Lue keskustelun säännöt.
Onko vika minussa - ystävyyssuhteista asiaa
19.04.2009 |
Taas kävi näin, minulla oli yksi uusi tuttavuus, kaveri, josta luulin että saisin hyvän luotettavan ystävän. siis sellaisen, jolle voi kertoa murheetkin ja huonot asiat, eikä ne leviä eteenpäin. no, tämä kaveri uteli koko illan minusta kaikkia pahoja asioita yritti kaivella, itsestään kertoi vain positiivisia, kuinka heillä on rahaa, ovat onnellisia jne. lopuksi ei enää kiinnittänyt minuun mitään huomiotakaan, piikitteli vain (olimme siis isommalla seurueella ). Mikä minussa on vikana, tuntuu että olen liian kiltti nykypäivän maailmaan, en sovi tänne, kaikki muut ovat ilkeitä ja pahansuopia ja ajavat vain omaa etuaan :( mistä löytäisin rehdin ja mukavan ystävän..
Kommentit (11)
Taitaa olla liian tuttua suomalaisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jotenkin liian kiltti ja luottavainen. Kai vähän lapsekaskin, kun kuvittelen että ihmsiet olisivat kivoja ja ajattelisivat toisista hyvää.
Minusta on tullut aika kyyninen ja milteipä erakko. Puhun ihmisten kanssa kyllä kaikenlaista. mutta en omista asioistani mitään.
Ei ole kertaakaan tainnut luottoystävä olla luotettava, salaisuudet pysyä tallessa. Itse olen yrittänyt olla hyvä ystävä, mutta ei sellaista arvosteta.
Tuntuu, että mitä enemmän juoruaa ja panettelee kanssaeläjiä niin sitä enemmän on kavreita. Minusta ei vain ole siihen.
Joten onnea sinulle! Toivottavasti vältyt kyynisyydeltä.
Mulla on aika herkkä nenä sen suhteen, kenen kanssa viihdyn. Luottamus ystävien välillä on yksi tärkeimmistä asioista, samoin toisen puolesta iloitseminen. Olen kuvitellut, että olen itse vähän hankala tai liian kranttu ystävien suhteen, mutta olenko ollutkin koko ajan oikeassa? Tunnen nimittäin itseni niin hyvin, etten ikinä voisi olla vain "ystävä". Tyhjänpäiväiset tutut saavat olla niin kateellisia ja pikkusieluisia kuin haluavat, mutta ystävän pitää olla Ystävä. "Uusin" ystäväni onkin tuttu jo kymmenen vuoden takaa... :)
Läheisiä tosi ystäviä on 4-5, joille voin oikeasti kertoa asioistani luottamuksella. Nämä peräisin ala-asteajoilta, muutama opiskeluajoilta. Olen onnellinen noista ystävistä. Erosin ja sairastin masennuksen vuosi sitten, sain tukea ystäviltä ja nämä ajat lähensivät meitä entisestään.
En voi todellakaan luottaa uusiin ihmisiin ja nyt mietin, miten voin enää koskaan löytää uutta miestä, saati rakastua...
Nämä lauseet ovat kuin omasta suustani:
"Olen jotenkin liian kiltti ja luottavainen. Kai vähän lapsekaskin, kun kuvittelen että ihmiset olisivat kivoja ja ajattelisivat toisista hyvää.
Minusta on tullut aika kyyninen ja milteipä erakko. Puhun ihmisten kanssa kyllä kaikenlaista, mutta en omista asioistani mitään."
Monesti ihmettelen sitä, millaiset ihmiset ovat suosittuja ja miksi ihmeessä juuri sellaiset?! Kaltaisistani kilteistä, hiljaisista ja hyväntahtoisista ei pidetä, kun taas kaikenlaisten pahanilkisten juoruämmien ympärillä pyörii ihailijakerho!
(Näin ainakin meillä töissä...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttua, niin tuttua!
Joskus oikein pahaa tekee, kun sivusta kuulen miten joku panettelee parasta ystäväänsä jollekulle toiselle.
Olen vissiin niin huomaamaton, että ihmiset eivät edes yritä hiljentää ääntää kun ruotivat toisten avioliittoja, lapsia, raha-asioita, terveysongelmia....
Mutta mitä suurempi kälkätin sen enemmän näyttäisi olevan kavereita.
Olen kohdallani päättänyt, että olen mieluummin yksin kuin tällaisen juorutädin hampaissa.
tilanne on mennyt siihen,että he ovat yhteydessa vain jos ovat ostelleet jotakin kertomisen arvoista,mökin,auton,loman,prätkän tai haluavat kysyä jotakin neuvoa sairauteen ym (olen hoitsu). Itse olen "aktiivinen" ystävä,soittelen,meilailen,kyselen kuulumisia ja en hirveästi tuo itseäni esille,nyt tuntuu,että en enään viitsi pitää yhteyttä,harmittaa tosi paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toivon että muakin kadehdittais. En koskaan iloitse aidosti kenenkään ystävän puolesta eikä mulla edes ole sellaisia tosi läheisiä ystäviä. En luota kehenkään ja itsekin iloisesti levittelen mulle kerrottuja juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
haluavat ystäviä siksi, että niitä kuuluu olla ja paljon, että muiden silmissä näytät onnelliselta. Esim. Facebookissa täytyy olla satoja ystäviä, ettei ole looseri. Upea talo ja iso piha on turhaa, ellei ole ystävien rooliin ihmisiä, joita voi pyytää käymään puutarhajuhlissa, koska ystävätön katsotaan onnettomaksi.
Ystäviksi kutsutaan ihmisiä, jotka voisi ennemminkin luokitella tutuiksi, kaukaisemmiksi kavereiksi tai työn tms. pakkojutun kautta tulleiksi tuttaviksi. Mielestäni oikea, aito ystävä on henkilö, jolle voi kertoa luottoasioita ja jonka kanssa jaetaan niin ilot kuin surutkin.
Nykyään kaikki tehdään vain siksi, että pohditaan miltä se näyttää muiden silmissä.
Halutaan kavereitä, joille kehuskella omia ostoksiaan ja tekemisiään kateuden toivossa, koska ollaan itse kateellisia muille kaikesta.
Toivotaan myös tuttavia, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Kummat ovat onnellisempia?
Kerrotaan vain hyvät jutut ja huonommat vaietaan ja surraan sisäisesti
-> masennusten määrä on suuri.
Missä on aito ihmisten välinen kohtaaminen ja ilo? Miksi köyhemmissä maissa on ihmisten välillä aidompi rakkaus ja ystävyys? Mihin katoaa oikea ystävyys, jossa voidaan iloita ystävän kanssa molempien iloista ja surra suruja yhdessä? Jaettu ilo on kaksinkertainen.
Olin ennen mielestäni hyvä ystävä kaverini kanssa. Mutta huomasin, että vähättelen jatkuvasti keskustellessamme asioitani, ettei tälle tulisi paha mieli. "eihän tuo nyt mitään", "olenpas lihava ja ruma", "olen vähän tyhmä!" "Arvaa, kuka mokasi!" "Mulla on huono maku!" (vaikka sisäisesti tiesin, että asiat on ihan päinvastoin) Kun lopetin itseni vähättelyn ja haukkumisen, alkoi kyseinen ystävä pitää yhä vähemmän yhteyksiä ja hän muuttui etäiseksi, jopa kateelliseksi!
Enpä olisi ikinä uskonut, että ihana ystäväni olikin kateellinen paska. Häntä harmitti se, että valmistuin yliopistosta, löysin elämäni miehen ja menimme naimisiin, muutimme uuteen kotiin ja saimme tyttären. Siihen loppui yhteydenpito.