Olemme mieheni kanssa tyytymättömiä sukulaistemme tapaan olla osallistumatta perhe-elämäämme!

Eivät hoida ikinä lapsia.



Eivät ole kiinnostuneita tulemaan lasten kevät- ja joulujuhliin, tai harrastuksiin.



Synttäreillä käyvät, ostavat lahjoja, myös jouluna.



Ymmärrän, tai koitan ymmärtää, että ovat vielä nuoria. Kiireisiä, töissä ja omissa harrastuksissa. Ja toisaalta nuorimmat sisarukseni ovat murkkuikäisiä, joten onhan siinäkin hommaa.



Mutta kyllä, olen kateellinen niille joilla isovanhemmat mukana arjessa. Lastentapahtumissa näkee usein ylpeitä mummuja ja pappoja, jotka näyttävät olevan iki onnellisia kun saavat viettää aikaa lastenlastensa kanssa.



Onneksi olemme miehen kanssa hyvin perhekeskeisiä molemmat, kaikki vapaa-aika ja harrastukset on perheen yhteisiä. On raskasta, ja aiheuttaa kriisejä parisuhteeseen, mutta hyvinä aikoina ajatellaan, että lapset pieniä vain vähän aikaa.

Teidän lapset = teidän vastuu ja velvollisuudet. Kuka käski hankkia niitä, jos kerran vastuun haluatte jollekin muulle ulkoistaa! Sori vaan. Siis miten sä kehtaatkin vinkua jostakin tuollaisesta, kun juhliinkin he kuitenkin osallistuvat ja lahjoilla kauniisti lapsianne muistavat -kuten sanoit! Sekin on jo jotakin sentään. Epäkiitollinen asenne nyt jollakin...



Iäkkäät ihmiset ovat kasvatusvastuunsa jo täyttäneet omalta kohdaltaan. Mikä sinä olet vanhoja (?) ihmisiä pakottamaan mihinkään? Tai muitakaan sukulaisiasi! Oot varmaan tosi kiva käskyttävä sukulainen...

vie idean pois pointista. Sinun sukusi ilmiö ei ole koko yhteiskuntaa koskeva ongelma

Kyllähän Suomessa vähemmän isovanhemmat ja sukulaiset ovat osa perhettä, kuin vaikka etelä euroopan maissa.





Ja mielestäni se on kurjaa lasten kannalta, myös vanhempien jaksamisen, luultavimmin myös isovanhemmat menettävät jotain.



t.2

Minä en odota hoitoapua - lapsi ei enää sitä juurikaan tarvitse kun on jo koulussa. Mutta että olisivat edes vähän yhteydessä tai kiinnostuneita lapsen harrastuksista tms. Lapsi itse kyselee, tulisiko pappa kylään? Vaan eipä näy pappoja tai mammoja. Välimatkaa ei ole kuin n. 100 km ja kummatkin eläkkeellä, nuorehkoja ja terveitä. Nimipäiviä ei vietetä - niitä kun ei tunnu muistavan kukaan. Synttäreillä ja jouluna tulee lahjat ja siinä se onkin.



Tuntuu, ettei meillä/lapsella sukulaisia/isovanhempia olisikaan. Yksipuoliseen yhteydenpitoonkin tulee jossain kohdassa katto vastaan.

ilmiö tällä hetkellä. Todella monet kärsivät samasta asiasta kuin ap.



Ja kuten tässäkin ketjussa näkee, suvun merkitys ja yhteisöllisyys on kadoksissa, ei ihme, että ihmiset masentuu. Osa siksi, että nääntyy työ- perhe- ym taakkojen alle, osa siksi, että elämälle ei löydy merkitystä.



Suomalaiset ovat unohtaneet, että kaikkein merkityksellisintä on olla läsnä toinen toisillemme ja pitää huolta toinen toisistamme. Ei se sossun täti, kodinhoitaja, vanhustenhoitaja, lastenhoitaja ym. tee sitä paremmin kuin omat läheiset.

Käy siivoamassa tai auttaa kodin askareissa?

Kuljettaa kauppaan tai asioille?



Tuskin.

Siivoamme kotiamme juhlia varten, järjestämme tarjoilut ym vaikeamman kautta ja suku tulee valmiisiin juhliin.



Kuinka moni teistä on leiponut yhdessä vauvan sekä 2 v ja 4 v lasten kanssa? Tai siivonnut kotia juhlakuntoon? Minäpä kerron, että miten se tapahtuu... Tarvitaan mies, joka hoitaa lapsia, kun sinä siivoat tai sinä hoidat lapsia ja mies siivoaa ja siinä meneekin sitten perheen yhteinen vapaa-aika, että saadaan valmista. Se on kuin lumen luontia lumisateella. Sitten lepoviikko ja taas on joku syy ryhtyä urakkaan.



Ja sitten tulee suku, joka vaati, että heitä käytetään kaiken lisäksi autolla siellä ja täällä, jotta saavat ostettua lahjoja sieltä täältä. Ja mennä sinne tänne, kun eivät vain voi olla ja viihtyä pienen arkemme keskellä.



ap



ap

Mutta itse olen oppinut todella nopeaksi leipojaksi ja siivoamaan tehokkaasti juuri siksi ettei apuja ole saanut. Otan mieluummin asioista elämässä opiksi kuin valitan.

Juuri siksi että ei haluta käyttää sitä vähäistä vapaa-aikaa esim. siivoamiseen. Ei ole muuta apua meilläkään, lapset on 1, 3 ja 5 v.

jaksa/ehdi/halua, niin jätä tekemättä.

Hetkinen seis:



Kyseessä on täysin terveet 65- vuotiaat isovanhemmat, joilla kummallakin omat autot käytössä, 100% vapaa-aika käytössä, rahaa moninkertaisesti meihin verrattuna käytössä. Kuinka monella lapsiperheellä oikeasti on niin vanhat ja raihinaiset isovanhemmat, että tarvitsivat apua kodin askareissa? Omat isovanhempani ovat nyt siinä pisteessä - ikää n. 85 vuotta ja silti haluavat tehdä itse.



Me käymme miehen kanssa töissä molemmat, lapsi koulussa. Siis pitäisikö meidän kuljetella näitä 65- vuotiaita terveitä, kykeneviä isovanhempia kauppoihin tai auttaa siivouksessa? Eiköhän se aika koita vasta 20 vuoden kuluttua?



Tai näillä näkymin - osaltani se aika ei koita koskaan, sillä mitä kiinnostusta minullakaan enää on, kun sieltäpäinkään ei olla kiinnostuneita.

Ei ole rutiineja, päivittäisiä askareita, mielekästä tekemistä eikä oikein voi olla niin kuin kotonaan. Meillä on sama juttu. Kahvit juodaan ja hetki seurustellaan ja sitten onkin kiire jo kotiin.



Silloin kun olemme vanhemmillamme käymässä he kyllä ottavat lapset mukaan touhuihinsa ja voivat lähteä yhdessä käymään jossain.

Vali, vali, vali... Ala elämään omaa elämää perheesi kanssa. Jos on noin vaikeeta, älä järjestä/kutsu sukulaisia kotiinne. Ei minunkaan äitini aikoinaan mitään apuja saanut ja kasvatti 5 kakaraa ja kaiken itse järjesti, kun ukko töissä... Ja mulle ei tulisi mieleenkään äitiäni ja isääni vaivata. Ihanaa, kun heillä aikaa ja rahaa reissata ja harrastaa. Sitä toivon, että mekin joskus voitais sama tehdä. Toki normaalit synttärikäynnit, joulut, vierailut jne. hoidetaan. Siis ap. sano sukulaisillesi että se on loppu nyt, en teitä kuskaille, teille kokkaile jne. Ota hei elämä haltuusi, äläkä täällä ruikuta...Ja aika outoa, jos sulla on joka toinen viikko lepoviikko ja muuten "valmistelet" juhlia...

että KAIKKI vapaa-aika ja harrastukset ovat perheen yhteisiä ja myönnät itsekkin että välillä se aiheuttaa kriisejä parisuhteeseen. Vaikka ei meilläkään isovanhemmat hirveästi osallistu lasten elämään, niin jollain tapaa aika ajon hommaamme aikaa pelkästään parisuhteen hoitoon ja lähdemme mieheni kanssa kaksin jonnekkin. Se jos mikä tekee hyvää koko perheen yhteiseen hyvinvointiin eikä kriisejä ole juuri näkynyt.

Onneksi olemme miehen kanssa hyvin perhekeskeisiä molemmat, kaikki vapaa-aika ja harrastukset on perheen yhteisiä. On raskasta, ja aiheuttaa kriisejä parisuhteeseen, mutta hyvinä aikoina ajatellaan, että lapset pieniä vain vähän aikaa.

Harmittaa vain, kun meillä ei ole suurempaa todellista yhteisöä. On vain tämä pieni ydinperheemme.



ap

Hienoa että pystytte  elämäään  tolla tavalla ilman todellista yhteisöä..........Jälkeenpäin ei tule kukaan sanomaan tai ajattele  teistä että pääsitte niin helpolla !