Mitä olisit ajatellut jos ollessasi 15-vuotias olisit saanut tietää millaista elämäsi on nyt

Tätä toivoinkin. Paljon lapsia ja ihana mies.

miehen, 2 lapsen ja kultaisen noutajan kanssa? Miten joku voi ajaa farmarimallista hopeanharmaata autoa? Miten jollekin riittää tylsä klo9-17 asiantuntijatyö toimistossa? Eikö tolla tyypillä ole muuta unelmaa kuin haaveilla kesäasunnon remontin valmistumisesta ja lasten elämän onnistumisesta? Miten joku voi harrastaa joogaa tai entisöintiä? Onko toi tyyppi aivokuollut???



Nyt 36v ajattelen elämästäni: Miten voinkin olla näin onnekas? Haaveiltavaa ja unelmoitavaa riittää, vaikka elämäni "suuret unelmat" ja palaset ovat loksahtaneet jo paikoilleen.

Siis jos olisin 15v. Tässä vuosien varrella on kriteerit kasvaneet ja en ole 100% tyytyväinen.

..ja alkanut säästämään rahaa, mikä olisikin ollut ihan viisasta. Silloin oli ihan katastrofi jos oli enää 100mk lompakossa. Entä jos tulisi jotain kivaa eteen? Ne monet kivat olisi saattanut jäädä hankkimatta jos olisi tajunnut millaisiin velkoihin sitä joskus joutuu..

Mutta toisaalta olisin ollut tyytyväinen siitä miten ihana lapsi mulla on. Mutta myös surullinen siitä, kun sille ei ole varaa hankkia kaikkea haluamaansa materiaa. Siksi mä varmaan olisinkin säästänyt.

15v minä oli vielä aika järkevä (vaikkakin vähän kivan materian perään), toisin kuin 19-21v minä, joka olisi ryypännyt kaikki ne säästöt. Että paljonpa olisi auttanut.. ;)

Kuten silloin suunnittelin

Ja varmaan suuri huokaus, että vasta yli 3-vuotiaana (NIIN VANHANA, IKÄLOPPUNA SENIILINÄ) löydän itselleni rakkauden.



Terv. nuorekas 4-kymppinen :)

"Jaahas. Näköjään se masennus on elinikäinen vaiva. Ja näköjään kukaan ei tule mua tai mun sairauttani ymmärtämään jatkossakaan."

"yli 30-vuotiaana" oli tarkoitus kirjoittaa



terv. nuorekas 4-kymppinen

Sitä saa elämältään, mitä haluaa.

Jos tietäisin vain perusasiat kuten ammatti, perhe, asuinpaikka... niin olisin varmaan ajatellut että APUA! Muistan kuinka opon tunnilla sanoin, etten tiedä mihin ammattiin haluan, mutten ainakaan MITÄÄN tietokoneiden parissa. Enkä oikein innostunut pitkästä opiskelu-urastakaan. Ja HUPS, tietojenkäsittelystä valmistuin yliopistolta :)



Mutta jos tietäisin enemmän, eli kuinka ihanat terveet lapset on, kuinka paljon pidän työstäni, kuinka ihana mies, kuinka paljon olen päässyt tekemään musiikkia ihan harrastuspohjalta ym ym niin olisin kyllä ollut iloinen.



Juuri 15-v ja vähän nuorempana on niin ehdoton. Sukulaistyttöni juuri kirjoitti facebookiin kuinka ei ikinä halua tavalliseen kaavaan 8-16 toimistotyö+2lasta+omakotitalo. Haluaa muusikoksi tai taiteilijaksi... Sairastaa nuoruusiän masennusta ja ahdistusta. Miten sitä saisi teinit uskomaan, että yllättävän monelle tuo peruskaava on oikein toimiva ratkaisu josta voi olla tosi onnellinen! Ja vaikka heti 2-kymppisenä ei olisi tähtenä Suomen musiikkitaivaalla, niin silti voi päästä tekemään musiikkia paljonkin elämänsä aikana, ja vaikka rakentaa (esim. muusikko-)unelmaansa pikkuhiljaa sen peruskaavan ohella. Tämän haluaisin sanoa, ja ehkä ao. teinille sanonkin.

että kamalien vuosien, koulukiusaamisen ja muun jälkeen löydän paikkani, saan mainetta ja julkisuutta omalla alallani ja saan samanhenkiisiä ystäviä omalta alaltani.

15-vuotiaana olisin ajatellut, että kamalan tylsää, koti, pari lasta, lemmikkieläimiä.

Muhun pätee se, että sun pitää varoa, mitä haluat, sillä voit saada sen. Elämäni on ollut erittäin värikästä, olen tehnyt melkein kaiken kamalan mitä ihminen voi tehdä (tavallaan juuri ne asiat, mitä se 15-vuotias ihannoi kapinassaan), joten nyt olen tosi onnellinen rauhallisesta, mukavasta elämästä. 15-vuotias kuitenkin voisi yllättyä siitä, kuinka tasapainoinen ja onnellinen olen nykyään.

että elämä on eletty 28-vuotiaana.

Etten ikinä aio hankkia pentuja tai sitä ukkoo sohvalle rötköttämään.



Nyt kolmevitosena olen onnellinen vaimo ja neljän ihanan lapsen onnellinen äiti. =)



Eli niin se elämä ja ajatusmaailma vaan heittelee...

15veenä olo oli turvaton ja meno levotonta,nyt 10v myöhemmin mulla on ihana mies ja lapset,oma paikka on löytynyt ja myös se turvallinen olo:)

Ehkä materiaalisesti enemmänkin kun toivoin.

Wau, miten siistiä! Mun olis ollut vaikea uskoa, että olen asunut ulkomailla jo yli kymmenen vuotta, löytänyt tosiaan rinnalleni sen miehen, josta silloin haaveilin ja saanut maailman suloisimman lapsen.

vihdoin 37-v.



Se oli elämäni ikävin vaihe, koulukiusausta ja yksinäisyyttä. Nyt ihana mies, kolme lasta, menestystä työelämässä, rakkaita ystäviä, varallisuutta, ulkonäkö kohdillaan ja itsetuntoa. En voisi toivoa parempaa.



Teini-iän pissiskiusaajat voivat nyt huonosti. .. Inhottavinta on se, että minun on hankala tukahduttaa vahingoniloa. Tyhmää ja lapsellista sekä ilkeää. Onneksi sentään tajuan sen itse.

Tavallaan olen nähnyt jo tulevia tapahtumia unien kautta.

Nyt niitä välähdyksiä osaa vasta yhdistää toisiinsa.

Vaikeissakin hetkissä tulee sellainen intuitio että kyllä tämä tästä kun olen nähnyt jo pätkän paremmasta tulevasta.

Elän nyt aika lailla sellaista elämää mistä haaveilin nuorena. Ulkomailla vietetyt vuodet olisivat olleet ehkä pieni yllätys. Mutta varakas mies, yli 30-v hankittu esikoinen, toinen ja viimeinen tulossa, kaunis koti (sisustettukin juuri kuten silloin jo haaveilin, paljon valkoista), mukava työ asiantuntijana (ok, silloin ajattelin, että minusta tulisi tutkija), teen töitä sen takia kun se on kivaa, rahan takia ei tarvitse, matkustellaan paljon jne.



Voiko enemmästä haaveilla tässäkään iässä?

15-vuotiaana olin idealistisempi ja olisin ajatellut asuvani nyt tyylin jossain omavaraistaloudessa tai kommuunissa. Nyt ollaan aika normiperhe vaikka vältetään autoilua, käytetään kestovaippoja ja lajitellaan yms. Olisin ehkä vähän yllättynyt myös siitä että olen nykyään äitihahmo, ennen olin sellainen poikatyttö.