Vitsi, että mä oon katkera ihminen.
Sen voin kyllä myöntää. Nyt olen sitten päättänyt, etten raskaudesta (1. lapsi sekä mulle että miehelleni, ollaan yli 30-v.) en kerro anopille ennen kuin se huomaa sen itse (nähdään harvoin, kesällä ja jouluna ja joskus väliajoilla, välimatkaa monta sataa km). Alettiin miehen kanssa seurustelemaan lukioikäisinä ja koskaan anoppi ei ole minua kunnolla hyväksynyt. Syytä en tiedä, olen ns. kunnon ihminen, korkesti koulutettu ja hyväpalkkainen, tunnetusti mukava kympin tyttö. Mieheni on se " toinen poika ", esikosipoika on se äitin silmäterä. Esikoispojan tyttöystävät ja vaimo ovat saaneet aina luxyskohtelun, esikoispojan lapset ovat mummun silmäteriä. Harmittaa vietävästi mun miehne puolesta, se on aina ollut se perheen sovittelija, joka ei koskaan mitään huolta vanhemmilleen aiheuttanut ja ansaitsisi kiitokset ja kehut ennemmin kuin isoveljensä. Meillä anoppia kyllä passataan, mutta minä en ole koskaan edes anoppilassa yötä ollut!
Ja turha anopilla odottaa, että meillä häntä vanhana hoidettaisiin. Kärrää ensimmäisenä sen vanhainkotiin, appea voin jeesatkin.
niin tolla asenteella teidän suhde tulee olemaan epätyydyttävä aina. Mitä jos ottaisit juuri vastakkaisen asenteen ja tekisit kaikkesi anopin eteen niin saattaisi tapahtua jotain yllättävää...