Miten kohdata sureva, ettei sanoisi mitään "väärää". Pahimmat surunvalittelukliseet?

Ystäväni oli muutaman kuukauden ajan niin vereslihalla, että lähes jokainen muu surija käyttäytyi hänen mielestään loukkaavasti. Pahinta oli, jos joku alkoi itkeä tai muuten ilmaista voimakasta surua hänen läsnäollessaan, koska hänen mielestään hänellä oli yksinoikeus surra, olihan se hänen miehensä. Itsekeskeistä, mutta niin sureva saattaa ajatella. Eivätkä toisten kyyneleet häntä todellakaan lohduta. Surevalle ei kannata puhua omasta surustaan ollenkaan.



Yleisimmät, kuluneimmat surunvalittelukliseet ovat parhaita, ne eivät ärsytä. Kliseet siis eivät ole pahoja, vaan hyviä. Pahinta on jos yrittää jotakin omaperäistä.



Meitä oli kaksi, jotka soitimme hänelle joka päivä ja ihan vaan kysyttiin kuulumisia. Annettiin hänen puhua. Noin vuodessa hän pääsi asiasta yli.

älähän nyt, kyllä minullekkin....

Minun ystäväni on kuin villasukka joka talvella lämmittää...

Muistan kun oma äitini kuoli aika yllättäen ja olin monta kuukautta vereslihalla. Erään kaverini äiti alkoi sitten kyynelsilmin muistella oman äitinsä kuolemaa, hän oli menettänyt oman 90-vuotiaan äitinsä n. 60-vuotiaana. Minua se ei tuossa tilanteessa lohduttanut vähääkään, vain ärsytti sillä koin silloin ettei hänen surunsa ollut yhtä "oikeutettua" kuin omani, olinhan nuorena ihmisenä menettänyt paljon nuoremman äitini. Hänen äitinsä kuuluikin jo kuolla, olihan hän vanha ja sairas.

Nyt ymmärrän, että suru ja luopuminen oli varmasti raskasta hänellekin, mutta se ei lohduttanut vaan melkeinpä loukkaisi. Parasta olivat ihmiset jotka kuuntelivat ja osoittivat myötätuntoa. Sillä tavalla se helpotti.

Ystäväni oli muutaman kuukauden ajan niin vereslihalla, että lähes jokainen muu surija käyttäytyi hänen mielestään loukkaavasti. Pahinta oli, jos joku alkoi itkeä tai muuten ilmaista voimakasta surua hänen läsnäollessaan, koska hänen mielestään hänellä oli yksinoikeus surra, olihan se hänen miehensä. Itsekeskeistä, mutta niin sureva saattaa ajatella. Eivätkä toisten kyyneleet häntä todellakaan lohduta. Surevalle ei kannata puhua omasta surustaan ollenkaan.

Yleisimmät, kuluneimmat surunvalittelukliseet ovat parhaita, ne eivät ärsytä. Kliseet siis eivät ole pahoja, vaan hyviä. Pahinta on jos yrittää jotakin omaperäistä.

Meitä oli kaksi, jotka soitimme hänelle joka päivä ja ihan vaan kysyttiin kuulumisia. Annettiin hänen puhua. Noin vuodessa hän pääsi asiasta yli.

Mä sanoisin vain, että olen kovin pahoillani.

Siis esim. miten joku tuntemasi ihminen selvisi samanlaisesta tilanteesta, tai miten itse tiedät mistä on kyse kun sinultakin on koira kuollut (en tarkoita että ap olisi näin tekemässäkään, kunhan kärjistän).



Puhu vain omasta hyvästä tahdostasi ja osanotostasi. Siis esim. "olen niin pahoillani sun puolestasi" tai "en voi edes kuvitella miltä sinusta tuntuu, mutta olet ajatuksissani". Myös "onko mitään mitä voisin tehdä auttaakseni" on ihan hyvä.

että tiedän miltä sinusta tuntuu.. yleensä toinen ei sitä kyllä tiedä

se oli Jumalan tahto. Kuulemma vanhemmat ihmiset noin sanovat joskus vauvan menettäneelle. Että pitää vain kestää, Jumala määräsi niin. Uskokoon kuka mitä uskoo, mutta on loukkaavaa mennä sanomaan noin surevalle.



Tosiaan, ei neuvomista eikä toisen elämän analysointia! Eikä tuota tiedän miltä sinusta tuntuu. Hyviä vastauksia edellä, paras on puhua vain siitä, että on pahoillaan. Kunhan esittää surunvalittelunsa edes jotenkin. Lapsensa menettänyt ystäväni sanoi, että pahinta on, jos joku ei kommentoi asiaan yhtään mitään. "Vaikka miten tökerösti sanoisi, niin kunhan sanoo jotain."



Hankala tilanne tietenkin, kun sureva on läheinen, ja jos itsekin on surija. Eihän omaa suruaan välttämättä pysty peittämään, vaikka esim. leski niin haluaisi.



Ymmärtäminen on tärkeää, tosiaan sureva ei välttämättä jaksa ajatella muita. Meillä lähisukulaiseni kuoltua toinen, iäkkäämpi sukulainen soitti ja kertoi ensin haikeissaan aiemmin tapahtuneesta oman miehensä kuolemasta, ja sitten rupesi tiukkaan sävyyn arvuuttelemaan, kuinka mahtoivat olla juuri kuolleen sukulaiseni taivasasiat. Osanottoa ei esittänyt.

Kaikkein parhaimmalta tuntui kun joku sanoi vain "otan osaa" ja ehkä laittoi käden olkapäälle tms. Itsekin pidin sitä aiemmin ihan typeränä kliseenä mutta siinä kauheassa surussa se tuntui lohduttavalta

kaikkein pahinta on tosiaan alkaa kertomaan jostain omasta hankaluudestaan tai surustaan, että itselläkin on "juuri nyt ollut niin kovin raskasta kun on tuo nuha". Tai että "minultakin kuoli juuri mummo, 98-vuotiaana". Surevasta tuo tuntuu tosiaan loukkaavalta, vaikka se puhujalle itselleen olisikin juuri raskasta. Minua omassa surussani auttoivat eniten ne, jotka tarttuivat käytännön asioihin, toivan ruokaa tai olivat vain seurana. Ja eivät loukkaantuneet, jos torjuin heidän avuntarjouksensa, kun en jaksanut. Älä vain anna ohjeita, miten surevan pitäisi toimia tai sano, että tiedät, miltä tuntuu. Kannattaa vain olla läsnä, eikä kadota, kuten jotkut, ei se suru tartu.