Välillä harmittaa, että sain lapsen niin nuorena.

kohtuudella toki :) .Lapsesi toki tarvitsee sinua, mutta on nyt koko ajan isompi eikä enää niin sinussa kiinni. ?

ehkä se johtuu siitä että kotona on ekaluokkalainen. Edelleen olen ystäväpiiristäni ainut, jolla on lapsi.. :-)



Menojalkaa kyllä vipattaa, ehkä pitää vaan uskaltautua taas muun "nuorison" joukkoon... ;-)



-Ap

Ma en edes laske sua aikuiseksi. Ihan kakara olet viela. Elama kulkee sellaisissa jaksoissa. Sa olet siirtymassa seuraavaan. Nauti siita mita sulla on alaka marehdi sita mika on mennytta....oikeastaan aika harva osaa sen taidon.

ite oon nyt 30v ja oon ihan tyytyväinen että nuorempana tuli mentyä. En ole hirveästi jäänyt kaipailemaan krapula-aamuja tai ihan vain väsymystä venyneen illan jälkeen.

Ei tarvi nyt alkaa haikailla baari-iltojen perään.

Ja siis lapsia on nyt yksi, 3kk.

Olen yrittänyt hänelle tarjota parhaan mahdollisen elämän, olen opiskellut hyvän ammatin (opettaja) ja tehnyt parhaani, jotta lapsellani olisi hyvä olla. En ole heitteille jättänyt, mutta ehkä olen unohtanut itseni? Kuka minä olen? Olen niin kovasti yrittänyt näyttää kaikille, että kyllä minä pärjään jne ja nyt olen aika väsynyt. Tuntuu, ettei mulla ole enää mitään annettavaa.



Ehkä näin ei sitten saisi tuntea. Pitäisi vaan jaksaa ja jaksaa.



-Ap

Nyt kolmekymppisenä kaverit vasta saavat vauvoja ja mulla on nuorinkin jo koulussa. Mitään rälläämistä en ole kyllä varsinaisesti kaivannut mutta ehtiihän sitä vielä jos tuntuu siltä.

Minullakin on ekaluokkalainen kotona ja itse olen 23! Laske siitä... Joskus tunnen samoin kun sinä,mutta mikä sua nyt estää lähtemästä välillä juhlimaan...? Niin ja mulla on vielä 3-vuotias ja 3-kuinen... =)

28 vuotiaana. Menin toisen kerran naimisiin 30 vuotiaana ja sain ekan lapseni 31 vuotiaana. Olen aina ollut vastuullinen luonteeltani. Mitä sillä vapaudellaan tekee? Parasta on ollut, kun sain lapseni.

Minä en ainakaan jaksaisi jos en välillä pääsisi vähän juhlimaankin. Olin ehtinyt kyllä jo useamman vuoden juhlia ennen ensimmäistä lasta ja lapsi on kovasti toivottu ja odotettu. Mutta kyllä minä silti haluan välillä tehdä jotain muutakin. Minä olen kyllä siitä onnellisessa asemassa että mun mies hoitaa lapsia mielellään jos haluan mennä ja mummolaankin pääsee yökylään tarvittaessa ja muulloinkin. MInä olen nyt 26 ja lapsia on kolme vanhin 6 v ja nuorin alle vuoden. Nykyään ei kovin usein tee enää edes mieli lähteä, pienimmäinen on ollut yhden kerran isänsä kanssa ja yhden kerran mummolassa. Mutta kyllä se aina hyvää tekee välillä päästä jonnekkin, enkä edes yritä väittää muuta.

Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja etsit itsellesi kumppanin. Kuulostaa että kaipaat kaveria, jonka kanssa tehdä juttuja vaikka koko perheen voimin. Sitten välillä voit mennä tyttökavereiden kanssa ja välillä kumppanisi menee. Piristää kummasti =)

Olet ollult monta vuotta äitinä ja vieläkin hyvin nuori (olen sinua 10v vanhempi).



Sitäpaitsi tiedätkös mitä? Tuttu psykologi sanoi, että juuri tuossa vaiheessa, kun on ollut vanhempana lapselle noin monta vuotta (n. 7v) ja lapsi alkaa selvästi itsenäistyä, siis alkaa selvitä monista asioista ilman vanhemman jatkuvaa apua, vanhemmalle iskee väsymys. Siis ihan tavallaan sillä lailla, että nyt on projekti tuotu siihen vaiheeseen, että se alkaa pärjätä itsekseen juuri sillä tavalla, että siihen ei tarvitse enää koko energiaa syytää - mutta sittenkin kyllä AIKA PALJON.



Tavallista siis on, että juuri tuossa vaiheessa vanhempi "kyllästyy" ja alkaa ottaa jonkinlaista henkistä etäisyyttä lapseen. Tämä tulee myös lapsen hyväksi. Lapsikin alkaa kyllästyä vanhempaansa, sitä kautta, että hän huomaa, että ei saakaan koko ajan kaikkia tarpeitaan tyydytettyä hänen kauttaan.



Mikä tässä on hyvää lapselle on se, että nyt vanhempi ei enää pidä häntä jatkuvan tarkkailun alla - hän suuntaa kohti maailmaa ja uusia haasteita. Tarkoittaen meidän maailmassamme ihan koulua, ehkä harrastuksia, ainakin ystäviä.



Sinulle voisi tulla väsymys vaikka olisit tullut äidiksi 28-vuotiaana ja huomaisit olevasi edelleenkin 35-vuotiaana lapsesi ainoa pääasiallinen huoltaja. Jos teitä olisi kaksi, voisit välillä ottaa irtiottojakin arjesta ja lapsesi olisi isänsä kanssa.



Mä en siis näe tuota vain ikäkysymyksenä. Mutta onneksi olet vielä niin nuori, että vaikka susta tuntuukin siltä, että olet ehkä menettänyt jotain sillä, että olet nuorena aikuisena ollut lieassa, niin monet kokevat raskaasti samat tunteet myöhemmässä ikävaiheessa. Vaikka olisivat saaneet liehua kuinka pitkään.

Oloni on jo nyt paljon parempi! Välillä sitä vaan väsyy vähän kaikkeen ja varsinkin muiden ihmisten odotuksiin. Usein ärsyttää sekin, että olen antanut lapselleni kaiken mitä minulla on ja silti saa kuulla ettei se ole mitään, kun hänellä ei ole ehjää perhettä jne.. Mies pääsee tässäkin asiassa kuin koira veräjästä, eihän hänen tarvitse edes kertoa kenellekään lapsestaan. Ja minuakin harmittaa lapseni puolesta, mutta mennyttähän en voi enää muuttaa..



Kaikki eivät tietystikään vapautta kaipaa, mutta itse olen aika "boheemi" luonteeltani, joten säännölliseen elämänrytmiin itsensä pakottaminen on ollut aika rankkaa. Velvollisuuksia ja aikatauluja. Olen onnellinen kun joskus saan käydä "yhdellä" ystävieni kanssa, siitä saa taas älyttömästi voimia kun saa jutella ihan aikuisten kanssa. Onneksi mummolan ovet ovat meille aina avoinna :-)



Liikaa en kai voi painottaa sitä, että lapseni on minulle elämäni tärkein asia, mutta kaikkeen liittyy aina myös ne negatiiviset puolet. Minulle on ollut tosi kova paikka tajuta, että lapsellani ei tule koskaan olemaan ydinperhettä ja että minä olen hänen ainut vanhempansa eli kaikki paineet ovat minun harteillani. Osaanko kasvattaa hänestä tarpeeksi hyvän ihmisen..



-Ap

Olen 24 ja ikäkriisi täälläkin pukkaa,lapset on vielä alle kouluikäisiä mutta kun opiskelen tällä hetkellä niin tulee sitä kaikenlaista mietittyä.Opiskelu toverini ovat nuoria,ei perhettä yms.En kaipaa ryyppäystä,juhlimista yms mutta alkaa jo ihan tosissaan kyrsiä luokkakavereiden nälviminen kuinka elämäni on ohi kun mulla on lapsia ja siitä kuinka en voi ryypätä joka helkutin vkl,huoah,en edes ymmärrä mistä ovat keksineet sen että elämä loppuu kun lapsia syntyy,itse ainakin nautin siitä kun saa perheen kanssa mennä ja tulla!

Minä olen vanha opiskelu maailmaan mutta nuori äiti maailmaan,en kuulu mihinkään,masennusta alkaa tulemaan kun ajattelen!!

ja kuopuksen sain kun olin 23v täyttänyt. Lapset oli toivottuja kyllä.



Siltä näin jälkikäteen olen miettinyt eniten sitä, että alle 25v:n mieli on vielä melko ailahtava. Yhtenä jaksona lasten teko ja perhe-elämä lopun ikää saattaa tuntua tosi hyvältä idelta. Kun taas sitä voi seurata jakso jolloin aatteet on ihan muuta.



Mun mielestä alle 25v:n ei kannattaisi sitoutua mihinkään vielä liian syvästi/loppuiäksi. Ja lapsiinhan sitoutudaan kyllä lopuksi ikää jos sellaisen tekee. Samoin esim. avioliitosta eroaminen ei ole ihan pikkujuttu.



Nuorten mieli ja minä itse on vielä kehittyvä ja pitäisi antaa rauhassa katsoa mihin suuntaan sitä vielä mieli muuttuu. Tunnustella itseään ja maailmaa....



Ei sillä, ei mun elämä huono ole missään nimessä. Vastuuntuntoinen olen ja lapseni aina hyvin hoitanut. Myös töissä edennyt ja saanut kiitosta. Eli hommani hoitanut. Periaatteessa kaikki on oikein hyvin. Mulla on hyvä mies, ihanat lapset, kaikkea mistä jotkut haaveilee koko ikänsä.



Silti mun oman persoonan ja itseni kannalta olisi ollut hyvä elää pidempi etsikkoaika...



Kyllä olen edelleen sitä mieltä että lapset ja perhe on mun juttu, sen tiesin jo lapsena. Mutta silti, ap, sä ymmärrät :)



Mutta ihan ookoo näinkin.... :) Paaaljon huonommin voisi olla!

Nyt vaan kalenteriin aikoja päähierontaan, bileiltaan, leffailtaan, (ootko sinkku vai yhdessä lapsen isän kanssa? jos sinkku niin treffejä kanssa). Ehkei toi liity sun ikään sinänsä vaan siihen, että pikkulapsiaika on ohi ja ehdit vihdoin huomata itsesi ja omat tarpeesi.

Olen yrittänyt hänelle tarjota parhaan mahdollisen elämän, olen opiskellut hyvän ammatin (opettaja) ja tehnyt parhaani, jotta lapsellani olisi hyvä olla. En ole heitteille jättänyt, mutta ehkä olen unohtanut itseni? Kuka minä olen? Olen niin kovasti yrittänyt näyttää kaikille, että kyllä minä pärjään jne ja nyt olen aika väsynyt. Tuntuu, ettei mulla ole enää mitään annettavaa.

Ehkä näin ei sitten saisi tuntea. Pitäisi vaan jaksaa ja jaksaa.

-Ap

Hei!



Olet todella nuori vielä, ja voit nyt alkaa mennä tanssahtelemaan aina silloin tällöin, kun lapsesi on jo noinkin vanha. Lapsihan voi mennä kavereille tai mummolaan yöksi silloin tällöin. Ja mikä parasta, nyt olet jo sen verran kypsä, ettet enää menisi tekemään samoja virheitä ja kännisekoiluja, mitä monet nuorempana tekevät. Ihanaa, että sinulla on lapsi ja rakastat häntä. Jos tunnet itsesi kovin väsyneeksi, niin kannattaa mennä vaikka juttelemaan jonnekin (psykologille). Se auttaa tosi paljon! Hymyä huuleen!

Nautin äitiydestä ja "tylsästä" perhe-elämästä. Kaverit kävivät joskus kiireellä moikkaamassa. Uusia kavereita sain sitten hiekkalaatikolta.

Päälle 30v mulle tuli menokausi. Vuoden verran kävin paljon tanssimassa mutta ei se häirinnyt kotielämää koska en lätrännyt viinaksien kanssa.

Kohta olen 40v ja odotan kovasti mummoaikoja :)

Minä tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi 19v, luulin olevani kovin aikuinen jne silloin, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna olin todellakin aivan lapsi vielä itsekin.



En kuitenkaan kadu missään nimessä että sain esikoiseni silloin.

Kovasti kyllä menojalka alkoi vauvan syntymän jälkeen vipattamaan, ja sitä jatkuikin monta vuotta. Sitä kadun. Onneksi lapsella kuitenkin aina oli hyvä hoitaja.



Nyt 7 vuotta myöhemmin meille on syntynyt kaksi lasta lisää ja nyt vasta koen itseni "aikuiseksi" ja tarpeeksi vastuuntuntoiseksi kantamaan vastuuta lapsista. Enää ei tee mieli juosta kavereiden kanssa baareissa, mielummin kotona perheen kanssa. Tietysti joskus käymme ulkona, mutta aika harvoin.



Minä ainakin olin liian lapsi saamaan lapsia alle 20v.

Mulla taas ihan toisenlainen kokemus, sain ekan lapseni nippanappa 18-vuotiaana ja toisen heti perään, lasten isän kanssa sukset meni ristiin aika pian. Väkivaltaa ja alkoholia.



Nyt liki 40-vuotiaana olen tyytyväinen siihen että tein lapseni nuorena, kun katson ystäviäni, kuinka he raahustavat väsyneinä ja allapäin pienten lasten kanssa ja minulla on mahdollisuus harrastaa mennä ja tulla, tehdä kaikkea mitä haluan.



Toki tuo vauvasta 15-vuotiaaksi asti oli aika vaativaa ja rasittavaa, mutta en siltikään kadu hetkeäkään valintaani. Vaikka lapsi olinkin silloin aikoinaan niin kuitenkin kehityin ja kasvoin ihmisenä ja nykyään olen tavattoman ylpeä aikuisista lapsistani, joiden kanssa minulla on todella hyvät ja läheiset välit.

Minusta on ihanaa kun on tehnyt lapset nuorina. Ja vanhempainilloissa ynnä muissa koulun tapahtumissa on mukavaa olla nuorin vanhemmista. Ja kai lapsi tykkää myös että äiti on 32 vuotias kun muiden äidit on yli 50 vuotiaita. Meillä vanhin pääsi viime kesänä ripille.