Miksi eronneet äidit siirtävät katkeruutensa erosta lapsen kannettavaksi???

Päinvastoin, yritän kokoajan miettiä lasta kaikessa ja säilyttää hänen välinsä isäänsä yhtä rakkaina kuin minuunkin.

että meidän perheessä kaikki lapset oli jo miltei aikuisia (22,20 / 17) kun vanhemmat eros. Äidistä tuli niin hirvittävän katkera, ettei tosikaan.. Vaikka itse teki aloitteen eron suhteen / muutti pois kotoa. Mustamaalasi meille lapsille isää, haukkui ja morkkasi minkä kerkesi. Muisteli 20 vuotta vanhoja juttuja, kuinka huonosti isä oli meitä silloin hoitanut jne. Huh huh. Jos oltaisiin nuorempia oltu kun erosivat, niin varmasti äiti olisi onnistunut myrkyttämään mielemme isän suhteen.

Onneksi kaikki eivät sitä kohtaa koskaan.



Oma kokemukseni on ristiriitainen. Poikani ,nyt 18v, on minulle ihmetellyt että miksi puhuin isästä aina vain hyvää hänelle. Vaikka hän näki kuinka isä löi äitiä, halveksi ja mollasi alituiseen.

Se aiheutti hänelle pahan ristiriidan. Se mitä hän näki ja koki vääräksi ja pahaksi muuttui minun takiani tavallaan hyväksi. Vielä eron jälkeenkin tuin lapsen ja isän välejä suorastaan hartia voimin, kun niin kuului tehdä. Pojasta tämä oli väärin. Hänellä oli tunne että isää ei saa vihata vaikka se tunne olikin päällimmäisenä.



Että pieleen kai se voi mennä vaikka miten päin olisi.

Että osa kokee tekemisensä oikeutetuksi. Eli ajattelevat, että lapsien isä ON ihan kelvoton ja on oikein, että lapsien mieli myrkyttyy. Eivät siis koe tekevänsä väärin.



Osa taas ehkä alarvioi sitä vaikutusta, mikä tekemisillään on lapsiin. Eivät pysty asettumaan lapsen asemaan, kun oma mieli on piripintaan täynnä vihaa ja katkeruutta ja käsittelemättä jääneitä asioita.



Osa taas ei välttämättä edes näe mitään ongelmaa. Jos heille sanottaisiin että miksi myrkytät lapsen mielen, he todennäköisesti sanoisivat että ai mitenniin myrkytän.

suurin ongelma on se ettei ihmiset pysty näkemään itseään ja tekojaan "oikein". He eivät tiedosta, että heillä on jokin ongelma, tai ongelman tiedostaminen on hyvin alkeellisella tasolla. Ongelmia ei vaan PYSTYTÄ näkemään, vaikka miten tsemppattaisiin ja yrittettäisiin, koska ihmisen puolustusmekanismien tehtävä on pitää asiat häneltä itseltään piilossa. Minä esim. koetin kovasti ponnistelemalla kasvattaa lapsestani erilaista ihmistä kuin itsestäni, huonolla menestyksellä. Luulin ihan oikeasti, että pystyn siihen. Mutta mun ongelmat oli kuin jäävuori - vain pieni osa oli itselleni näkyvissä. Näin jälkeenpäin vasta ymmärrän, miten yritykset toimia tietyllä tavalla olivat vain pieniä väreitä pinnalla, kun varsinainen jättilaisvirta meni pinnan alla, enkä tiennyt lainkaan kelluvani sellaisen vietävänä. Sen piti ulkopuolisen minulle näyttää.

Ja luultavasti mies vielä syyttää minua lasten mielen myrkyttämisestä häntä kohtaan. Todellisuudessa hän on omalla käytöksellään tehnyt lasten hänen luonaan olosta niin epämiellyttävää, että minä saan patistaa lapsia edes isänpäivänä käymään hänen luonaan..



Täytyy myöntää, että vasta eronneena en kauheasti ollut pahollani kun lapset eivät halunneet isän luokse mennä. Onneksi heillä on kuitenkin pysyviä ja paljon isäänsä parempia miehen malleja elämässään.

Katkeruuttakin varmasti maailmassa piisaa, mutta nostaisin esiin myös sellaisen seikan, että vaikka ulkopuolisen silmin joku isä on vaikuttanut ihan kunnolliselta ja kelvolliselta, niin aina sitä ei voi ihan 100% varmasti ulkopuolinen tietää. Harva nainen kuitenkaan kertoo niitä parisuhteen kaikista synkimmistä hetkistä missään kahvipöydän ääressä ja ne "myrkytystoimenpiteet" voivat olla vain jostain vähän lievemmistä asioista, kun varsinaista kissaa ei uskalleta nostaa pöydälle. Tämmöisen näköistä myrkytysilmapiiriä ja isän erinomaisuutta voi luoda hyvin myös se ilmiö, että isällä on todellisuudessa narsistin piirteitä. Nämä tietty vain esimerkkejä ja varmasti olet oikeassa, että oikeasti katkeriakin ihmisiä on, mutta joskus on syytä muistaa, että asiat eivät ole ihan sellaisia kuin miltä ne näyttää. Esim. narsistin ex-puoliso voi hyvinkin yrittää pitää lapsiaan narsistista erossa, toisaalta toki näin voi toimia itse mieleltään häiriintynyt, vaikka narsisti itsekin.

...että kaikki äidit eivät osaa erottaa omia ja lapsen tunteita toisistaan, symbioosi on siis jostakin syystä jäänyt päälle. Tämähän ei ole normaalia eikä näitä tapauksia ihan joka oksalla istu, mutta juuri näistä tulee pahimpia lastensa mielenterveyden vihollisia erotilanteessa. Äiti voi ajatella ihan aidosti ja tosissaan, että koska hän ei itse rakasta sitä miestä enää, ei lapsikaan voi häntä rakastaa. Ja kun hän itse ei halua nähdä miestä silmissään, ei lapsikaan voi haluta tavata isää. Lapsi omaksuu helposti nämä äidin asenteet ja saattaa alkaa itsenäisestikin hylkiä isää. Näin etenkin, jos lapsen ja isän suhde ei ole alunperinkään ollut kovin vahva. Jos taas suhde on ollut vahva, lapsi joutuu vakavaan ristiriitaan isänsä ja äitinsä väliin. Hän rakastaa isää, mutta hänellä ei ole lupaa rakastaa isää eikä iloita tapaamisista, vaan hän joutuu kokemaan niistä syyllisyyttä ja salaamaan äidiltä todelliset tunteensa. Tämä johtaa tunteista vieraantumiseen, ja sama jatkuu sitten sukupolvesta toiseen.