Aargh! Anoppi soittaa 2-4 kertaa viikossa... mulle!

Jos oikein ärsyttää, kun puhelin soi, en lainkaan vastaa. Tarvittaessa totean, etten ole kuullut/huomannut, että puhelin soi.

kerran viikossa tai kahdessa on uudelle isoäidille tod.näk. liian vähän.

ehkä haluaisi viettää enemmän aikaa kanssanne/vauvan kanssa?

olisin ollut iloinen jos ex-anoppini olisi käynyt meillä vain kerran päivässä

eikä viisi...

Toivottavasti lapsesi on tyttö että saat ehkä vävyn tulevaisuudessa.

Miniät on ihan persiistä.

Yrittävät epätoivon vimmalla saada lastenlastensa kanssa takaisin pienen hetken menetettyä omien lasten lapsuutta. Olisivat aikoinaan huolehtineet lastenkasvatuksen kunnolla, niin ei tarvitsisi nyt vanhana yrittää jotain korvata lastenlastensa kautta. Aika aikaansa kutakin ja nyt on jo seuraavan sukupolven aika elää.

Ihan hyvät välit meillä on, mutta yleensä soittaa pojalleen.

No en ole minäkään enempää hänelle.

Asialliset välit, ei huonot, mutta ei olla erityisen läheisiäkään.

jotka ärsytti mua..Eli saattaa olla ihan ohimenevää ja tosiaan älä ain avastaa jos siltä tuntuu!

Ei ole hyvä, jos soittaa, ei ole hyvä , jos ei soita . MIKÄÄN ei ole hyvä.

Kukaan ei miestä valitse anopin takia. Se kuuluu vain pakettiin, jolloin se saattaa todella olla erilainen ihminen kuin joihin olet tottunut. Se ei ole sukua, joka menee siinä sivussa, kuten oma suku. Se on ihan uusi ihminen, jolla kuitenkin on aika tärkeä rooli nuoressa perheessä. Ja toisaalta anopille miniä saattaa olla vaikka kilpalija.



Olen kuullut anopeista, jotka hyväksyivät miniän vasta kun lastenlapsia tuli. Se ärsyttää miniää ihan hirvittävästi, että omana itsenään toivottiin häviävän ja nyt lasten kautta hyväksytään. Yritä siinä sitten tulla toimeen sellaisen ihmisen kanssa.



Anoppi on pahassa mahdoton energianviejä ja hyvässä loistava tuki. Kaiklla meillä on erilaiset anopit, joten jos joku kaipaa jotakin muuta kuin mitä saa, se hänelle sallittakoon.

Kyllä monet mummot ja vaarit rikastuttavat myös lasten elämää. He ovat tärkeä osa lapsuutta.

Tämän vuorovaikutuksen rakentuminen on täysin mahdotonta ilman säännöllistä kanssakäymistä.



Usein eli lähes aina se on miniä joka pistää, kapuloita rattaisiin. Ja kuinka ollakkaan ne miniän oma isi ja äiti ovat aina se parempi vaihtoehto.



Lapsi ei kuitenkaan jaottele isovanhempiaan jos hänelle annetaan reilu mahdollisuus tutustua molempiin sukuihin. Kun miniä ja anoppi haastaa riitaa maalaten piruja seinille ei se ole vaikuttamatta lapseen.





Eikä väittämäsi pidä paikkaansa, että he elävät omien lastensa menetettyä lapsuutta. He haluavat olla lastensa elämässä mukana. Siitä on molemille osapuolille hyötyä.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Vierailija - 5.2.2009 18:12 (ID 1363870)





Anopit ne vasta perseestä on.



Yrittävät epätoivon vimmalla saada lastenlastensa kanssa takaisin pienen hetken menetettyä omien lasten lapsuutta. Olisivat aikoinaan huolehtineet lastenkasvatuksen kunnolla, niin ei tarvitsisi nyt vanhana yrittää jotain korvata lastenlastensa kautta. Aika aikaansa kutakin ja nyt on jo seuraavan sukupolven aika elää

Kai se silti on ap:n asia päättää, paljonko hän tai lapsensa on anopin kanssa?

Olen kyllä aika ilkeä, koska anoppini on oikeesti tosi kiva ja tulen hänen kanssaan hyvin toimeen, tulin jo ennen kuin lapsemme syntyi. Pari sellaista juttua on kuitenkin tässä vuosien aikaan ollut, joista olen todella hänelle loukkaantunut ja joita en voi unohtaa. Ei mitään erityisen pahaa, mutta sellaista, että anoppi menee vähän liian pitkälle, astuu jonkun rajan yli niin että tuntuu siltä että on pakko ottaa etäisyyttä. Nykyään tulemme siis kuitenkin oikein hyvin toimeen, mutta anoppini on kai kovin sosiaalinen ihminen, mitä minä taas en välttämättä aina jaksa olla, ja lisäksi hän on kovin yksinäinen, kun miehensä on kuollut ja lapset lähteneet kotoa. Minusta taas on kiva (vaikka haikeaa), kun anoppi on suht lähellä, oma äitini kun asuu toivottoman kaukana.



Kyllä yritän aina pitää mielessä, että lapsemme on myös anopin lähisukulainen ja että anopilla on oikeus tavata lastamme niin paljon kuin haluaa, ja kyllä hän saakin.



Kuten tuossa edellä sanottiin, kukaan ei kuitenkaan ole anoppiaan valinnut, niin että suhde on ihan ainoa laatuaan, kun kyseessä ei ole verisukulainen tai ystävä, mutta kovin läheinen ihminen kuitenkin.



Pelottaa se, että itsestänikin jonakin päivänä tulee anoppi...



Ap

Lapsella on oikeus molempiin sukuhin.



Lapsella on myöskin isä. Isänkin mielipidettä on kuultava.



Ja jos katsotaan lapsen parasta, olisi niin miniän kuin anopinkin pyrittävä pysymään väleissä.



Tiedän aivan liian monta surullista tapausta jossa lapsi ei saa tavata isovanhempiaan.



Lapsi on kuin iso-?-merkki hänelle ei anneta edes mahdollisuutta.

voi puhua miniänä ja anoppina olosta. Kertoa siitä miltä tuntuu astua vieraaseen sukuun. Ei sitä sukulaisten kanssa naimisiin mennä.

Anopilla on jo kokemusta siitä miniä olosta. Kysyä miltä tuntui olla miniä ja millainen anoppi oli.



Hassua että miehillä ei ole näitä ongelmia samassa mittakaavassa.

Ap:lla isoäiti saa tavata lapsenlastaan, mutta perheen terrorisoimiseen ja käskyttämiseen ei hänellä silti ole oikeutta.



Ja laki ei kyllä tunne mitään oikeutta isovanhempiin. Hyvä niin.



Ja jos isä kerran on olemassa, piinatkoon se anoppi sitten häntä. Hänen äitinsähän hän on. Mitä helvettiä sitä miniälle pitää soitella?

Suosittelen lämpimästi kaikille nuorille miniöille. Minä itse olen jo toivottoman vanha siihen ja välit selvästi niin viileät, ettei enää onnistu. Olen ollut miniänä 20 vuotta. Ärsyyntynyt kuin ampiainen monen monta kertaa peruskilttiin anoppiin, joka on täysin minun vastakohtani. Kun anoppini sai lapsensa, hän oli alle 20-vuotias maalaistyttö, joka todella tarvitsi anoppiaan, että lapset edes pysyivät hengissä.



Minä, hänen miniänsä, olin 33-vuotias ammattikasvattaja, paljon nähnyt ja kokenut, kun eka lapseni syntyi. Olin kasvanut ison sisarusparven vanhimpana ja hoitanut lapsia koko ikäni. En todella tarvinnut mitään apua. Tiesin tietäväni tuhat kertaa enemmän lapsista ja lastenkasvatuksen nykykäsityksistä ja meinasin repiä peliverkkarini, kun anoppini hyvää hyvyyttään tahtoi neuvoa. Hän otti oman anoppinsa roolin ja minä meinasin turvaista kuonoon. Henkisesti olen niin tehnytkin.



Olen ymmärtänyt mummun ja lasteni välien tärkeyden, mitä vaalin kyllä. Mutta minä pysyn niistä poissa. En tänä päivänäkään vielä kestä mitään neuvoa ihmiseltä, joka ei ymmärrä tarjoavansa hönttejä neuvoja. En siedä anoppiani tuntia pidempää koskaan. Ja ymmärrän varsin hyvin, jos joku muu arvostelee anoppiaan. Olen takuulla hyvä anoppi oman mittapuuni mukaan tulevaisuudessa, mutta miniäni saattaapi olla uusavuoton tyttö, jolle en osaa sitten tarjota apua siinä, missä hän tarvitsisi...

Sillä perusteella hänellä on myös oikeus periä isovanhemmat.



Ai... että miksi miniälle pitää soitella? Jos miniä on aviossa anopin pojan kanssa kuuluu hän laillisesti sukuun;)

Molemmat on naitu samaan sukuun. Siinä jo riittää kovasti puheenaihetta.



Se isovanhempi voi olla suuri turva lapselle, jos perhettä kohtaa esim.jokin suuri onnettomuus

ja olisi kiinnostunut lapsenlapsestaan.

eikä hän myöskään todellakaan peri isovanhempiaan, muuta kuin jos sen puolen vanhempansa on kuollut.



Ei miniä ole sukua anopille, vaikka olisikin naimisissa pojan kanssa. Ei hän ole sukua edes sille pojalle tai miehelleenkään, naimisissa vain.



Voi olla, tai sitten voi olla pain in the ass.



Ja hieman kaukaa haettua on sietää anopin puheluja vain mahdollisen suuronnettomuuden takia...

minulle.

Juuri viikonloppuna kävi meillä ja suri sitä, että meidän välit on jääneet niin etäisiksi. Olemme paljon joutaneet hoitamaan hänen asioitaan ja hän ei ole kyennyt olemaan lapsenlapsiensa kanssa. Silti lapsemme aina ilolla tapaavat mummiaan ja puhuvat hänestä.



Kolmen pojan äitinä suren joskus jo etukäteen, että en pahimmillaan miniän takia saa suhdetta lapsenlapsiin. Miniä voi todella erottaa lapset miehen vanhemmistaan, mutta samalla omat vanhemmat ovat kaikki kaikessa. Tämä on niin monta kertaa nähty.