 7-vuotiaana kännykän, koska nykyään lapsillakin on kännykät. Eli perustelu "ekaluokkainen ei tarvitse kännykkää " ei päde enää toisen lapsen kohdalla.

kun eka lapsi ei saa kännykkää 7-vuotiaana, koska "ekaluokkalainen ei tarvitse sitä" ja kaksi vuotta myöhemmin toinen lapsi saa 7-vuotiaana kännykän, koska "niitä nyt on kaikilla, se nyt ei maksa mitään, ei voi pitää kavereihin yhteyttä jne".



Tuntuu että ekan kanssa ollaan niin hienosti periaatteellisia vaikka lapsi ehkä jää poikkeukseksi muiden ryhmässä ja kakkosen kanssa sitten ostetaan se 50 euron kännykkä eikä tehdä asiasta mitään periaatekysymystä.

Oikeaa ja todellista syrjintää on, kuten olemme varmaan kaikki elämässämme huomanneet. Esim. minun mummoni aina selvästi syrji sekä äitiäni että meitä äitini lapsia ja äitini vanhin veli ja hänen lapsensa, varsinkin poikansa, olivat aina parempia.



Mutta oman vanhemmuuden myötä olen huomannut, että lapset voivat tuntea myös aiheettomasti syrjintää. Oma esikoiseni kokee tilanteessa kuin tilanteessa tulevansa syrjityksi jos ei aina saa juuri sitä mitä haluaa. Vaikka kenenkään muun mielestä häntä ei syrjittäisi, niin itse hän niin kokee jatkuvasti. Eli siis jos hän ei saa aina valita ensimmäisenä tai jos hän ei aina ja joka kerta saa kaikkea sitä mitä joku muu, niin hän on mielestään syrjitty. Sama juttu kotona ja koulussa. Oikeasti tosi hankala tilanne, kun yrittää yrittämästä päästyäänkin opettaa ja valistaa lasta siitä, miksi asiat menevät niin kuin ne menevät, mutta lapsi vain on sinnikkäästi sitä mieltä että syrjitään.