Välillä harmittaa, että sain lapsen niin nuorena.

Minä olin 18v kun esikoinen syntyi, 23v kun kuopus syntyi. Nyt olen 26. Joskus on tuntunut samalta kuin sinusta, ja toisessa hetkessä taas tosi hyvältä, että päätökset ovat olleet oikeita.

Oletko ajatellut että ihan jo muutaman vuoden päästä lapsesi itsenäistyy vauhdilla, on omat menot, tulot, kaverit ja harrastukset. sinulla on sitten taas omaa aikaa ihan kyllästymiseen asti! Meillä esikoinen on pian 9v ja tuntuu että harvase ilta jo lappaa kavereillansa ja luistelemassa jne.

Olen VARMA että pärjäät, ja huomenna taas jo voi asiat tuntua olevan paljon paremmin. Tsemppiä!

Mutta ehkä nuorella äidillä ja mummoäidillä on yksi yhteinen piirre. Me emme sovi muottiin ja koemme, että meidän pitää olla kaksi kertaa parempiä äitejä kuin muut. Suoritamme täydellisesti äitiyttämme ja unohdamme itsemme. Kun lapset kasvavat, tulee väsymys ja tyhjä olo kun täytyy etsiä itsensä uudelleen.



Sinulla on nyt tämä vaihe, että kelaat elämääsi taaksepäin. Mietit ratkaisujasi ja mietit, mitä elämäsi olisi voinut olla toisenlaisena. Minä teen myös tässä 45 vuotiaana samaa. Mietin, mitä elämä olisi ollut jos olisin tehnyt lapsia nuorempana ja mitä minulla on vielä edessä.



Kriisien kauttaa kasvaa aina vahvemmaksi. Joskus on hyvä pysähtyä miettimään, eikä vain aina suorittaa ja porhaltaa eteen päin.

Yritä jaksaa ja älä turhaan syyllistä itseäsi näiden mietteiden takia. Kun kyseenalaistaa ratkaisujaan, on mahdollisuus kasvuun.

itse sain esikoisen 20v. ja nyt odotan toista, ehdin juuri ja juuri täyttää 24 ennen vauvan syntymää (ehkä, ellei päätä tulla pari viikkoa etuajassa).



joskus tulee kyllä mietittyä, että kunpa sitä joskus pääsisi jonnekin. varsinaisesti mihinkään juhliin en halua, baarielämä ei houkuta eikä sellainen järjetön ryypiskely mitä mun ikäluokkani (lapseton sellainen) tuntuu edelleen harrastavan varsin tiuhaan tahtiin. mutta edes joskus johonkin, miehen kanssa leffaan tai syömään, tai vaikka edes yhdessä kauppoja kiertelemään! kyllähän mä yksikseni pääsisin, kun mies olisi hoitamassa lasta, jatkossa lapsia, mutta valitettavasti vain kaveripiirini on kutistunu melko olemattomaksi sen myötä kun ekan lapsen sain - aika harvoja on sen jälkeen kiinnostanut mun seurani, enkä jaksaisi itsekään olla aina se, joka soittelee koko puhelimen nimilistan läpi ja viettää iltansa kuuntelemalla miten sille ja tuolle ei käy kun ovat menossa sinne ja tänne sen ja tuon kanssa, ja tämä puolestaan on toisessa kaupungissa ensi viikon alkuun asti jne. yksinkään ei viitsi lähteä, joten sitten istutaan kotona. mies puolestaan, vaikka ei usein mihinkään haluakaan lähteä, käy kuitenkin huomattavasti mua useammin kavereidensa kanssa jossakin - häntä kun kaverit edelleen pyytävät mukaan, vaikka hän usein kieltäytyykin vedoten lastenhoitoon tai väsymykseen.



ja varmaan ihan turha lisätä, mut lisätään nyt kuitenkin - meillä on sukulaiset yms. lastenhoitoavuksi vaivattavat mahdolliset tuttavat (siis ne joita kehtaa pyytää hoitamaan, koska saattaisivat jopa suostua) kaikki eri kaupungeissa ympäri suomea, joten meille on n. 1-2 kertaa vuodessa mahdollista päästä miehen kanssa kaksistaan minnekään. sen vuoksikin mä kaipaisin sitä yhteistä aikaa, jolloin voisi tehdä muutakin kuin istua sohvalla tuijottamassa telkkaria kun lapsi/lapset ovat nukkumassa tms.



mutta kuitenkin, kasvaahan nuo lapset joskus joka tapauksessa, joten tällä hetkellä mä vaan toivon että mieskin jaksaisi suhtautua samalla lailla, ja sitten kun lapset ovat sen verran isompia että uskaltaa vaikka jättää tunniksi, kahdeksi keskenäänkin (tai löytyy joku joka voisi toimia valvojana/hoitajana), niin voitaisiin taas mennä kaksistaan. usein vain tuntuu käyvän niinkin, että kun taas olisi mahdollista mennä ja viettää kahdenkeskistä aikaa, sitä ei enää "osata" tai kaivata, kun sitä ei ole ollut. mutta kyllähän sitä sitten ehtii, anoppikin veti uuden murrosikävaihteen päälle tuossa neljänkympin kunniaksi, ja silloin mullakin on jo aikuiset tai ainakin melkein aikuiset lapset :D

siinä vaiheessa, kun olette 40. Toisin kuin minä, joka käärii vielä nelikymppissyntymäpäivänään vaippoja kuopukselleen. Jos siinä välissä jonkin aikaa omistautuukin perheelleen, niin kyllä sitä vielä ehtii bilettää keski-iässä.

Nimim. Tangomarkkinoilla tavataan:-)

kun täällä pääsee nollaamaan aivonsa, mutta toisaalta saa myös neuvoja/apuja/tukea kun sitä tarvitsee :-)



Nyt kun katselen nukkuvaa pienoistani niin olen tosi onnellinen. Ehkä itseänikin stressaa eniten se, ettei niitä hyviä kavereita enää oikein ole eikä enää tässä elämänvaiheessa uusiin ihmisiin pääse niin helposti tutustumaan. Kai täältä pk-seudulta löytyis muitakin yksinäisiä kun vaan vähän yrittäis etsiä :-)



-Ap

Hei ap!

Itse olen saanut kaksi lastani alle 30-vuotiaana. Ensimmäisen siis melko nuorena ainakin nykytilastoihin verrattuna. Tällä kokemuksella, mikä minulla vanhemmuudesta on, olen varsin kiitollinen siitä että lapset ovat minulle jo siunaantuneet! Ajatus, että koko urakka olisi vasta alussa on uuvuttava.



Ihmettelen myös kommentteja siitä, että elämä on eletty, kun saa lapsen. Toki elämä muuttuu kovastikin, mutta monelle meistä vanhemmuus on isoin merkitys elämässä. Minun olisi vaikea kuvitella eläväni ilman lapsia. Arjen pyörittäminen ja suuri vastuu lapsista ei tietenkään aina ole helppoa, mutta miksi pitäisikään olla?



Mielestäni voit olla ylpeä itsestäsi, varmasti olet ollut riittävän hyvä äiti!

Eli perheeni muutti paljon ja kannoin huolta veljestäni ja vanhempieni alkoholi onglemista.

muut olivat ulkona kavereidensa kanssa ja minä taas en uudella paikka kunnalla tuntenut ketään ja olin yksin hoivaamassa oman perheeni ongelmia, mille en kuitenkaan voinut mitään.

aikuistumisesti kesti kauemmin kuin muilla. Olin 24 kun sain ajokortin. En rohjennut käydä itse ulkona kun ei ollut autoa ja asuttiin ulkomailla missä on vaarallista naisen liikkua illalla yksin.

Ja 23 vuotiaana tapasin mieheni joka auttoi minua itsenäistymään, mutta hän oli itse aika dominoiva ja nyt vasta yli 13 vuoden avioliitto vuosien jälkeen olen rohjennut ottamaan hänestä eron.



Olin sellainen surkimus.



Mutta onhan nyt vielä elämää elettävänä.

olen ollut tosi uhrautuva äiti ja vaimo ja tiedän ite, että olen tehnyt kaiken just oikein ja hyvin... lasten kanssa oon aina pistänyt parastani, ollut kotiäitinä ja mulla on aina TÄHÄN ASTI ollut se tunne et tein just oikein enkä kaipaa MITÄÄN MUUTA... nyt mä petän mun miestä ja itken itteni uneen, koska taisin pilata just kaiken..

Ootko rakastunut toiseen vai onko kyseessä vapaudenkaipuu, kokeilunhalu?

yks päivä vaan oikeesti, yks päivä tuli semmonen olo et mun on päästävä pois ja saatava rakastua uudestaan... nyt mullon kamala olo..