Pelkään vanhemmuutta ja perhe-elämää!

Kannattaa hoitaa tietyt asiat pois päiväjärjestyksestä jo raskausaikana, tai mieluummin jo kun raskautta suunnittelee. Tai ihan oikeasti jo kun valitsee miestään.



Jos mies on jatkuvasti baareissa juoksevaa tyyppiä, jota ei ihan kauheasti nappaa kotona iltojaan vietellä, niin se, että se lupaa muuttua "sit ku lapsi syntyy" hirveän harvoin pitää paikkansa. Sellainen pieni vauva kun ei ihan hirveän mielenkiintoista älyllistä haastetta tarjoa. Emotionaalista kyllä, mutta jos mies ei ole sitä tyyppiä, niin sitten ei.



Mutta siis siirtyminen vanhemmuuteen ja perhe-elämään voi olla myös ihan kivutonta ja helppoakin, itselläni oli. Mies oli täysillä mukana, ja nyt meillä on 3 lasta.

Meillä ei ole mitään sellaisia ristiriitoja, joiden pelkäisin uhkaavan liittoamme. Mutta jotenkin kaikki supernannyt ja ystäväperheiden raastavat lapsiperhe-taistelut huolestuttavat, että onko se elämä sitten kurjaa kun lapsi syntyy.

mutta kannattaa myös varautua siihen että ei se aina helppoakaan ole. Se on eri asia katsoa vierestä vieraiden ihmisten ongelmia, omaan lapseen suhtautuu kuitenkin ihan eri tavalla. Lisäksi omaa lasta rakastaa (useimmat ainakin) niin paljon, että ne vastoinkäymiset ei tunnu aina niin pahoilta.



Jossain kyllä oli juttua siitä, että pienten lasten kanssa eletty aika on rankinta parisuhteelle, joten kannattaa ehkä ennen lapsen syntymää keskustella tietyistä jutuista. Meillä esim. harrastuksiin käytettävä aika aiheuttaa eniten närää, ja teimme sopimuksen siitä että molemmilla on tietyt päivät jolloin pääsee harrastamaan tai viettämään omaa aikaa. Myös raha-asiat, jos ei ole älyttömän rikas, ja kotityöt taitavat kuulua useimpien erimielisyyslistalle. Kotitöistäkin voi tietysti sopia että kuka tekee mitä ja milloin, sitten on selvemmät pelisäännöt (vaikka neuvotteluvaraa täytyy tietysti olla). Myös lapsen kasvattamiseen liittyvät erimielisyydet voi aiheuttaa päänvaivaa.



Lapsi muuttaa elämää, ja parisuhdetta, mutta ei useimmitenkaan huonompaan suuntaan. Meillä ainakin on tullut ihan uusia ulottuvuuksia suhteeseen, kun olen huomannut miten ihana isä mieheni on. Välillä toisen naama ärsyttää kun väsyttää ja kotielämä kyllästyttää mutta ne ovat onneksi ohimeneviä fiiliksiä. Myös sellaisen asian tiedostaminen, että kaikki tunteet ovat normaaleja on helpottavaa. Minä olin ainakin esikoisen saamisen jälkeen ihan pihalla siitä tunnevyörystä ja myös tietyt ahdistukset ja pelot saivat minut hyppimään seinille, helpotti kuulla muilta samassa tilanteessa olevilta että heillä saattoi olla samoja ajatuksia. Se, että oli samassa veneessä olevaa juttuseuraa pelasti monet tilanteet.



Itse olen aika hidas sopeutumaan muutoksiin, eikä äitiys ihan heti tuntunut omalta jutulta, mutta onneksi se alkoi pikkuhiljaa sujua ja rupesin luottamaan itseeni. Nyt odotellaan innoissaan seuraavaa perheenjäsentä, hieman kevyemmällä mielellä. Tsemppiä sulle, kyllä ne asiat yleensä selviää ja tietynasteinen hermoilu on varmasti normaalia kun elämä on muuttumassa.