Paska äiti-olo

Olen ollu tosi kireä jo monta päivää. Suutun lapsille ihan pienestä, olen ivallinen ja tahallani ilkeä. En jaksaisi kuopuksen uhmaa enkä esikoisen jatkuvaa rasittavaa pälätystä enkä ylipäätään yhtään mitään. Vituttaa kun siivoan koko ajan ja silti kämppä ei ole hetkeäkään siisti eikä järjestyksessä. Nukkumaanmeno meni ihan persiilleen kun lapset halus hassutella ja tulivat vielä iltapissalle sängyistään ja mä olin ihan hiilenä siitä. Erotin ne kertalaakista nukkumaan eri osotteisiin (nukkuvat samassa huoneessa yleensä) ja olin kaikkea muuta kun lempeä ja ymmärtäväinen. Molempien itkua jouduin kuunteleen mut komensin vaan kovana vaikka sydäntä sattu. Sit tuli sellanen tosi väkivaltainen olo, jouduin meneen vessaan itkeen kun tuntu että paiskaan kohta jonnekin helvettiin koko mukulan (esikoinen oli enää hereillä, odotti että kuopus nukahtaa, että pääsee samaan huoneeseen takaisin).



Mulla on koko ajan sellanen olo että haluan kiusata tahallani lapsia ja olla heille satiirinen ja pihdata palveluksia jne. Mikä mua vaivaa? Itkuttaakin ja vituttaa, mut varsinkin vituttaa.

huonoa ja tuhoisaa käytöstäsi mitenkään. Sinulla on mahdollisuuksia muuttaa käytöstäsi, ei kenenkään ole mikään pakko kohdella lapsiaan väärin...

Lapset vievät helposti mehut. Oma aika tekisi sinulle hyvää. Jos lohduttaa, niin mullakin on joskus (usein) tuollainen olo.

Mitta on täynnä tätä rutiininomaista kotielämää ja lasten juttuja. Mä koen olevani yleensä ihan ok äiti aamupäivän ja vielä muutaman iltapäivän tunninkin, mutta sitten alamäki alkaa...Omat voimat hiipuu ja veekäyrä lähtee hitaaseen nousuun kulminoituen sitten iltapuuhiin ja nukkumaanmenoon. Kaikki mehut menee ja vain ja ainoastaan lapsiin ja kotiin. Mä annan joka päivä itseni muille, puristan ja puristan mutta mä en ite saa mitään mistään...mulla ei oo kohta oikeasti mistä antaa, ainakaan mitään hyvää...



Jokuko meinas että oma aika auttais? En tiedä, nyt tuntuu että tarvii muutakin kuin päästä tunniksi uimaan tai kerran kuussa elokuviin...



ap

Meillä neljä alle 10- vuotiasta lasta, ja joskus tosiaankin tuntui, että minulla olisi muutakin tekoa, kuin toisten palvominen ja palveleminen.



Sitten otin perheen puhutteluun ukkoa myöten ja kerroin, että tämä loppuu nyt tähän. Minä en ole piika enkä siivooja vaan äiti. Minun elämäntehtäväni ei ole piikoa eikä siivota. Huollan, siivoan ja pidän huolta kyllä, mutta JOKAINEN joka meillä meinaa asua tekee oman osansa myös. Minä en enää tee kaikkea, kun muut istuvat sohvalla ja mässyttävät murusiaan sinne, ja piste fi!



Kylläpä helpotti, ja perhekin heräsi (jopa se ukko) "äidin raivariin" sen verran, että enää ei tarvitse kuin muistuttaa, mistä silloin puhuttiin ja heti tapahtuu.

Sitä mä vähän luulen itsekin että kipuilen. Töihinpaluuta. Siitä sitten roppakaupalla syyllisyyttä päälle kun ei kotonaolo kelpaa vaikka mahdollisuus olla löytyisi.



Paska olo jatkuu.



ap

ja aika harva nainen vuodesta toiseen viihtyy pelkästään kotona. Et ole huono äiti vaikka kävisit töissä. Naisella saa todellakin olla muitakin puolia ja tarpeita kuin kotirutiinien pyörittäminen. Olkoonkin että on arvokasta työtä hoitaa lapsia ja huoltaa kotia, mutta tänä päivänä kun se entisaikojen yhteisöllisyys ja naisten itsestäänselvä yhteinen arki pihapiirissä ovat menneisyyttä, niin onhan se hyvin rajallista ja puuduttavaa.

Jos sulla tai miehelläs tai anopilla tai kellä vaan on se myyttinen kotiäitivisio päässään- niin luovu siitä'- sun ei tarvitse yrittää elää jossain idyllisessä kuvaelmassa. Toiset naiset tykkää pyörittää päivästä toiseen kodin rutiineja, toiset ei. Niin yksinkertaista se on. Mäkään en kovin hyvin jaksanut, mutta en silti ole mikään lapseni hyvljännyt uraohjus vaan saan työstä voimia ja iloa ja jaksan sitä kodinhengettären puuhaakin hyvin näin.

Herää iso kysymys, missä lasten isä on?????

Hei ap! Tekstisi on kuin olisin itse kirjoittanut. Olen kylläkin työssäkäyvä äiti (4 vuotta kotona kuitenkin), mutta tuollaiset tunteet pinnalla usein. Minun voimat vie meidän uhmis, joka nyt lähentelee kuutta vuotta ja meno senkun yltyy. Täytyy sanoa omasta lapsesta, että on välillä ihan hirveä. Jonkun aikaa pinna kestää, mutta sitten räjähdän erityisesti tuolle uhmaajalle, jolla todella huono käytös ja ärsyttää vanhempiaan ihan viimeiseen pisteeseen. Meillä myös 3 v.



Halusin ottaa selvää mitä ihmettä uhmiksemme päässä tapahtuu, miksi raivoaa päivittäin. Tartuin Raisa Cacciatoren kiukkukirjaan. Ja siitäkös syyllisyys alkoi viimeistään. Lapselle kun ei saisi kirjan mukaan koskaan suuttua niin, että menettää malttinsa. Laskin yhteen 1+1 ja ajattelin, että lapsemme on oppinut agressiokäyttäytymisen vanhemmiltaan ja on kokenut myös turvattomuutta, kun äiti raivoaa. Siispä lapsemme on nyt tuollainen....



Päätin muuttaa käytöstäni ja nyt en menetä malttiani vaikka mitä tapahtuisi (3 viikkoa kokeiltu). Olen joutunut myös lukitsemaan itseni vessaan, lähtenyt kävelylle lähes yöpuvussa, laittanut musiikkia soimaan, lauleskellut itse ym. ym. Mutta hermoja kysyy!!!! Pahinta tässä on se, että myös lapsen käytös on tullut huonommaksi * 1000. Etsii kai uudelleen rajoja, kun sitä "viimeistä huutoa" ei tulekaan. Mutta käyttäytyy nyt aivan kamalasti ja saa päivässä vähintään 3 kiukku/raivokohtausta ym. En enää tiedä miten jaksan. Onneksi minulla on mies apuna joka ikinen päivä, mutta silti on vaikeaa.



Minulla sama ongelma; en käy missään, omia harrastuksia ei ole ja itse asiassa mikään ei enää kiinnostakaan kun missään en käy. Ajattelin, että kun olen jo monta tuntia erossa lapista, en "saa" käydä missään.



Sinulle sanoisin, että älä tee kaikkiea yksin, etenkään iltaisin, jos vain mies on apuna. LÄHDE iltaisin vaikka kävelylle tai jopa yksin elokuviin, kahville kaverin tai hyvän lehden kera (en tee itsekään näin, mutta käyn sentään työssä). Ja tiedän todella hyvin tunteen, että pelkkä muutaman tunnin kotona pois olo ei auta mitään, mutta tuollaisesta voi edes aloittaa. Jos tunnet että maltti menee, kävele tilanteesta pois. Laita joku levy soimaan, kuuntele yksi biisi ja mene uudestaan lasten luokse. Jos sinulla on mies, voit keskustella vakavasti hänen kanssaan, että et pysty enää iltaisin vääntämään lasten kanssa!



Suosittelen töihin lähtemistä. Helpotti ainakin meidän perheen arkea kovasti. Mies nyt samalla viivalla minun kanssa kotitöiden/lastenhoidon suhteen. En ole enää mikään työjuhta. Ja kämppäkin pysyy kunnossa edes sen päivän!



Tsemppiä sulle! Äidin osa on maailman vaikein!! Jaksamista!

Olipa rauhoittavaa ja ymmärtävää tekstiä. Juuri tuollaiseen mielenrauhaan pyrin kuin mitä kirjoituksistanne huokuu. Toisinaan onnistunkin. Toisinaan en...Olen paljon miettinyt äitiyttäni. Liikaakin varmaan. Jostain luin kuitenkin että kaltaisellani idyllin ylläpitäjä-äidillä on usein itsellään ollut äiti, joka on ollut hyvin uhrautuva ja kaikkensa-antava äiti. Usein ajattelenkin lasteni mummin (siis äitini) touhuja katsoessani että olisinpa itse puoliksikaan noin hyvä...Toisaalta ymmärrän että olosuhteet ovat olleet niin erilaiset hänen äitiysaikanaan kuin nyt. Yksinäisyydestä ei silloin kärsitty, ei ehditty, oli pihapiirissä lapsia katsovia sukulaisia ja velat päällä joten työelämään piti/sai mennä, toisaalta jo liiankin nopeasti...Jokaisessa ajassa on kai ne omat vahvuutensa ja heikkoutensa, tottahan mä nyt sen tiedän. Niinkun meissä ihmisissäkin.



Mutta miten ihmeessä mä saisin sellaisen tasapainon elämääni? Sopiva annos perhe-, parisuhde-, työ- ja omaa aikaa. Kertokaa te jotka sen teette, miten sen teette? Mikä se mun juttuni olisi, miten mä sen löydän? Vai luenko vaan lisää syyllistäviä Raisan kirjoja ja tuijotan omia puutteitani täydellisenä kasvattajana ja annan muiden osa-alueiden elämästäni jatkaa omaa tyydyttämätöntä kulkuaan kunnes lopullisesti tylsistyn?



Ja joku kyseli miestä...löytyy sellainen, onneksi. Hyvä, vakaa ja turvallinen. Sysää päävastuun kodinpyörittämisestä ja kasvatuksesta mulle mutta tukee aikansa ja kykyjensä mukaan. On yrittäjä, se selittänee toivottavasti aika paljon kuviota.



ap