pitääkö teidän mielestä masentuneen ihmisen tehdä itsekin jotain asioille?

ei vaan pääse sieltä sängystä ylös ilman apuja.Itsekin pitäisi kyllä yrittää, mutta toisaalta läheisistään jokaisen tulisi välittää.

sanoisitko syöpään sairastuneelle, että otat nyt itseäsi niskasta kiinni, etkä anna niiden solujen riehua siellä elimistössäsi?

Harvoin sairas ihminen mitään sairaudelleen voi.

kyseessä, ihan omin voimin on selvittävä. Ja sukulaiset, voihan he auttaa masentunutta, tai sitten ei...



Itse olen masentuneena yrittänyt pitää nimenomaan lasten elämän mahdollisimman hyvänä, ja töihin olen palannut jo ennen sairasloman loppua. Joten todella kaikkeni tein, ja arvatkaas mitä, juuri siksi varmaan alunperin olen masentunut. Kun on sisäänrakennettu suorittamisen ja pärjäämisen vimma ja niin pirun ankara itselleen...



Ja toisaalta, jos en olisi saanut "helposti" pillerireseptiä kouraan, olisin varmaan oikeasti muuttunut täysin toimintakyvyttömäksi. Joten lääkkeet juuri auttoivat nousemaan pysähdyksestä, miksi niitä ap vastustat? Niiden avulla otetaan ne pienet askeleet, joita apkin juuri peräänkuulutti.



Muistathan ap, ettei tosiaan kannata kadehtia masentuneita. Tietysti kaikenlaisia sairauksia käytetään tekosyynä, varmaan masennustakin, mutta eihän sen takia pidä leimata kaikkia jotka ikäväkseen ovat ko. sairauden elämäänsä saaneet.

On sellasia tutkimuksia, jotka lääkefirmat vaikenee kuoliaaksi. Esim se, jossa masentuneet laitettiin kahteen ryhmään, toinen sai lääkkeitä ja psykoterapiaa, toinen ryhmä kävi yhdessä liikkumassa 4 kertaa viikossa. Tulokset voinnissa oli näkyvissä jo parin kk jälkeen, siis yhdessä liikkuva ryhmä voi paljon paremmin.



Masennus on sairaus joka ei todellakaan parane nukkumalla, vaan opettelemalla elämään masennuksen kanssa. Esim sanomaan "ei" tai pitämän säännöllistä elämänrytmiä.

'

Vakava masennus ei parane sillä, että "ottaa itseään niskasta kiinni". Mielestäni avun pyytämisessä ja vastaanottamisessa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin, masennuksen kohdalla asiat menevät usein huonompaan suuntaan, jos kieltäytyy vastaanottamasta apua=lääkitystä, terapiaa, hoitoa, apua arkeen.

ennen kuin sairaus iski omalle kohdalleni. Rehellisesti sanottuna ajattelin, että masentuneet ovat jotain luuseriporukkaa, jotka eivät viitsi ottaa vastuuta elämästään.



Masennus voi ottaa otteen kenestä tahansa, vaikka elämä olisi järjestyksessä päällisin puolin. Kaikenlisäksi masennuksesta toipuminen vie kauan, yleensä kaksinkertaisesti sen ajan mitä sairastuminen masennukseen on kestänyt.



Ennen vanhaan ilman muuta autettiin sukulaisia-asuttiin lähempänä, oltiin sukurakkaita, eikä masennusta silloin tunnistettu vielä sairaudeksi. En kuitenkaan usko tämän olevan mikään muoti-ilmiö, vaan pikemminkin tämän ajan ilmiö sinänsä. Ihmisten ajatukset ovat itsekeskeisiä, lähimmäisistä ei välitetä, itsestäni ei ole mikään vastuu ottaa lähimmäisistä tai pakko vaan siksi että heistä todella välitän, haluan pitää huolta. Mielestäni ajattelet hieman oudosti. Eihän kenenkään PITÄISI auttaa, vaan tavallinen rakastava ihminen haluaa auttaa läheistään ja saa halutessaan usein apua itsekin.



Vaikka kuinka yritämme, olemme loppujen lopuksi toisistamme riippuvaisia me ihmiset. Eikä elämää voi elää yksin ja kaikesta yksin olla vastuussa. Elämässä tapahtuu niin paljon asioita, joille ei itse voi mitään: läheisten kuolemat, sairaudet jne. aiheuttavat myös masennusta.



Ja ainakin omassa lähipiirissäni nämä masentuneet ovat myös kyllä muuttaneet elämänsä suuntaa, on tullut eroa tai opiskeltu uutta ammattia jne. useimmat pyrkivätkin muutoksia tekemään, mutta toipuminen silti ei ole kovin nopeaa. Aivokemiastahan tuo masennus johtuu.

Jos ideana on esimerkiksi liikkua ryhmässä neljä kertaa viikossa, silloin tarvitaan se ryhmä. Mulla ainakin masennus hiipi salakavalasti juuri siten, että jäi ystävyyssuhteet hoitamatta, en jaksanut tehdä mitään sellaista ylimääräistä. Joten siinä vaiheessa, kun arjen puuhat alkoi tuntua ylivoimaisilta, liikkuminen jäi jne., ei ollut ketään kiskomassa liikkumaan tai ylipäätänsä kyselemään edes kuulumisia...



Ja jos tavoite on, ettei esimerkiksi sukulaisia saa tällaisella sairaudella kuormittaa (itse ainakin koin näin, ja ap vahvistaa viestissään asiaa), mistä se taho tulisi, joka jaksaisi sen masentuneen saada mukaansa liikkumaan. (Usein aviopuoliso on liian lähellä, hän ei ehkä näe sairauden etenemistä/tuntee voimattomuutta ja niin suurta huolta, ettei voi ajatella järkevästi.)

Minua ei esim. ole elämä koskaan potkinut varsinaisesti päähän, silti olen koko ajan kärsinyt jatkuvista masennuksista. Itselläni se liittyy tunteiden käsittelyyn ja suurin osa äksönistä tapahtuu itseltäni tiedostamatta. Juurikin on takana noin kolmen viikon jakso jolloin kuvittelin että kaikki oli tosi ok, olin toimelias, mutten mitenkään överiksi, sitten yhtäkkiä vaan tuli ta-ju-ton väsymys ja putosin taas kerran masennukseen. Tässä sitä ollaan kolmatta päivää, vihanneksia on syöty ja lenkillä käyty joka päivä (lue pakotettu hammasta purren), kaiken yllä leijuu käsittämätön tahmeus, sain töissä tänään soitettua yhden puhelun ja se oli siinä.



Voin olla jälkiviisas - en ollut muistanut pariin viikkoon tutkailla tunteitani että missä mennään, koska luulin että kaikki oli ok ja voin hyvin... Vaan väärä luulo, ja nyt saa sitten maksaa. No, opinpa taas. Minä sentään tiedän miten näissä tunneasioissa toimitaan ja sääliksi käy niitä jotka ovat täysin alitajuntansa armoilla :(.

aiheuttaa myös oireita, jotka invalidisoivat elämää todenteolla: esim. paniikkioireita voi olla, pelkotiloja jne.

On sellasia tutkimuksia, jotka lääkefirmat vaikenee kuoliaaksi. Esim se, jossa masentuneet laitettiin kahteen ryhmään, toinen sai lääkkeitä ja psykoterapiaa, toinen ryhmä kävi yhdessä liikkumassa 4 kertaa viikossa. Tulokset voinnissa oli näkyvissä jo parin kk jälkeen, siis yhdessä liikkuva ryhmä voi paljon paremmin.

En yhtään ihmettele että yhdessä liikkuva ryhmä voi paremmin! Mutta missä on mulle se yhdessä liikkuva ryhmä? Olin depressioryhmässä ja siellä oli todella mukavaa ja se auttoi voimaan paremmin. Mutta sitä kesti muutaman hassun viikon.

Olen koettanut varsinkin nuorempana päästä mukaan ryhmiin ja hankkia ystäviä mutta minulta jotenkin puuttuu käyttöliittymä toisiin ihmisiin :'((((((. En uskalla päästää ketään lähelle, en tiedä edes miten se tapahtuu ja miten ihmissuhteessa pitäisi toimia. Niinpä käy yleensä niin että ystävyys aiheuttaa enemmän stressiä kuin iloa ja odotan vaan että saisin olla yksin vaikka tiedän että se on mulle pahaksi.

Hirvittävän paha mieli tulee joka tapauksessa ap:n tapaisista kirjoituksista :'((( . Kun se yksin pärjäämisen pakko nimenomaan pahentaa ihmisten masennusta ja sitä ap:kin pyrkii ruokkimaan.

Viimeisin lääkekokeiluni oli katastofi, nyt en millään jaksaisi enää aloittaa uudella lääkkeellä. Terapeutti sanoo että olen liian vaativa itsäni kohtaan. Tämän ketjun ap sanoo että olen löysä homeperse joka kuormittaa ympäristöään. Missä on se oikea kohta millainen saan olla että olisin oikein?



Joka päivä saan taistella että perusjutut tulee tehtyä. Sitten tulen tänne ja luen miten annan periksi liian helposti. Silloin istun hetken ja haaveilen siitä miten pöydällä olisi ase ja voisin nostaa sen ohimolle ja tää kaikki olisi viimeinkin ohi! Mutta en tee sitä, sataprosenttisesti muitten ihmisten takia. Mutta kukaan ei kyllä mua siitä kehu.

voisivat tehdä ihan itse jotain paranemisensa eteen.

Masennus on asia, jota ei voi ymmärtää ennen kuin sen on kokenut, itse tai läheltä. Ihan kuin sinkku ei tiedä mitä on olla parisuhteessa tai lapseton ei tiedä mitä on olla vanhempi.



Mieheni sairastaa masennusta. Helmikuun alussa oltiin siinä pisteessä että meinasi lopettaa elämänsä, lapset pitivät kiinni elämän reunassa kun naru oli katkeamassa. Tähän oli tultu pikkuhiljaa, olin minä huomannut ihmisen muuttuneen, sulkeutuneen, mutta kun kävi töissä ja hoiti kotiasiat näennäisesti entiseen malliin en edes minä,lähin, ollut tajunnut tilanteen vakavuutta.



Nyt on muutaman psykiatri ja psykologi tapaaminen takan ja ihminen on jo kääntynyt uuteen suuntaan. Toivon että näin päästään eteenpäin. Yksin, ilman ammattiapua en olisi kyennyt kiskomaan toista suosta.



Masentunut ihminen ei vaan kykene näkemään että pitäisi tehdä asioita toisin eikä ole voimia muuttaa asioiden suuntaa.

Liian usein sekoitetaan, ohimenevä, satunnainen väsymysvaihe (joka johtuu liiasta työstä, vähästä unesta tai vastoinkäymisistä elämässä) ja oikea vakava masennus keskenään. Satunnainen fiilis, että ei huvita tai ei jaksa ei vielä ole masennusta, mutta jos oikea masennus iskee, ei siihen ryhdistäytyminen auta.



Jos haluaa keskustella aiheesta, olisi syytä opetella perusasiat.

Ihan yhtä lailla voisivat esim. lapsettomat, syöpäsairaat, jalkansa/kätensä menettäneet vähän ryhdistäytyä ja hoitaa itsensä kuntoon.

Eihän se ole muuta kuin itseänsä niskasta kiinni vaan.

Ja tämän ihan saman sanoisin syöpäsairaallekin. Pitää (on ihan pakko) mennä lääkäriin ja on ihan pakko noudattaa saamiaan hoitosuosituksia mm. syödä lääkkeensä vaikka niistä tulisikin aluksi huono olo. Ehdottomasti kannattaa myös työpaikalleen kertoa olevansa sairaslomalla (ja siis hakea sitä sairaslomaa) jotta työ ei mene alta. Ei saa pakottaa läheisiään valehtelemaan muille sukulaisille omasta tilastaan, vaan kertoa rehellisesti olevansa nyt niin sairas että ei jaksa muiden kyläilyjä tai itse mennä mihinkään.



Mieheni oli ennen masentunut. Ei parantunut masennus makaamalla. Sitten vasta alkoi paranemista näkyä kun mies suostui menemään lääkärin vastaanotolle (minä tilasin ajan ja kiristin miehen menemään uhkaamalla soittaa ambulanssin jos ei muuten mene), sai lääkereseptin ja lähetteen terapiaan. Erittäin hyvässä vaiheessa oltiin sitten kun lääkkeenä oli pillereiden lisäksi päivittäiset juoksulenkit (lääkärin määräämät) ja avoimuus asian suhteen. N. 8 kk päästä mies palasi jo töihin ja oli oma itsensä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Mitä nyt masennus pari kertaa vuodessa nostaa päätään. Nyt kuitenkin mies tietää että ei voi jäädä vain makaamaan vaan hakee apua tai ainakin vastaanottaa avun joka hänelle tarjotaan.



Mainittakoon että mies oli vain maannut sängyssään pääkin peiton alla sanomatta sanaakaan useita viikkoja siinä vaiheessa kun laitoin kovan kovaa vastaan. Lapsetkin olivat hädissään ja yrittivät töniä isäänsä hereille. Joka päivä töistä palattuani pelkäsin nähdä mieheni kuolleena.

Mainittakoon että mies oli vain maannut sängyssään pääkin peiton alla sanomatta sanaakaan useita viikkoja siinä vaiheessa kun laitoin kovan kovaa vastaan.

Masentunut itse? Vai olisko ollut se tuki ja läheisten huolentiminen jota ap niin kovin sanoin tässä ketjussa ruotii?! Tämähän nimenomaan todistaa ettei masentunut pysty siihen itse ja yksin. Kaikilla ei sitä tukea ja tarpeeksi kovatahtoista justiinaa ole.

Omalta osaltani voin sanoa että kun olo meni todella "masentuneeksi" niin pyysin päästä juttelemaan neuvolan psykologin kanssa.

Kävin juttelemassa ja hän laittoi lähetteen että sain toisaalta keskusteluapua.

Syön masennuslääkkeitä ja niistä on suuri apu. Lääkkeen ansiosta tunneskaala on ikäänkuin tasaantunut. Ja toivon kovasti että pääsen aloittamaan terapian, saisin uusia ajatusmalleja .



Se on aivan totta että sairauden kanssa on opittava elämään, oli se sitten mikä tahansa sairaus.



Itse ainakin tiedostan 10v ajalta miten elämä menee välillä ylä- ja alamäkeä.

Liikunta on erittäin hyvä apu ainakin minulle- ajatukset saavat tuulettua ja se fyysinen rasitus on kuin endorfiinia mielelle ja keholle.



Enkä myöskään vähättele varsinkaan oman äitini apua/ tukea ja oman miehen jaksamista mielialanvaihteluiden keskellä.

Heistä ei vain ole puhuttu sillä nimellä. Oma isoäitinikin, joka hoiti minua pitkään ollessani pieni, oli masentunut, näin jälkeenpäin ajatellen. Äitini on kertonut, että mummo oli yrittänyt ennen syntymääni itsemurhaakin pari kertaa. Kun hän sitten sairastui syöpään, hän ei tietenkään mennyt lääkäriin, vaan halusi, että kuolema korjaa. Sairaudesta tuli pitkä, tuskallinen ja kuolemaan johtava.



Olen miettinyt joskus, kuinka suuri osa omasta masennuksestani johtuu siitä, että olin niin paljon tämän mummon hoidossa pienenä. Koin jo silloin, että hän oli jotenkin surumielinen, mutta muuten aivan ihana ja rakastava ihminen.



Toinen vaihtoehtoinen masennuksen lähde on isäni. Hän on vuosikymmenet lääkinnyt itseään oma-aloitteisesti alkoholilla. Aina hän on hoitanut velvollisuudet, jotka on ollut pakko tehdä, mutta isänä hän ei kovin paljon jaksanut olla. Vapaa-ajat kun piti olla kännissä, koska elämä tuntui jotenkin liian rankalta. Ymmärrän häntä nyt aikuisena...



Luitteko muuten viikonlopun Hesarista, että Suomi oli maailman johtava maa huumausaineiden kulutuksessa 20-luvulta 50-luvulle saakka? Sekin on varmaan on ollut yksi tapa hoitaa masennuksen "mustaa koiraa".