Onko luuserimaisen epänormaalia jaksaa vain yksi lapsi?

Tiedän paljon äitejä jotka ovat aivan täysin poikki lapsikatraan kanssa eivätkä vaikuta kovin onnellisilta. On toki äitejä, jotka jaksavat ja nauttivat isommasta perheestä ja niiden voimavarat riittää, mutta meille todennäköisesti yksi lapsi on sopiva lukumäärä. Toimiva onnellinen perhe on tärkein lapselle, ja jos tietää ettei energia riittäisi useampaan, niin ei sitä esim. muiden painostuksesta kannata "tehdä".

olin varma että ketjuun tulisi kaikkia " ei olisi pitänyt tehdä yhtäkään jos ei kerran jaksa. "



Minäkin ihailen ihmisiä jotka kuuntelevat sydäntään ja tekevät niinkuin juuri heille sopii.



Ainokaisuudessa on paljon hyviä puolia, hän saa usein niin henkisesti kuin materiaalisesti paljon vanhemmiltaan (enkä tarkoita mitään leluvuoria vaan myös tukea opiskeluihin jne). Huomiota ei useinkaan tarvitse kerjätä.



Uskomatonta miten ihmiset painostavat toiseen lapseen. Meillä toinen syntyi vasta kun esikoinen oli 5v. ja siihen saakka sai kuulla kaikkia tylsiä"sisarus on paras lahja" juttuja.



Nyt kun meillä on toinen lapsi, ollaan tietty ihan hulluina vauvaan vaikka aikanaan tuntui että samaa rumbaa ei jaksaisi uudestaan. Jotenkin tämä tuntuu oudon helpolta,miettii mikä sen esikoisen kanssa oli aikanaan niin rankkaa...

Ja kun mieskin on samaa mieltä, ei kannata taipua vain ulkomaailman painostukseen. Yksi lapsi on ihan hyvä juttu!



Meillä on kaksi ja koko ajan kysellään kolmannesta. Vastaan että olen liian vanha jo ja aina joku mutkuttaa vastaan. Minä olen korvienivälissä liian vanha, vaikka biologisesti se voisikin vielä olla mahdollista.

kyllä voit ja pitääkin suunnitella elämäänsä omien voimavarojen ja tuntemusten mukaan :)



t. yhden ja ainoaksi lapseksi jäävän äiti

pitää parhaana?

Te molemmat olette sitä mieltä, että yksi lapsi on teille sopiva määrä, niin miksi ihmeessä pitäisi hankkia enempää? Jos tuntuu, ettei jaksa, tai ihan sama mikä se syy on, niin eihän se muille kuulu, teidän oma päätös se on. Ympäristössä on aina ihmisiä joilla on sanomista siihen miten muut asiat tekee, mutta heistähän ei kannata välittää!

Kaikkien kehuma, iloinen ja reipas kohta 2-vuotias lapsi vie minut voimavarojeni rajoille. En ole kiinnostunut enää edes muiden vauvoista, pari vuotta sitten kuumeilin itsekin. Eiköhän tämä ole tässä meidän perheen osalta.

monta lasta pitää kunkin hankkia? onko enemmän aina parempi?



En tajua ollenkaan ihmisiä, jotka tinkaavat toisille lisää lapsia. Outoa toimintaa.

Varsinkin monet miehet eivät halua kuin yhden lapsen, kun eivät halua tinkiä omista menoistaan, töistään, harrastuksistaan jne.



Yhden lapsen kanssa elämä on myös yksinkertaisempaa.



Ja mikä parasta te molemmat olette asiasta samaa mieltä.

eikä epänormaalia. Se vain pisti silmään kuinka monta kertaa viestissäsi esiintyi sana jaksaa - ei jaksa, ei ole enrgiaa. Lapsiluku on ihan jokaisen omassa valinnassa (yleensä) ja jaksamattomuuteenkin on konstit. Enkä nyt tarkoita sitä, että sinun ja miehesi pitäisi voimien palauduttua alkaa lisääntyä kuin kanit, yksi on ihan hyvä määrä.

lisään, että sen vuoksi tunnenkin itseni epänäormaaliksi, kun tuntuu, että en JAKSAISI enää toista lasta. Aikaisemmin ajattelin, että jaksaisin toisen lapsen myöhemmin, mutta nykyään, kun tuntuu, että meillä ei ole juurikaan turvaverkkoja, oma jaksaminen voisi joutua sittenkin liian kovalle koetukselle.



Ap

Emme ole siis miehen kanssa tehneet vielä mitään lopullista päätöstä, sillä molemmilla haluttaisi välillä toista lasta, mutta toisinaan taas ei. Eli olemme molemmat yhtä epävarmoja siitä, jaksammeko enää toista lasta. Onneksi asia ei ole vielä edes ajankohtainen, sillä päätös tehdään vasta myöhemmin. Olen kuitenkin alkanut entistä enemmän miettiä myös sitä vaihtoehtoa, että emme yrittäisi lisää lapsia. Olemme elämäämme tyytyväisiä myös näin.



Varsinkin äitini mainostaa innokkaasti toista lasta, vaikka ei itse ole juurikaan osallistunut ensimmäisenkään lapsen hoitoon. Ylipäänsä tuntuu, että monet "kannustavat" toisen lapsen tekoon, mutta käytännössä apua ei sitten tarjota.



Ap

Meillä ainokainen nyt 4 v. ja koko ajan vahvemmin näyttää siltä, että toista ei tule. Lapsi on ihana, kiukuttelee toki, mutta aika helppo kuitenkin. Me vietämme hyvin perhekeskeistä elämää, eli ei ole suuresti aikaa vieviä aikuisten harrastuksia, mutta silti tuntuu, että en ehkä jaksaisi toista. Tykkään käydä töissä ja tehdä joskus muutakin kuin lasten juttuja. Tykkään laittaa ruokaa, järjestää päivällisiä yms. ja siihen ei aika varmasti kahden kanssa riittäisi. Meilläkään ei ole suurta turvaverkkoa, joskus kyllä saadaan lapsi yökylään yhdeksi yöksi (kerran tai max kaksi vuodessa), mutta esim. sellaiseen, mitä moni työkaveri tekee, että kun päiväkodista soitetaan, että lapsi on kipeä, niin he soittavat isovanhemmat hakemaan lapsen, ei meillä ole mahdolisuutta. Nyt myös lapsi on jo siinä iässä, että hänen kanssaan on kiva ja helppo matkustella. Tuntuu, että en jaksaisi enää sitä vauvakautta ja kahden lapsen kiukutteluita. Miksi pitäisi vetää oma jaksaminen äärimmilleen, mikä pahimmassa tapauksessa johtaa masennukseen tai avioeroon tms.?

Ihan liikaa näkee niitä kahden pienen lapsen äitejä, jotka on ihan poikki. Itselläni on kyllä kaksi lasta (jo 6 ja 8) ja kolmas tulossa ja olen siitä huolimatta elänyt koko ajan ns. omaakin elämää ja olen jaksanut oikein hyvin, mutta olenkin sellainen monien mielestä varmaan paska äiti, jonka mielestä lasten kanssa ei tarvitse olla kouluikään asti yhdessä 24/7.

Lapsi (ei kyllä maailman helpoin vaan temperamenttinen ja tulinen tapaus...kuten äitinsäkin...) on nyt hieman yli 1,5v ja jatkuvasti ystävät ja suku kysyvät että milloin toinen tulee. Minä taas kauhulla ajattelen sitä että pitäisi kestää vauvavuosi uudelleen. Ja taaperokausi. Ja tulevat uhmaiät.



Tämä lapsonen on minulle maailman rakkain ja olen ehdottomasti ihan omasta halustani ollut kotona tähän asti ja olen vielä vuodenvaihteeseen mutta sitten onkin kiva jo mennä töihin kun lapsi on jo hieman vanhempi. Jos toisen lapsen tekisimme niin ehtisin olla töissä vain vuoden pari kolme ja sitten sama rumba uudelleen. Ei kiitos. En kai sitten ole kovin "perusäidillinen" koska leikittelyt yms. eivät tule minulta kovinkaan luonnollisesti. En voisi kuvitella että elämäntehtäväni olisi olla kotona leikittämässä kolmea neljää viittä lasta. Hulluksi tulisin vaikka ottaisin omaa aikaa samalla tavalla kuin nytkin aina silloin tällöin.

Lapsi (ei kyllä maailman helpoin vaan temperamenttinen ja tulinen tapaus...kuten äitinsäkin...) on nyt hieman yli 1,5v ja jatkuvasti ystävät ja suku kysyvät että milloin toinen tulee. Minä taas kauhulla ajattelen sitä että pitäisi kestää vauvavuosi uudelleen. Ja taaperokausi. Ja tulevat uhmaiät.

.

....vauvavuosi ja taaperokausi ovat nyt olleet ihania juuri sen ainutlaatuisuutensa vuoksi (kun tiedän että toista tällaista ei tule) mutta se ajatus että nämä pitäisi jaksaa uudelleen...huh!

14

ulkoapäin ohjautuvaa. Meillä oli samanlainen tilanne kuin teillä ap ja olin aikoinaan kovastikin ahdistunut asiasta. Päätöksen jälkeen olen ollut vain seesteisen onnellinen siitä, että kuuntelimme sisintämme.

Vauva-aika oli ihan normaalia ja ihanaakin... rauhallista, mitä nyt yhden vauvan kanssa voi olla. Mutta sitten tuli lapsen sairaus, yövalvomiset, sairaalareissut, ikuisuuden kestävät jonotukset päivystyksessä, oma fyysinen sairaus... Mietin että jos toinen lapsi olisi ihan oikeasti erityislapsi niin miten kestäisin? Tässä vaiheessa on jo huomannut tukiverkkojen rajallisuuden, ts sen että ne pitää rahalla ostaa. Kai se tähän yhteen jäi meilläkin

Paras itse kunkin tehdä kuten parhaalta tuntuu, mutta _mun mielestäni_ jos lasten tekemisen aloittaa, niin kannattaa tehdä vähintään se toinen saman tein, ja vielä suhteellisen lyhyellä välillä (max. kolme vuotta)



Meillä kaksi lasta, nyt 5- ja 3-vuotiaat, ikäero 2,5 vuotta. Viimeisen n. vuoden ajan lapset ovat jo saaneet tosi paljon seuraa toisistaan: leikkivät, pelaavat, touhuavat, askaretelevat yhdessä.



Usein sellaisina hetkinä ollaan miehen kanssa siunailtu, että onpa mukavaa kun voi hetken yhdessä hengähtää tai hoitaa yhdessä jonkun kotipuuhan pois tieltä kun lapset leikkivät tyytyväisinä keskenään. Ainakin meistä tuntuu, että niinä hetkinä yksi lapsi olisi luultavasti vaatimassa jommalta kummalta meiltä huomiota ja leikittämistä.



Tietysti on niitä huonojakin hetkiä, kun lapsilla on erimielisyyksiä, huutavat toisilleen, tuuppivat, lyövät jne ja aikuisen täytyy mennä väliin selvittelemään tilannetta. Mutta sellainenkin sosiaalisten tilanteiden ja ongelmien ratkaisun harjoittelu on heille kasvattavaa ja opettavaista. Ja suurimman osan ajasta on hellyyttävä katsoa, miten paljon lapset toisistaan pitävät ja miten sen osoittavat.



Miehen kanssa olemme molemmat kolmilapsisesta perheestä, ja se luku oli meillä aluksi itselläkin mielessä "viisivuotissuunnitelmana". Nyt erinäisistä syistä tilanne on, että nuorempi on jo kohta 3,5-v, seuraavaa ei ole vielä tulossa eikä edes teossa, minulla kierukka sisässä, me molemmat töissä ja lapset päiväkodissa. Arki rullaa ja vauva-ajan aloittaminen taas alusta on alkanut tuntua raskaalta.



Lopullista päätöstä emme ole tehneet, mutta varmaan se meillä tähän kahteen lapseen jää.

perheessä on silloin asiat hyvin, kun sillä olisi vielä voimavaroja yhteen lapseen.