Lue keskustelun säännöt.
Mä en jaksa enään tätä lapsettomuutta
02.02.2009 |
Lasta yritetty 5v, hääyöstä alkaen,. Talot kaikki on rakennettu isoa perhettä varten..
Mutta lasta ei vaan kuulu, hoidoissa ollaan käyty nyt vajaa vuos, tänään soitin kuudennen siirron tuloksia, negatiivistä tietenkin...
Minulla hajoo pää tätä tahtia, kaikkialla syntyy vauvoja, ensimmäisiä, toisia, kolmansia ja neljänsiäkin.. Ja toiset toivottuina, mutta suurin osa enemmän tai vähemmän vahingossa.
Mä olen niin kateellinen ja katkera, en tiedä mitä pahaa olen tehnyt että meille lasta ei suoda, ei edes vahingossa...
Itkettää....:(
Kommentit (28)
Sekin on vuosien prosessi. Prosessi kannattaa kuitenkin aloittaa vaikka ei olisi vielä tehnyt lopullista päätöstä. Muuten tulee ikä helposti vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja parempaa miestä saa hakea...
Mutta luonnollinen jatke suhteelle on lapsi, ja olen aina haaveillut isosta perheestä.
Meillä on ystäväperheissä muutama 4 lapsen perhettä, eikä ajatus ole ollenkaan vieras ettenkö haluaisi samaa hulabaloota meillekkin.
Endometrioosi on vaivana ja tiet eivät pysy millään auki.. EIkä näytä alkion suoraan siirto kohtuunkaan tuottavan mitään tulosta...
Ei jaksa enään, kuukaudesta toiseen samaa pettymystä. Haluaisin jo lopettaa hoidot, en vain jaksa enään...
Mutta kun niin haluaisin kokea sen raskauden ja muut siihen liittyvät ihanuudet, niinkuin kaikki muutkin naiset.
Mutta sitten vasta kun ei ole enään mitään vaihtoehtoa eikä meille kukaan enään halua siirtää yhtään alkiota mihinkään suuntaan..
Tai sitten voi olla että tosiaan lopetamme kohta tämän kidutuksen ja siirrymme adoptio jonoon.
Se vaan tuntuu siltä että se olisi sinetti sille ettei meille tule oikeasti koskaan omaa lasta, siis biologisesti...
Oikeestaan sekään ei ole niin tärkeää, siis se että onko lapsi biologisesti oma, vaan haluaisin tuntea raskauden ja synnytyksen, sen kaiken mistä kaikki naiset jaksavat puhua vaikka tuntikausia...
Toivon sulle voimia ja jaksamista. tiedän kuinka katkeralta toisten vauvauutiset tuossa elämäntilanteessasi tuntuu...
T: itse 4v: lapsettomuushoitojen jälkeen onnistunut.
voimia ja halauksia.
sellaisen vinkin voisin antaa, että kokeile vyöhyketerapiaa.
Missä päin asut. Tiedän erään hyvän vyöhyketerapeutin/akupunktiohoitajan, asuu pääkaupunkiseudulla. Hänellä hyviä hoitotuloksia myös lapsettomuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun siskolla oli putket kanssa tukossa endosta, mutta homeopatia auttoi hällä.
Niinpä minusta tulee kohta täti!
ei siinä raskaana olossa ole mitään ihanuuksia, kurja olo yötä päivää. Ainoa ihanuus on se, että tietää saavansa lapsen. Ja sen tiedon saat adoptiostakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me yritimme lasta 5,5 vuotta joista hoidoissa 4,5v. Ehdittiin tehdä 6 IVF hoitoa ennen kuin natsasi (siirtoja ehkä 10). Muutama kemiallinen raskaus oli saldona ennen kuin natsasi.
En sano että "kyllä se teilläkin onnistuu" koska eihän sitä kukaan voi taata. Mutta ison halauksen lähetän kuitenkin ja suosittelen myös miettimään sitä adoptiovaihtoehtoa.
Meillä esikoinen tuli 3 vuoden hoitojen jälkeen - itselläni myös endo. Kakkonen oli ihanaakin ihanampi luomuplussa - ikäeroksi tuli 2 vuotta! Olin jo ajatellut, että tyydytään vaan koiriin, jos ei julkisen puolen hoidoilla omaa saada, mutta tuli meille sentään 2 lasta (tai ehkä enempikin, aika näyttää).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpompaa lillua siellä hoidoissa.
Itsellekään tämän raskauden saaminen ei ollut ihan yksinkertainen juttu, vaan sitä puuhattiin pari vuotta. Vielä en tiedä miten tässä käy, yksi lyhyt raskaus oli aiemmin ja se meni kesken, tämäkin vasta alullaan. Olen ollut tosi surullinen hankaluuksien kohdatessa, mutta voin vain kuvitella miltä tuntuu viiden vuoden yrityksen jälkeen.
Kuitenkin minäkin kehoitan harkitsemaan sitä adoptiota. Ystäväni sanoi joskus ajatelleensa, että pahinta elämässä olisi se, ettei saisi omia lapsia. Sitten niin kävikin, ja hän päätyi adoptioon. Nyt hän sanoo, että koko ajatus tuntuu absurdilta, nythän hänellä on ihana oma lapsi, vaikkakin biologisesti toisen. Hän kokee äitiyttä siinä missä muutkin, eikä koe enää olevansa lapseton. Jos sen pienin veijarin kanssa eläminen on pahinta mitä voi sattua, ei se niin kamalan pahalta vaikuta, hän mietti.
Adoptiota ennen pitää käydä pitkä ajatusprosessi, mutta sen käytyään voi levähtää.
Mutta sen vielä sanon, että mieheni vanhemmat saivat mieheni 16vuoden yrittämisen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on sentään mahdollista saada se mies... ja sitten se vauva.
Ap, lämmin halaus. Itse olin hoidoissa yhteensä 2,5 vuotta ja olin tulla hulluksi tuskasta ja väsymyksestä. Lopulta onneksi teimme ratkaisun: luovutetut sukusolut. Aluksi en kyennyt edes asiaa harkitsemaan, mutta kannattihan se. Nyt on ihana lapsi.
Periaatteeni oli aina, etten luovuta ennenkuin onnistun. Älä sinäkään.
Ja mitään lohdun sanoja on niin vaikea löytää.
Meilläkin oli kivinen tie ja tuntui siltä, että kaverit vieressä sikiää, me vaan ei. No, ei meillä ole vieläkään sitä biologista lasta, mutta oma rakas adoptiolapsi on ja siitä ollaan ikuisesti kiitollisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että joutuu käymään pitkän ajatusprosessin läpi ollakseen valmis alkamaan äidiksi ei-biologiselle lapselle. Minusta ainakin tuntuu, ettei asia olisi ihan yksinkertainen. Pitäisi surra sitä, ettei saa kantaa omaa lastaan, eikä saa lasta omilla geeneillä. Kun pitkien hoitojaksojen jälkeen väsyy niihin fyysisesti ja henkisesti, alkaa luovuttaa niiden suhteen. Kun aika on kypsä, tekee ehkä päätöksen adoptiosta. Se päätös voi olla levähdyspaikka. Tavallaan pysäkki yhden yrittämisen lopun ja toisen yrittämisen alun välillä.
En tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan. Mutta minusta tuntuu, että minun ainakin itseni pitäisi kulkea vielä pitkä tie ennen kuin olisin valmis adoptioon. Luulen, että olisin lopulta, ja olisin varmaan onnellinen niinkin. Mutta luulen asiasta päättämisen (tämä tie on meille mahdollinen, se voidaan valita) tuovan jotain helpotusta. Levähdystä.
En tarkoittanut, että adoptioprosessi olisi itsessään levähdys.
ehkä puhuin niin omakohtaisesti kun olen asiaa miettinyt.
Mutta luulen, että aika monen täytyy luopua joistain unelmistaan ja hyväksyä tilalle uusia, ja monet joutuvat siinä suremaankin.
Ei kaikilla ole mitään tarvetta tuollaiseen.
niistä on pulaa
kaikki haluaa vauvan
ennen kuin koko adoptioprosessin aloittaa, ei sinne edes oteta aikaisemmin.
Ja käsitys siitä, että neuvonnan jälkeen seuraisi jonkin sortin levähdys on kyllä ihan tuulesta temmattu. Kyllä se stressi jatkuu ihan siihen asti, kun lapsen on kotiin asti saanut. Ei siinä juuri levähdellä missään vaiheessa.
että pääsee aloittamaan vuosikausien hornan, niin hienoa. Minusta koko prosessissa ainoa levähdyksen paikka oli se, kun sain toisenkin lapsen viimeisenkin seurantakäynnin pulkkaan. Muu oli silkkaa hornaa, stressiä, painetta ja tuskaa ja kärsimystä alusta loppuun.
ei varmaan lohduta, mutta sulla on sentään se mies etkä ole yksin !
Minä olen jo 10 vuotta etsinyt sitä oikeaa ja masennellut ja katsellut vierestä kuinka kaverit menee kihloihin, naimisiin, muuttavat yhteen jne. Ja minä vain elän aina yksin vuodesta toiseen eikä elämässä tapahdu mitään.
Joten koita olla onnellinen siitä miehestä sentään ! Yksin olo on pahinta. Teillä on sentään mahdollisuus joskus saada se lapsi !