Luin Tiina ja Reko Lundanin Viikkoja, kuukausia

Googlaappa vähän elämäänsä jos sua kiinnostaa.

Kuoli, juu. Mutta silti heräsi uteliaisuus viimeisistä ajoista. Nyt sitten joku heti motkottaa haaskalinnuista. Mutta kun rupeaa tällaisessa asiassa tuntojaan kertomaan, niin kai se on inhimillistä toivoa, että kerrottaisi loppuun asti! Kun just se loppu on se mikä ihmistä eniten askarruttaa. Hienoa tietysti että kirjoittivat tuon kirjan. Pysäyttävää luettavaa.

ehkä halusi kuolla intimisti ja rauhassa kuitenkin. Koskettava kirja todella.

Siellä, täällä on liikiuttavia väläyksiä Rekon ja perheensä viimeisistä ajoista. Kertoo onneksi myös iloisia asioita.

Voihan sitä haluta kaikenlaista, mutta mikä sitten on todellisuus. Olisi kiva, jos tässä kulttuurissa joskus oikeasti puhuttais kuolemasta, eikä aina jätettäis kaikkea hienotunteisuuden verhon taakse. Jotenkin helpottais itseäkin. Eihän kaikki kuolemat ole samanlaisia tietenkään, mutta kun kuolema on niin kovin kaukainen ja pelottava asia länsimaiselle ihmiselle ja hirveä tabu.

Ps. Tämä ketju on mielekkäämpi kuin esim. tämä lapsiviha joulukorteissa aihepiiri....

missä hoidetaan kuolevia ihmisiä, niin tutustut kuolemaan paremmin. Usein esim syöpään kuoleminen on hyvin näännyttävää ja uuvuttavaa koko perheelle. Ihmisen persoona muuttuu kivuista, kipulääkkeistä, metareista ja itse kuolemanpelosta. Perheen kantavasta voimasta saattaa tulla perässävedettävä, ikäänkuin "lisälapsi". Kuolemassa ei ole glooriaa, se on surua, tuskaa ja ihan fyysistäkin kipua, valitettavasti.

loppu oli siis varmaan jotakin erityisen raskasta, tyhjyyttä josta halutaan kuitenkin rakentaa tuo positiivissävytteinen mutta realistinen kuva.. kirja oli ihana. mietin sitä joskus vieläkin. kuvittelen lopun semmoiseksi syvään hengittämiseksi.. syväksi itkuksi, josta viikkojen, kuukausien päästä hiljalleen nousi äiti vähitellen voimakkaampana tuhkasta. huoh

Ihminen vain kuihtuu, ja lopulta lakkaa hengittämästä, saa voimakkaita kipulääkkeitä.



sh