Isätön poika

Luin kirjan Elämäni poikana, ja mieleeni tuli monia tarkentavia kysymyksiä/kommentteja muutamia kohtia koskien. Muuten kirja oli mielestäni kiinnostava ja monin paikoin ansiokas, mutta todella asenteellinen yksinhuoltajia kohtaan.



Tuntui, että kirjassa esitetyt päätelmät isien tärkeydestä pojille johtuivat ajatuksesta, että vain mies voi pitää perheessä yllä auktoriteettia. En oikein voi millään ymmärtää näkökulmaa, se tuntuu olevan peräisin jostain 50-luvulta eikä edusta nykypäivää.



(Naispuolisista) ykshuoltajista kirjassa oli paljon tekstiä siitä näkökulmasta, että he eivät kykenisi olemaan perheessä aikuisia. Kirjassa eli huoli siitä, että ilman miestä elävä nainen asettaisi mielessään poikansa aikuisen miehen asemaan, ja siten estäisi häntä olemaan lapsi.



Tämäkin tuntui todella oudolta ajatukselta. Voisin ehkä käsittää sen joissakin harvoissa tilanteissa, joissa äiti on alunperinkin kokenut olevansa vain "puolikas" ilman miestä ja tukeutunut vahvasi vastakkaiseen sukupuoleen. Jos tällainen nainen sitten jää "miehettömäksi" avioeron myötä, niin hän voi, mahdollisesti kenties joissain todella poikkeuksellisissa tapauksissa, alkaa turvautumaan poikaansa perheen miehenä. En vain usko, että se on kovin yleistä meidän kulttuurissamme.



Olisi kiinnostavaa lukea poikien kehityksestä (naispuolisten) yksinhuoltajien perheissä silloin, kun äiti on itsenäinen ja jämäkkä auktoriteetti, jolla on myös oma tyydytystä tuova aikuiselämä, ja joka kasvattaa lastaan aikuisena eikä lapseen tukeutuen. Ja perheissä, joissa äiti on elänyt omasta valinnastaan sinkkuna ilman miestä, eikä lapsi ole kokenut hylätyksi tulemisen tunteita eron seurauksena. Ja perheissä, joissa pojalla on arkielämässään hyviä pysyviä muita miehenmalleja, kuin isiä. Tällaisia ovat kaikki tuntemani sinkkuäidit ja mielestäni myös oma pieni perheeni.