Lasten hankkiminen: kannattiko vai kaduttaako?

Joskus on tietysti raskasta mutta miten noita voisi katua?

Näin henkisellä tasolla, kyllä kannatti!



Rahallisesti ei varmaan kannattanut niin paljon, ja toki on aina hetkiä jolloin mietin että kaikki olisi yksinkertaisempaa jos lapsia ei olisi.

Mutta näin pitkällä tähtäimellä ja jos katsoo kokonaisuutta, niin ovat tuoneet enemmän postiivistä kun että olis kaduttanut.

Tietenkin vaatii oman satsauksensa mutta kyllä ne antaa myös paljon.

Toki on hetkiä että olen väsynyt, enkä jaksaisi ja muistelen kaiholla aikaa kun sai tulla ja mennä miten lystää, mutta ne hetket on harvinaisia. Lapsen antaa todella paljon enemmän kuin ottaa.

Joko kirjoitit tuon kieli poskessa tai sitten et ymmärrä elämästä yhtään mitään.



Perheessäni on kaksi pientä ihmistä, jotka ovat minulle maailman tärkeimpiä. Miten minä voisin heidän saamistaan katua??? Kadutko sinä omaa olemassaoloasi? Olisiko kannattanut jäädä syntymättä? Katuuko oma äitisi sinun syntymääsi? Oliko hänellä sittenkin sinusta enemmän harmia kuin iloa?

ehkä odottaa vielä. Nelikymppisenäkin voi hyvin tulla äidiksi.



Jos lapsensaanti on valintakysymys, täytyy motiivin olla kunnossa. Jos jo etukäteen pohtii, että äitiys voisi kaiketi kaduttaa, motiivi ei ole kunnossa. Oma jaksaminen voi etukäteen arveluttaa, mutta ei se, että ryhtyykö äidiksi vai ei.

muistelen aikaa kun ei ollut noita kahta alle 3 vuotiasta. Itse olen miltei 34 vuotias. Olihan se helppoa ja ihanaakin aikaa. Katunut en ole koskaan, mutta kaipaan kyllä sitä itsenäisyyttä ja vain omaan napaan katsomista. Joskus miehen napaan. Nyt lapset tulee ensin ja sitten vasta muut. Silti aina olen onnellinen ja tyytyväinen, että nuo "riiviöt" hankin. Pitää vain asennoitua, että se oma aika jää vähemmälle, samoin matkustelu ja harrastaminen. Sanoo kuka tahansa mitä vain, niin noin se on. Meillä ei ainakaan oltaisi perheen kanssa lainkaan yhdessä jos harrastukset olisi pysyneet täysin 100 prosenttisesti.



Minusta elämän täytyy olla jo aika rauhoittunut ennen kuin ne lapset hankkii, jottei olisi liikaa shokkia niin itselle kuin parisuhteellekin.

tai ainoa mikä kaduttaa, on ettei aloitttu lasten "hankintaa" aikaisemmin, nyt on varmaan tyydyttävä näihin kahteen. Nyt kahden jälkeen ottaisi vaikka pari lisääkin:) (Meillä on kyllä olleet aina kiltit ja perusterveet vauvat...)



Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö välillä olisi raskastakin, mutta on noi lapset siltikin vaan niin ihania.



Nyt menen häätämään vekarat vessasta isommilta tuhoilta välttyäkseni:)

Rakastan lapsiani enemman kuin omaa elamaani tai mitaan maailmassa. Se tunne on niin kasittamattoman vahva! Odotan nyt innoissani kolmatta.



Taytyy kylla ap:n puolustukseksi sanoa, etten minakaan nyt ollut mitenkaan "valmis" aidiksi. Ei sita voi MITENKAAN etukateen kuvitella, mita aitiys on! Mina ainakin kasvoin aidiksi ekan raskauden myota, pikkuhiljaa.

Näiden kahden puolesta olisin valmis kuolemaan! Vielä yhtä toivomme.

Elämässä tehtyjä ja tehtäviä valintoja ja niiden onnistumista määrittelee ap:n oma mielihyvä. Hänen on mahdoton eläytyä elämään, jossa maailman keskipiste ei ole hänen oma mielihyvänsä, vaan toisista huolehtiminen. Tottakai lapsista on harmia: tulen esim. surulliseksi, kun he ovat surullisia jostain asiasta mihin en voi vaikuttaa, kannan huolta heistä, kun he ovat jossakin missä heille voi sattua jotain ilman, että olen heitä auttamassa. Elämäni suurin ilo on, kun olemme perheen kesken ja kaikilla on hyvä mieli, kun esim. oma lapsi nauraa ja on silmin nähden onnellinen ja huoleton. On toki elämässäni muitakin osa-alueita, joista saan iloa ja onnistumisen tunteita - ja myös kannan huolta ja koen epäonnistumisia. Silti elämäni keskipiste on oma perheeni (mies ja lapset).

Hei, olen kolmekymppinen nainen ja olemme keskustelleet miehen kanssa lapsista. Kiinnostaisi tietää, onko perheellisten joukossa ihmisiä, jotka lasten kanssa elettyään ovat sitä mieltä että ei olisi kannattanut hankkia lapsia. Kerro mielipiteesi: ovatko lapset tuoneet enemmän onnea kuin harmia vai oletko sitä mieltä, että voi kun eivät olisi syntyneet ja olisi saanut elää lapsettomana?

t: tuleva äippä tai sitten ei

mutta jos nyt saisin päättää en olisi tehnyt lasta mieheni kanssa! olimme olleet 7 vuotta yhdessä ja lapsi oli tervetullut..ja luulin että en halua lapseni isäksi muuta kuin tämän miehen ja plaa..plaa.. mutta sitten lapsi syntyi eikä kerennyt edes 3 kk täyttää kuin mies hyppäsi toiseen sänkyyn ja sillä tiellä on edelleen... lapsi nyt 7kk. elikkä lasta en kadu,se on parasta maailmassa! mutta sen isää kadun! olisin halunnut tarjota lapselleni ehjän ja turvallisen kodin MOLEMPIEN vanhempien kanssa.. mutta nyt tarjoan sen parhaalla mahdollisella tavalla kullannupulleni YKSIN.

Oma aika on toki mennyttä, pinna palaa joskus ja välillä tuntuu että kaaos kaatuu päälle. Aika kuluu älyttömän nopeaa ja vuorokausi ei tunnu riittävän mihinkään. Mutta tätähän se elämä on ja eipähän käy koskaan aika pitkäksi, niin kuin joskus kun vielä kahden olimme miehen kanssa. :)



Oikeastaan vasta nyt kolmannen kohdalla voin sanoa, että nyt tuntuu "oikealta" eli lapsen syntymästä lähtien rakkautta ensi silmäyksellä. Kahden ensimmäisen kohdalla rakkaus syttyi kunnolla vasta kuukausien kuluessa. Kolmatta mietittiin kauan ja onneksi päädyimme vielä yrittämään ja siinä onnistuimme.

Vaikka kuten joku jo sanoi, elämä ilman lapsia oli yksinkertaisempaa ja itsenäisempää. Sen oman ajan perään haikailee joskus, kun tuntuu ettei ole tukkaakaan ehtinyt kammata. Minulle lasten saanti ei ollut edes valintakysymys, vaan oli pakko saada lapsia. Oli ihan tajuton tarve raskautua. Mutta lapsista saa ihan älyttömästi rikkautta elämään, hauskoja hetkiä, tuntee itsensäkin nuoreksi leikkiessä. Myös huolia, jotka ei ikinä lopu tietysti nyt. Ja sanon sen, vaikka kornilta kuulostaakin, että lapset on ihme, lahja. Ja jos et ole valmis, niin älä vielä hanki lapsia.

.. ja minäkään en ole ollut mitenkään vauva-innostunut. LApsista kyllä pidän yleisesti. NYt on siis yksi 3-vuotias ja toinen masussa tulossa. Kovasti häntä odotan ja jopa minulla pieni vauvakuume on aavistuksen nostanut päätään ;-)



Meillä etenkin mies halusi lapsia, minulla ne olisi voineet jäädä hankkimattakin. Tosin tunnen sen verran itseäni, että olisin saattanut sitä päätöstä 40-senä katua.



Nyt jälkeenpäin vain ihmettelen, miksi emme hankkineet näitä jo 5 vuotta aikaisemmin! Nyt olen itse 34. Suosittelen kyllä hankkimaan ennemmin 30 tietämillä kuin 40, ihan jaksamisen takia.



Mutta jos kovasti arveluttaa, niin miettikää vielä. Lapsi taatusti muuttaa elämää, muttei loppujen lopuksi niin paljon kuin ajattelin, että se muuttaisi. JA sen esikoisen kanssa on vielä aika helppo vauva-aikana liikkua, ei se elämä ole HETI kotona istumista (ellei ole allergioita, sairauksia, kehitysvammaa tms).



jos teillä on kovat menohalut (iltaelämä,kaverit, harrastukset, matkailu tms) niin se on kyllä sitten haaste. Se täytyy olla selvillä, että samaan tahtiin ei voi näitä tehdä kuin aikaisemmin.



Mutta kaduttaako? Ei todella yhtään! Voi jestas minä olen onnellinen tuosta yhdestä ja masu-asukkaasta!! Parasta mitä olen tehnyt ja saanut aikaiseksi, vaikka siltikään en ole vielä kokenut mitään yletöntä äiti-huumaa tai sitä, että "tämä on se asia miksi olen tässä maailmassa olemassa". Luulen, etten noita tule kokemaankaan (ellei tule vakavia sairauksia, onnettomuuksia tms)..



Ainiin, ja se vielä, että minäkin vähän pelkäsin sitä, että jaksanko sitten olla kiinnostunut koko ajan siitä lapsesta ja avoimen ihastunut, kun ei ollut sitä "vauvamaniaa" ja ehdotonta tarvetta saada lapsi. Kyllä sitä jaksaa kun lapsen kanssa elät. Tunnet sen niin läpikotaisin, että sitä kehittymistä on kiva seurata!

Kiitos (asiallisista) vastauksista. Elämä on melko rauhallista, baareissa liehuminen on jäänyt eikä kaukomatkahinkujakaan enää ole, joten niitä ei varmasti ikävä tulisi. Olen aina ajatellut että haluan lapsia joskus. Nyt kun asia on oikeasti ajankohtainen, onkin tullut mieleen kaikenlaisia kysymyksiä. Entäs jos lapsi onkin vaikka joku häiriintynyt adhd-tapaus tai vaikka vaikeavammainen - en ole missään hoivavietin hurmiossa, ja olisi varmasti raskasta sitoutua loppuiäkseen hoitamaan minusta täysin riippuvaista ihmistä, esim. vammaista.



Mitä katumiseen tulee niin kyllä varmasti esim. väkivaltaisten rikollisten äidit saattavat joskus miettiä että olisipa ollut elämä helpompaa ilman lapsia... elämässä hyvin pärjäävien ihmisten äidit varmasti vähemmän tällaisia miettivät. Vaikka ns. kielletty aihe tämä varmasti äitien keskuudessa on.



Te jotka kerroitte avoimesti että niitä kielteisiäkin tunteita voi olla, kiitos siitä, ihmisiähän tässä ollaan ja tarinanne lasten rakastamisesta ovat heti paljon uskottavampia kuin hormonihuuruisten hirviömammojen. :)



t. ketjun aloittaja

Etsin jokapaikasta mutta mukana ei tullut potallista kultaa. Kaikki piti itse maksaa. Tuli siis persnettoa. Sekunttiakaan en kyllä pois vaihtais.

Nyt siis kaksi ja ikää mulla 26v vielä kolmatta mieli tekis.



Miten omia lapsiaan voisi katua. Onhan välillä raskasta, mutta niitä parempia päiviä on kyllä enemmän

Sen olen ennen lasten hankkimista tiennyt, että lapsista on työtä, huolta ja joskus voi olla rankkaa Lapset saatuani minut on yllättänyt ainoastaan se, miten ihania nuo pienet ihmiset voikaan olla ja miten paljon tuovat iloa elämään. Tällaista en osannut kuvitella edes suurimmissa unelmissani silloin kun lapsista haaveilin. Joten suosittelen lämpimästi.

Olisi se varmana mennyt ennemmin tai myöhemmin muutenkin.

Siltä kannalta kaduttaa, mutta jos ajattelee realistisesti, ei kaduta.

Vähän säälin lapsiparkojani. Itsekäs kun olen, niin ei silti kaduta.

itse ja miehesi ei voi tietää, miltä teistä tuntuu vanhemmuus ja sen kannattavuus.



En kyllä tunne ketään, joka voisi kuvitella elämäänsä ilman lapsiaan, näin jälkikäteen kun lapsi tai lapst on hankittu. Eli meiltä joilla jo on lapsia ei kannata tällaisia kysellä :-). Meillä on lapset ja kukaan ei varman olisi niitä valmis katumaan.



Mikä tässä elämässä nyt kannattaa...mikä sinulle ap on tärkeää?

Tutki itseäsi!