Lue keskustelun säännöt.
pitääkö teidän mielestä masentuneen ihmisen tehdä itsekin jotain asioille?
08.04.2009 |
tai onko ok vain "pysähtyä" elämässä, kaatua itsesääliin, kaivautua masentuneisuuspölyyn ja antaa kaikkien muiden "tukea ja auttaa"??? Jotenkin tuntuu että nykyään annetaan periksi liian helposti, kun elämä potkii hieman liikaa päähän kaivataan kuoppa ja piiloudutaan siihen, ei 20v sitten ollut mahdollisuutta tehdä niin, oli vain pakko jatkaa eteenpäin ja ehkä hakata pään seinään. Nyt saadaan liian helposti (ko) pillerit kouraan ja yhteiskunta pitää auttaa, sukulaisten pitää auttaa jne. Jospa esim ajattelisi lapsia, mitä se heille ja heidän tulevaisuudelle aiheuttaa kun näkee äidin/isän apaattisena makaamassa sohvalla?? edes niiden takia pitäisi nousta.
En todellakaan sano että se on helppoa, jotain pieniä askeleita voisi ottaa joka päivä eikä vain passivoitua. Olenko liian ilkeä kun ajattelen näin? Uskon että on itse vastuussa omasta elämästä aikalailla, kaikilla valinnoilla on seurauksia - eikö näin ole?
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos pääsee jo todella pahaan kuntoon, sieltä on hankala nousta. Mutta ainoastaan kai psykoosityyppisissä ja kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä tilanne tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Masennus tulee sitten vähitellen. Jo siinä vaiheessa kun masennus on aluillaan pitää ihmisen itse tehdä asioille jotain, vielä kun on voimia jäljellä. Vaikka toiset voivat auttaa, niin eivät voi elää sen toisen puolesta.
Jotta alkavan masennuksen tunnistaa ja osaa toimia, niin tarvitaan itsensä tuntemusta ja oman elämän analysointia. Pitää tehdä selvitystyötä oman päänsä sisällä uudestaan ja uudestaan. Oppia pikkuhiljaa ja virheistään.
Minä en pidä masennusta samanlaisena tautina kuin esim. syöpää. Olen sitä mieltä että masennukseen voi itse vaikuttaa. Kokemusta masennuksesta on äitini syvä masennus (lääkkeitä oli ja rutiineilla nousi siitä, mutta oli vuosia kuin "zombie" joka kulki perässä). Lisäksi isäni alkoholismi (ja aina alkoi humalssa sama vanhojen muistelu ja itsesääli) ja itsemurha. Itsekin olin varmaan nuorena välillä masentunut, mutta en tunnistanut sitä. Aina sain kuitenkin noustua sängynpohjalta. Nyt aikuisena yritän todellakin pitää itseäni niskasta kiinni ja en pelkää niinkään että joutuisin masennuksen valtaan- luotan että pidän itseni pinnalla. Eli varsinaista masennusdiagnoosia ja lääkitystä minulla itselläni ei ole ollut, enkä kyllä ikinä aio sellaista saadakaan (ja jos olen selvinnyt elämäni lapsuuden ja nuoruuden kaiken sen läpi mitä oli, niin sillä tahdolla selvitään kyllä kaikki tulevakin, joka näyttää paljon paljon paremmalta).