Jos miehesi sairastuisi vakavasti...?

että edes mietit moista

Enkä jättänyt, vaikka mieheni sairastui vakavasti! Nyt kaikki alkaa pikkuhiljaa olla ohi, mutta muistona kaulalla risteilee järkyttävät leikkausarvet ja lapsia ei enää voi saada. Ei silti tulisi mieleenkään jättää häntä! Ei sairaus rakkautta vie!



Sairauden myötä mulle on ainakin tullut suurempi halu selvitä kaikesta. Lasten hädän nähtyäni haluan, että meillä on yhtenäinen perhe mahdollisimman pitkään ja se elämä mitä elämme, että laadukasta ja rakkautta täynnä. Vaikeuksien keskellä on ollut vaikeaa ja kaikenlaiset tunteet ovat risteilleet päässä, mutta olen erittäin onnellinen, että mieheni on elossa ja lapsilla on isä!

Kannattaa silti pitää mielessä, että sairauksia on monenlaisia, aivovauriot niistä vaikeimmasta päästä. Ihmisen persoonallisuus muuttuu täysin ja saat loppuelämäksesi mahdollisesti ikuisen vauvan matkaasi. Teillä kokemus oli ehkä perhettä kokoava, mutta persoonan muuttuessa kokemus on yleensä hajottava. Kruunun voit itse laittaa kutreillesi.

neurologiseen etenevään tautiin. Sellaiseen jossa muisti menee ensin ja äly häviää vähitellen, mutta jalat kantaa kaiken aikaa, kunnes vasta viimeisenä hermostot jotka säätelee liikettä, tuhoutuu. Pian sen jälkeen on luvassa että myös autonominen hermosto tuhoutuu ja hengitys ja sydän pysähtyy. Prosessi kestää vuosia, muttei kymmeniävuosia.



Nämä pariskunnat ovat eri ikäisiä. TOisilla on pieniä lapsia, toiset ovat 50-vuoden paikalla (frontaalilohkon dementia) ja lapset ylioppilasiässä.



TUnetamni pariskunnat ovat pysytelleet yhdessä. Yksin se yksinhuoltajakin elämää ja lastenhoitovelvollisuuksia jne hoitaa. Kukaan näistä tuskin jaksaisi edes ajatella uuden parin hankkimista tai mitään seksielämää. Joku hoitaa seksin itsekseen, joku jonkun satunnaisen kaverin kanssa. Jotakuta ei jaksa kiinnostaa ollenkaan.



Monet ovat hoitaneet puolisoaan ensin kotona esim hoitajan kanssa mahdollisimman pitkään, mutta kun nämä ovat aika vahdittavia tapauksia, nii nse käy aika nopeasti mahdottomaksi. Näistä ei välttämättä heti näe päälle, miten vammaisia ovat, joten voivat esim ovelta-ovelle-kauppiaiden tai puhelimyyjien kanssa aiheuttaa pahoja taloudellisia ongelmia. Nämä tuppaavat myös karkailemaan, kun jalat toimii mutta pää ei. Vaimo voi löytyä esim 30 kilometrin päästä kävelemästä "kaveriaan katsomaan".



Niinpä useat potilaat päätyvät aika pian johonkin laitokseen hoidettavaksi. TUlevat sieltä kotiin viikonlopuiksi jne, kun siellä on puoliso, joka voi vahtia. Usein on myös muita sukulaisia auttamassa. VIikolla sitten ovat sairaalassa ja puoliso töissä jne.



Mutta eroa nämä eivät ole ottaneet. EIhän se puoliso enää se sama ole , johon rakastui, joten tuskin he jatkuvasta rakkaudesta yhdessä pysyvät. Pikemminkin ehkä velvollisuudesta ja kunnioituksesta sen entisen puolison muistoa kohtaan. Ja kyllä mä sen ymmärrän. Itselläni on vammainen lapsi, en minä häntäkään hylkää sen takia, että on vammainen. En jättäisi puolisoanikaan. Ihmisen vlvollisuus on vaan elää sen kanssa, mitä vastaan tulee.



Mutta kaiken tämän jälkeen on sanottava, että jos kyseessä olisi esim alkoholismi tai huumeiden laukaisema psykoosi niin lähtisin kyllä. Nuo sairaudet on jotenkin vaan eri asia.

Saa olla vihainenkin.



Kaikki eivät voi olla puolison hoitajia. Meillä on hiukan vastaava tilanne, sairas olen minä. Mies ei halua kuulla puhettakaan että eroaisimme, mutta kun tilanne tästä joskus pahenee, en voisi kuvitella että hän olisi hoitajani. En velvoita häntä pysymään rinnallani. Ei sellaista tehdä velvollisuudesta vaan rakkaudesta!!!!



Fyysiset rajoitteet on varmasti helpompi hyväksyä. Jos on persoonallisuuden muutosta niin voin kuvitella, ihminen ei ole se sama johon joskus olet rakastunut.

Mä olen kanssa meistä se sairaampi. Olen päättänyt että kun se aika joskus koittaa, menen ennemmin itse johonkin hoitokotiin kuin jään mieheni vaivoiksi. Tämä sen takia, että rakastan häntä niin paljon etten halua häntä itselleni renkiä.



Mun sisko on vaikeasti vammainen ollut lapsesta saakka, ja tiedän että omaishoitajuus on kaikista rankin tehtävä johon tässä maassa voi joutua. Itse en omaishoitajaksi rupea enkä anna kenenkään ryhtyä muakaan hoitamaan. Niillä, jotka ei tiedä sairastamisesta mitään, ei voi olla tähän mitään mutisemista.



Joten AP, jos et jaksa edes avun kanssa niin lähde! Sitähän se miehesikin halusi!

puoliso voi olla tunnepuolen tukena sittenkin kun ei enää pysty kumppaniaan hoitamaan.

Minulla ei ole koskaan ollut "normaalia" hoivaviettiä. En hoivannut nukkeja lapsena, leikkasin vaan niiltä tukat ja kyllästyin jos niille ei ollut uusia vaatteita. En hankkinut biologisia lapsia, tosin mieheni lapsi kiersi minut heti sormensa ympärille. Hän on poikkeus, mieheni tuskin olisi.



Olen melko varma, että tuskastuisin elämään todella sairaan miehen kanssa. En jaksaisi hoitaa häntä eikä minusta olisi hänen elämänsä keskipisteeksi. Kokisin, että oma elämäni valuisi hukkaan. Luultavasti sairastuisin masennukseen. Mielestäni minulla on ensisijainen vastuu omasta mielenterveydestäni, ei toisen ihmisen terveydestä. Siksi pelastaisin itseni, jos vaihtoehtona olisi jääminen sairaan miehen luo oman mielenterveyden kustannuksella.

Alkoholistin vaimoa kehotetaan aina jättämään miehensä. Sairaus se on sekin. Miksi on väärin jättää jostakin muusta persoonallisutta muuttavasta sairaudesta kärsivä? Alkoholistin on käytännöllisesti katsoen mahdotonta raitistua, ja yhtä mahdotonta on parantua monesta muusta sairaudesta. Mutta vain alkoholistin jättäminen on hyväksyttyä. Ihmettelen kyllä suuresti, miksi.

Alkoholistin on käytännöllisesti katsoen mahdotonta raitistua,

Olen kyllä nähnyt alkoholistejakin. Jotkut heistä parantuvat tai ainakin lakkaavat juolmasta niin että oireet pysyvät hallinnassa. Ja tosiaan se on ihan itsestä kiinni.

Esim Als:ään sairastuneen tai dementoituvan oireitten eteneminen taas EI ole itsestä kiinni, eikä sitä ole mahdollista millään elämäntapamuutoksella pysäyttää.

Terveisin 26, joka ilmeisesti on elänyt aika paljon pitempään kuin monet teistä.

Työni puolesta tekemisissä näiden asioiden kanssa. Aika harvalla on kutsumus hoitaa puolisoaan 24h/ vuorokaudessa. Kuukausia, vuosia. Se tarkoittaa monesti luopumista omista menoista ja tarpeista kokonaan. Meistä harvasta siihen on. Suuresti nostan hattua ja kunnioitan heitä jotka jaksavat, mutta kunnioitan keitäkin jotka valitsevat toisin.

En ikinä vaatisi että vaikka toinen vanhemmistani hoitaisi toista kotona jos toinen sairastuisi. Enkä varsinkaan että mieheni/ lapseni hoitaisivat minua. Jokaisella on vain yksi elämä elettävänään.

Olen tajunnut sen, että alkoholismi on aivosairaus, ihan sama jos jollain on Alzheimer tai alkoholismi. Olen luvannut tahtoa ne vastamäetkin ja lupaukset on pidettävä. Eri asia tietenkin olisi, jos mies olisi väkivaltainen, mutta kun ei ole. MIKSI mun pitäisi jättää alkoholistimieheni??

Jos mies sairastuisi ja minä luikkisin karkuun, niin kuka tilan sitten hoitaisi?

Jos mies sairastuisi parantumattomasti, maatila ja ammut olisiva seuraavassa maaseudun tulevaisuudessa myytävänä.

kyllä se rakkaus ja kumppanuus olisi silti liian tärkeää. Ainoa mitä ollaan puhuttu on, että jos menee vihannekseksi niin ei saa pitkittää elämää ja jos toinen kuolee "aikaisin" niin ei jäisi se jäljelle jäänyt sitten yksin loppuiäkseen. Tai siis, ottaisi uuden kumppanin jos sopiva sattuu kohdalle, ei tarvitse ajatella että jotenkin pettäää sitä kuollutta.