Synnyitkö 70-luvulla? Käytettiinkö kotonasi lyömistä, tukistamista tms. kasvatuskeinona?

Sain muutenkin kasvaa aika vapaasti. Vanhempani olivat koulutettuja ja mukana kaikessa opiskelijatoiminnassa 60-luvun lopulta 70-luvulle ja sitä myöten aika uudistusmielisiä myös kasvatusasioissa. Isäni on kuulemma saanut pari kertaa lapsena, 50-luvulla, selkäänsä.

traumoja ei jäänyt, päinvastoin jotain upposi kaaliinkiin siitä mitä saa tehdä ja mitä ei.

sitähän ei ole tässä edes kysytty.

on tukistettu ja kannettu hiuksista, on lyöty avokämmenellä ja remmillä, teini-iässä tuli sitten jo nyrkki ja lentäviä tavaroita niskaan. Lisäksi kaikille selvitettiin, että olen ongelmatapaus jota tulee kasvattaa tiukasti. Toiminta oli julkista eikä kukaan koskaan puuttunut siihen. Sain vasta aikuisiällä tietää, että korvasta vuotava veri on todella vakava merkki. Minulle niin kävi teini-iässä usein.

ei pysyviä traumoja



Kamalinta oli, kun isoisoisä paukautteli ohimennessä hirveitä luunappeja ihan "rakkaudesta", eli ei ollut yhtään vihainen vaan nauroi vain päälle.

ja varmaan luunappejakin saatiin joskus. Traumoja ei ole jäänyt, koska olivat niin harvinaisia. Jotain niistäkin oppi. Rakkautta oli paljon, varsinkin äidin puolelta. Suurimman trauman on jättänyt isän poissaolo kun teki paljon reissutyötä, eikä nähnyt meidän lasten kasvavan.

ja ollessani pieni, kotona oli käytössä koivuniemen herra, sekä tukkapölly. Ei ole traumoja jäänyt, ja tukkapöllyistä huolimatta olen hyvässä perheessä kasvanut , rakastavien vanhemoien kanssa. Samanlaisen kasvatuksen antaisin omillekkin lapsille, mikäli se olisi sallittua.

ja tukistettiin.

Nyt aikuisena kärsin trikotillomaniasta

ja aiheesta. Tajusin jo aika aikasessa vaiheessa, että olen vilkas lapsi jolle sattuu kaikenlaista. Ihmettelin jopa itsekin kuinka paljon omat vanhemmat kestää räjähtämättä. yrittivät ohjata ja kieltää, mutta siihen aikaan kerrostalon lapset juoksentelivat niin paljon ulkona ilman vanhempia, että vaikeahan se oli valvoa.

meillä käytettiin tukistamista, luunappeja ja remmiä. Itseasiassa minä olen meidän lapsikatraan (7lasta) ainoa lapsi joka on saanut remmistä. Myös nurkassa seisotettiin pitkiä aikoja.



Traumoja ei ole jäänyt. Olin todella villi ja yllätyksellinen lapsi, joten varmasti nuo luunapit säästi henkeni. Enpähän kiivennyt kerrostalon katolle toistamiseen selkäsaunan pelossa. Ja jos 3-vuotias kiipeää kerrostalon katolle, voitte kuvitella, että on ihme että siitä henkiin jää.



Enemmänkin traumoja on jäänyt siitä, että illalla kun oltiin menty nukkumaan, niin vessaan ei enää saanut mennä ennen aamua. Mulla oli useasti tosi kova pissahätä yöllä enkä saanut unta kun yritin pidättää pissaa sängyssä. Se oli inhottavaa, mutta toisaalta ei vanhemmat voineet tajuta kuinka pieni rakko minulla oli. Edelleenkin juoksen vessassa harvasen yötä.



Jos laki sallisi niin kurittaisin myös omia villejä poikiani ainakin tukistuksella ja luunapeilla. Tiedän, että omalla kohdallani ne olivat hyvin tärkeitä kasvatuksen kannalta. Muut meidän perheen lapset uskoivat puhetta ja jäähyjä ym mutta minuun tuollainen ei tehonnut. Hyvä, että saivat jollain kuriin ja kelpo kansalainen minusta tuli. : ) Remmistä en todellakaan antaisi omille lapsilleni...se oli henkisesti nöyryyttävää. Housut piti laskea alas ja sitten tuli remmistä. Pakko ihmetellä miten äiti pystyi antamaan remmistä vaikka itkin paniikissa ja anelin että en saisi selkääni. Mutta en kyllä haluisi satuttaa poikiani muutenkaan. Eikä tukkapöllyt ja luunapit mitään satuttamis keinoja olekaan...ehkä enempi herätyskeinoja.



No mutta meillä oli sitten muuten todella paljon hellyyttä omassa perheessäni, halauksia ja rakkautta, joten ehkä siitä syystä mitään traumoja ei ole jäänyt. Kaikki tunteiden kirjot näytettiin vahvasti. Mielummin olen sillä tavoin elänyt kuin perheessä jossa ei sylitellä eikä rankaista. Aivan kuin ei välitettäisi ollenkaan?

Meillä annettiin säälimättä risusta, vyöstä ja tukistettiin kunnolla. Takamus oli hellänä pitkän aikaa löylytyksen jälkeen. Jossain vaiheessa ala-asteen aikana kuritus loppui. En tiedä mikä siihen vaikutti, tuskin mikään valistus ainakaan.



Toisaalta ymmärrän vanhempiani, mutta traumat jäi silti. Lapsuus- ja nuoruusaika oli köyhää monessa mielessä. Vanhempani eivät kuitenkaan ole mitään syrjäytyneitä hirviöitä enkä usko, että kukaan voisi ikinä uskoa miten meitä on kasvatettu. Edelleen jos joku lähestyy uhkaavasti, pelästyn herkästi. Toisaalta jos suutun kunnolla, saatan käydä vastapuoleen käsiksi.

tukkapöllyä, suu on pesty saippualla, "koivuniemenherraa"...

ei mitään hampaan kolossa ja parhaat mahdolliset vanhemmat!

Ja hakattiin ja potkittiin mielin määrin, ei ollut missään yhteydessä että olisin jotain tehnyt. Ei kasvatusmielessä siis. Uhattiin leikellä kappaleiksi ja klipsuteltiin saksia silmien edessä ja sanottiin että nyt sut leikellään palasiksi.

mutta ei se minussa kunnioitusta vanhempiani kohtaan herättänyt. Tiedän tosin, että äiti ei useinkaan välittänyt niin paljon että olisi viitsinyt kurittaa. Olin varmaan 8-vuotias kun tulin siihen tulokseen, että äitini oli halveksuttava kynnysmatto, ja olen päässyt tästä ajatuksesta eroon vasta aivan viime vuosina. Ja olen nyt jo 35.

En ole saanut tukkapöllyä yms.

Mutta olisin joskus tarvinnut. Keskustelut ei paljon auttaneet, eikä vetoomukset, että tulee paha mieli jos teen jotain tai minun pitäisi ajatella tulevaisuutta.



Murkkuiässä tiesin jo, että eivät he minulle mitään voi ja puhuminen on ihan paskaa. Aika monta vuotta meni hukkaan töpeksiessä ennen kuin pääsin elämään kunnolla kiinni.



Luisuminen väärille teille oli aika lähellä. Mielestäni vanhempani olivat surkeita nössöjä, joille nauroin selän takana.



Välit on aika viileät edelleen. Olisin toivonut, että olisivat pitäneet jämptimpää kuria, että olisin hiukan lukenut koulussa, enkä olisi juossut kaikkien hullutusten perässä.

ja ei tietenkään käytetty minkäänlaista väkivaltaa!

jotka saavat myös sitä rakkautta osakseen. Mutta jos on pelkkää läpsimistä, tukistamista, moittimista, kuka sellaista jaksaa.

ja joskus muistan,että niskavilloista saatettiin tukistaa. Ei jäänyt todellakaan traumoja :)