onko elämä pilalla

Henk kohtasesti minnen oo jääny pois tästä "elämästä". Oli kumminkin 18 ku aloin tyttöstä odottamaan ja 19 kun hän syntyi.



Lasten myötä sain tarkoituksen elämälleni. Päivääkään en äitiydestä vaihtaisi pois ja olen ilonen siitä että vielä tämän ikäisenä jaksan olla aidosti mukana lasten touhuissa.



T: M_K, kohta 23 kera T12/05, p01/07 ja salaisuus RV5+6

Itse sain lapsen 17-vuotiaana ja nyt meillä on täydellinen pieni tyttö. En koe jääväni mistään paitsi! Tietenkin joitain asioita vois muuttaa, kuten raskausarvet mahassa, että sais bikineillä hillua joskus. Mutta ne lähtee kyllä ajan kanssa ja tällä vartalolla en olis pukenu bikineitä päälle, vaikkei niitä oliskaan.

Rahathan on tiukalla, mutta aina me ollaan eletty niukasti, joten siihen onkin totuttu. Meidän tytöltä ei kuitenkaan puutu mitään! Mutta keittiöstä kyllä puuttuu ne uudet verhot ja mammalta kesäksi sandaalit. Mutta loppujen lopuksi sillä ei ole edes mitään väliä. :) Kaverit meni kylläkin, eikä uusia ole tullut. Syksyllä aloitetaan vauvauinti, toivottavasti sieltä löytyisi muita mukavia mammoja kaveriksi. Vauva on tuonut elämään paljon rakkautta, vastuuta, avannut paljon ovia elämään ja osaa katsoa maailmaa ihan uusin silmin. On alkanut nauttimaan uusista asioista, kuten enään ei ole mielessä teinidiskot vaan enemmänkin takapihan kukkaistutukset ja vaippa-alennukset. Tuntuu, että elämässä on edennyt jonnekkin, eikä ole vaan siinä mutakuopassa sutannut. :)

Samantapaisia ajatuksia taisi sukulaisillani olla, kun esikoista odottelin. Harvempi heistä mietteitään kylläkään ääneen sanoi, mutta olihan näitä suunsa puhtaaksi puhujiakin muutamia.. Ajattelin jo silloin, että tätähän minä haluan, mitä väliä sillä on, ajatteleeko joku papparainen jotain muuta.

En ikinä ole ollut mikään kova bilehile, joten minun juhlintani eivät ole juurikaan vähentyneet. Silloin tällöin järjestetään ystävien kanssa yhteisiä illanistujaisia ja pidetään hauskaa, lapsen ollessa mummulla hoidossa. Viimeksi taisin olla viihteellä vappuna, eikä vielä ole kiire uusioreissulle. Mutta tosiaan, lapsella on/syntyy monia rakastavia aikuisia ympärilleen omien vanhempiensa lisäksi, joten yksin jäämistä tai ympärivuotista lapsenhoitoa ei tarvitse "pelätä". Olen sitä mieltä, että kaverit kyllä pysyvät lähellä, jos ystävyys on aitoa. Olen erittäin kiitollinen siitä, että itselläni on senkin puolesta ollut asiat hyvin.

Kouluakin hoidan, vaikka äiti olenkin. YO-kirjoituksetkin hoidin kotoa käsin, vauvaa välillä syöttäen :) Tällä hetkellä siis AMK:ssa ja opinnot sujuvat hyvin.

Ikinä en ole päätöstäni katunut, enkä tule katumaankaan. Äitiys on ihana asia. Ja oma lapsi,se on jotain sanoinkuvaamatonta

Välillä tietysti on vaikeampaa, mutta ainakin minulla kaikki on todellakin ollut sen arvoista!

Uskon sitä paitsi kasvaneeni ihmisenä. Olen tullut entistä vastuuntuntoisemmaksi sekä kärsivällisemmäksi. Kun se lapsonen sieltä tupsahtaa ja kiintymyssuhde syntyy, tuntuvat kaikki muut asiat kovin pieniltä sen suloisen ja rakkaan pikkunyytin rinnalla ja sitä vaan tajuaa, että tämän pikkuvesselin puolesta tekisin mitä tahansa.

Onnea Sinulle! Uskon vakaasti, että elämäsi ei mene tuosta päätöksestäsi piloille. Kunhan saat vähän itsevarmuutta asian suhteen voit jo haistattaa pitkät epäileville ;D

itse olin 19 ekan lapsen syntyessä ja siitä todella iloinen:) äiti kyllä huomautti että pitäs lääkärissä käydä mutta samalla kertaa ilmoitimme sitten jo odottavamme vauvaa:D no joo... toinen poika syntyi ollessani 22v. en tunne olevani mitenkään jäänyt mistään paitsi. elämä on lasten kanssa ollut ihanaa, toki myönnän että joskus tekis mieli lähteä yksinkin johonkin pidemmmäksi aikaa mutta lasten kanssa kuitenkin ollaan ja niihin sitoudutaan. enkä ole katunut päivääkään päätöstä pitää lapsia! väsynyt toki on vähän väliä mutta lapset myös antavat voimia. nyt huhtikuussa saimme vielä tytön:)



onnellinen äiti 24v ja 5v, 2v pojat ja ella tyttö 2kk

kun esikoiseni sain vuosi ja kuukaus sitten... mulla oli kans kaikkien sukulaisten reaktio toi että pilaat nuoruutes yms. ja olen lapseni syntymän jälkeen ollut maailman onnellisin ihminen siis onhan nyt omista menemisistä tietenkin tarvinnut luopua (mutta ei täysin) mutta tää on sen arvosta se on ihanaa kun ensimmäisenä aamusta saa viettää pojan kanssa hali hetken ja kaikki ihanat kiukun puuskat ja ensiaskeleet yms. tämän seurauksena saan jo pikkukakkosen ennen kun kerkiän täyttää 21 LA on 26.11 :D ja kyl ne sukulaiset muuttaa asennettaan lapsen syntymän jälkeen viimeistään

ku järkytin kaikki vauvauutisilla. ei tod. ole pilannut mun elämää, päinvastoin, muuttanu parempaan suuntaan. kyl sitä välil haluu mennä ilos tuulettuu, mut mikä estää? hyvin sitä voi välillä jättää lapsen hoitoon (en suinkaa tarkota joka viikonloppua). mulla lapsi ollu 2 kertaa hoidossa sillee et oon ollu ite vähän ulkon tuulettumas ja tyttö kohta 10kk. paljon se ottaa, mut paljon se antaa!! ;)

Itse olen 22vuotias ja odotan esikoistamme jonka laskettu aika on marraskuussa. Sain melkeinpä samanlaisen reaktion omilta vanhemmiltani. Tiesin etukäteen jo, että miten he suhtautuisivat raskauteeni. Pelotti kamalasti kertoa ja kun talous asiamme eivät ollut silloin kunnossa. Mieheni oli jäänyt työttömäksi laman takia ja itselläni on huono palkkainen ammattikin.

Olin hakenut jo kouluihinkin sillä en omistanut minkäänlaista ammattipaperia. Sitten saimme tietää, että olin raskaana. Asuntolainaa oli ja prätkä laina myös. Tuntui, että maailma kaatui päälle.

Vanhempani halusivat minut koulun penkille niin kovasti, että sain jatkuvasti kuulla kipeitä haukkumis sanoja. Vajosin jopa niin alas että, laihduin ja potesin anemiaa mikä ei ollut todellakaan hyväksi vauvalle. Onneksi minulla oli mieheni tuki.

Pikku hiljaa vanhempani hyväksyivät asian ja ovat nyt niin innoissaan ensinmäisestä tyttären lapsestaan. Haluavat auttaa meitä kaikin puolin ja ovat huolissaan siitä että, kuinka jaksan töissä. Mieheni sai työnsä takaisin. Velkoja ei ole enää. Eli voisi jopa sanoa että kerrankin elämä hymyilee meille sen puolen vuoden helvetin jälkeen.

Pointtini oli se että, kyllä sun sukulaiset rauhoittuvat ajan kanssa. Vaikka se kuinka sattuisi ja tuntuu pahalta niin kaikista tärkeintä tällä hetkellä ovat kaksi asiaa: VAUVA JA SINÄ! Ei elämä kaadu vauvan myötä vaan se rikastuttaa. Tulet sen varmasti huomaamaan=)

olin 16 kun aloin odottaa esikoistani,olin elänyt siihen mennessä jo aika railakasta elämää,miehiä oli,viinaa meni.heti kun sain tietää että odotan vauvaa loppui juomiset ja muutin asumaan mieheni luo. elämäni on ollut paljon parempaa lapsen syntymän jälkeen.nyt minulla 21-vuotiaana kaksi lasta ja elämä hymyilee edelleen,enkä vaihtaisi päivääkään pois jotka olen elänyt lasteni ja mieheni kanssa!

Olen saanut ensimmäiseni 19 vuotiaana, toisen 21 vuotiaana ja nyt olen 24. Kyllä on asioita joista koen jääneeni paitsi siksi että lapset olen saanut nuorena. Ei niinkään mikään biletys yms. mutta kylläkin sitä aikaa jolloin olisi saanut mennä ja tehdä asioita täysin itsekkäästi ilman vastuuta muista kuin itsestään. Kuten myös opiskella ja ilman taloudellista vastuuta kuin omasta toimeentulostaan.

Myöskin ystäviin liittyy menettämisen haikeutta vaikka yhteydessä ollaankin kiinteästi, suurin osa on muuttanut opiskelujen perässä toisille paikkakunnille, ja saanut uusia ystäviä siellä. Itse asun samalla paikkakunnalla eikä muutto ole mahdollista oikeastaan aikoihin.



Olen myös kokenut synnytyksen jälkeisen masennuksen, henkilökohtaisen pahan kriisin ja aviokriisin, mutta näiden jäljiltä, nyt kun ekaa kertaa asiat neljään vuoteen on hyvin, niin koen olevani vahvempi kuin ennen, ja varmasti kypsempi, aikuisempi (mitä sekin tarkoittaa?) ja onnellisempi kuin mitä "vapaat" samanikäiset keskimäärin ovat.



Silti olen saanut lapsilta niin paljon etten varmasti olisi onnellisempi vaikka lapset olisinkin myöhemmin saanut. Ja kyllä mullekin tuota elämäpilalla-mantraa hoettiin, mutta ei se pilalla ole, erilaista vaan :)



Kyllä mä olen päässyt menemään vapaastikin koska mulla on niin hyvä mies että hoitaa lapsia kun äiti on reissussa. Kesällä olin kaksi viikkoa ulkomailla koulutuksessa myös. Miehen kanssa käytiin (myöhästyneellä) häämatkalla ja lasten kanssa olisi tarkoitus lähteä reissuun alkuvuodesta.



Opintoja olen tehnyt, ammattitutkinnon viime vuonna ja toisen koulun aloitan aikuistutkintona tänä syksynä, lisäksi mulla on oma firma jossa teen päivätyötä.



Asiat siis voi mennä vaikeiksi, mutta niistä selviää, oli minkä ikäinen tahansa :)

Minä kans aloin odottaa vauvaa ylasteen lopussa ja 16vuotiaana synnytin pienen pojan ja en ole yhtään kertaa katunu..pojan isän kanssa meni huonosti, ja jäin yh:ksi kun olin 17, löysin pian nykyisen mieheni ja 19 vuotiaana sain toisen pienen pojan, nyt suunnitellaan häitä ja talon ostoa:)kouluun kyllä ehtii ja matkustella sitten kun lapset on vanhempia ja talouskin sen sallii.. nyt meillä on kolmas haaveissa ja toivottavasti pian se plussa meille suodaan..

Päivääkään en vaihtais, uhmaikäisen kanssa on vaikeaa, esikoinen kohta 4 ja kova uhma, nuorempi 11kk ja on oikea sinnikko mutta kyllä illalla kun kuopus nukahtaa syliin ja esikoinen halaa niin huomaa että tämä on ihanaa vaikka päivä olis ollu raskas..



Onhan siinä tietysi aina tämä taloudellinen puoli mutta minä en koe että mulla olis joskus ollu niin huono tilanne että olis jääny jotain saamatta, tärkeää siis, monet kengät ja uudet sisustus jutut on jääny saamatta mutta kaikki tarpeellinen on aina ollut..



Minun äidin reaktio oli sellanen että se ei puhunu mulle 5 päivään yhtään mitään..kaks viikkoa plussasta sanoin äitille että en tee aborttia niin sitte se hyväksy kun tajusi että olen miettinyt asiaa varmasti..

Kyllä munkin tuttavapiiristä löyty jonkun verran ihmisiä jotka sano että " sulla on vielä riikka elämä edessä, ootko miettiny jnejne" olin sillein että olen miettinyt enemmän kuin luuletkaan. Sitten sanoin että oon mä nähny mitä se nuorena äitinä oleminen on, serkku sai 19 vuotiaana lapsen, tuttu sai 18 vuotiaana. Opiskelut ne jäi kesken, mutta opiskella kerkee aina ja nuorena on just paras saada mielestäni lapsia kun sillon jaksaa keskittyä ja enkä mä halua vanhana lapsia.

hyvä päätös kaikenkaikkiaan ja onneline oon vaikka sainkin 18 vuotiaana lapsen :)

Itse sain lapseni viikkoa vaille 20-vuotiaana.

Mielestäni en ole luopunut mistään, ainoastaan saanut pienen ihmisen elämääni.

Jos jonnekin tahtoo matkustaa voihan lapsen ottaa mukaan? Moni asia on ainoastaan järjestelykysymys.

Toki lapsen kanssa on ajoittain raskastakin,

mutta ei elämä ilman lastakaan ole aina helppoa.

Jokaisessa elämänvaiheessa on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta mielestäni lapsen saanti ja kasvattaminen on arvokasta ja palkitsevaa :)

poikani 19 vuotiaana, eli täytin samana vuonna 20v, ja täytyy sanoa että näiden kahden vuoden aikana(poika siis nyt 1,5v ja minä 21vv, mies 26) olen saanut sellaisia kokemuksia että niitä ilman tuskin olisin näin paljon aikuistunut, kaikki synnytykset yms muut lapsen kanssa koetut ovat kasvattaneet valtavasti henkisesti.

Olen aina niin kauan kuin muistan, jo 14-15v asti ajatellut että haluaisin tehdä lapset nuorena ja niinhän siinä kävi :) Nuorena jaksaa, niinhän sitä sanotaan ja minusta on muutenkin kiva että kun poika menee joskus kouluun niin minä olen vielä sen verran nuori (27v) että voin ihan hyvin tehdä siihen väliin sitten toisen lapsen ja vaikka opiskella toisen ammatin, iha mitä vaan :)

Lapsi tuo valtavasti elämään sisältöä, ja on mahtavaa huomata mite se pieni ihminen joka päivä muistuttaa omaa itseäni jotenkin :)

Oon 20 ja mies 24. Oltiin tunnettu n.2kk ku tulin raskaaks. Ensi järkytyksen jälkeen päätin et pitää lapsen. Tyttö synty syyskuussa. En oikeestaan koe et oisin jääny jostain paitsi. Kerran oon yksin ollu ulkona, tyttö isän kanssa. Huus koko sen ajan mitä olin poissa, joten kyl kieltämättä harmittaa, ku ei voi kunnolla lähteä ulos yksin/miehen kans, tyttö vierastaa paljon. Joten ei oikein viitti antaa hoitoon, ku huutaa sit koko ajan. Mut pitää vaan toivoa et vierastaminen helpottuu ajan myötä. Mua ainaki helpotti se et mun läheinen ystävä sai 3vko myöhemmin tytön kans. On edes yks ystävä samassa tilanteessa. Lapsettomat kaverit vähän kaikonnu, ku en voi niin vaan lähteä ulos bailaamaan.

Välillä elämä tuntuu helpolta, mut jotkut päivät ku on väsyny, ni kyl tekis mieli pakata kamat ja lähtee...mut se menee aina ohi... Eiköhän se elämä täällä helpotu ku tyttö kasvaa isommaks, ni jää lääkärissä ravaamisest vähemmälle... (sopii toivoo) Mut ei se elämä ole pilalla, ollaan vielä nuoria.:)

odotan nyt esikoistani jonka LA on 16.7

En pysty vielä puhumaan siitä millaista lapsen kanssa tulee olemaan, mutta en kyllä sanoisi että elämäni olisi pilalle menossa. Päinvastoin. Odotan pikkuista poikaani enemmän kuin mitään tällä hetkellä. Monesti kavereilta kuullut sitä "eiks sua harmita ku et pääse mihinkää?" tms. Rehellisesti sanottuna, ei harmita. Ei mua kiehdo istua joka viikonloppu baarissa pääsekasin ja potea aamulla morkkista ja hitonmoista krapulaa. Kyllähän sitä joskus voisi käydä, mutta ei todellakaan joka viikonloppu. Odotan niitä iltoja että saan jäädä vain kotiin pojan ja miehen kanssa, ilman alkoholia ja muuta rellestystä.

Silloin kun raskauteni tuli esille lapsen isä otti hatkat (yllättäen) mikä oli todella kova paikka. Samoihin aikoihin äitini sai tietää ja ensimmäinen mitä sanoi oli "No sit meiän täytyy vaan varata sulle lääkäri, abortinhan sä teet, eikös?" ja kun en tehnyt, siitä tuli melkein kuukauden kiukuttelu ja mökötys. Siitä kun oli toipunu tuli uus kiukuttelu ja mökötys, koska olin löytänyt elämääni miehen joka halusi ryhtyä suhteeseen, huolimatta siitä että odotan toisen miehen lasta yms. Mitenkään ei ole hyvä.

Nyt saan kuulla lapsen isän EXÄLTÄ "HYVIÄ" neuvoja, koska hän tietää asiat tietysti paremmin kuin minä itse. Puhuu sellainen jolla ei ole kokemusta lapsista eikä muustakaan vastaavasta, mutta silti pitää päästä pätemään jollain tapaa. Ja jälkikäteen kuullutkin mitä kaikkea peeaata siellä seläntakana sitten puhutaankin. Mutta eipä haittaa.

mutta jos joidenkin mielestä "pilaan" elämäni, niin pitäköön he mielipiteensä. ;) on mullakin omani. :)