Vauvan saaminen alkoi pelottaa
Meidän suunnitelmissamme on ollut ehkäisyn pois jättäminen ensi syksynä. Ikää alkaa olla sen verran että jos lapsia aiotaan tehdä niin alkaisi olla aika aloittaa.
Mies haluaa lapsia ja aina ehdottomasti halunnut. Itse olen ollut aina vähän epäröivämpi mutta toisaalta oudolta tuntuu ajatus että niitä ei ikinä tulisikaan.
Olen seurannut useamman perheen kamppailua pienten lapsien kanssa lähipiirissäni. Toiset ovat eron partaalla, joku todella pahasti masentunut, osa ei saa nukuttua enää ollenkaan. Elämä on (juttujen perusteella ainakin) pelkkää rutiinia vuosikaudet.
Elämme impulsiivista elämää ja matkustelemme paljon. Kumpaakaan ei kotityöt paljon kiinnosta ja rutiinit vielä vähemmän. Siivouksen hoitaa siivooja, pyykit pestään kun kaapissa ei ole enää mitään puhtaana..
Itseäni pelottaa se että joudun muuttumaan nalkuttavaksi akaksi. Kannan päävastuun siitä että talous tällä hetkellä pyörii (vaikkakin siis minimiresurssein) ja mies tekee sen mitä käsketään. Näen jo silmissäni kun ollaan vaikka lähdössä reissuun: mies koittaa luikahtaa rappukäytävään ja minä juoksen ympäri taloa kiukkuisena pakkaamassa kamoja, laittamassa ruokia jääkaappiin ja sammuttamassa valoja. Hississä nalkutan miehelleni siitä että hän ei ole avuksi. Ja tämä sitten toistettuna kaupassa käymisen, pyykin pesun ja muiden hommien yhteydessä. Voi miten minä inhoan tätä ajatusta!
Parisuhteemme on hyvä, vahva ja toimiva. Voisin kuvitella että monilla muilla alueilla meistä tulee oikein hyviä vanhempia, tykkäämme peuhata kaikenlaista, olla lasten kanssa, hoitaa parhaat päivähoidot ja koulut. Rakastaa kunnioittaa ja kasvattaa. Mutta nämäkin asiat menevät helposti pieleen jos rutiinihommat rassaavat ylen määrin..
Eli lapset kiinnostavat, katkeraksi kotitalouskoneeksi muuttuminen ei.
Olisikohan täällä viisasta sanaa sanottavaksi jollakulla: kannattaako näillä mietteillä tehdä lapsia? Tai onko joku keksinyt loistavaa ratkaisua tilanteeseen? Au pairista ei varmaan ole tarpeeksi apua? miten olisi muutto Kiinaan jossa olisi varaa pitää kotiapulaista..?
että jos sitten ei niitä lapsia hommaakkaan niin kuinka paljon sitten jää harmittamaan kun se on jo myöhäistä.
Tottakai lapsiperheillä on ensin rankkaa joillakin on rankempaa kuin toisilla. varmasti kaikkia pelottaa aluksi mitä se sitten onkaan oikeasti. Mutta mun sydän suli ainakin ihan täysin kun sain oman poikani syliin, enkä tasan vaihtaisi tätä elämää pois mistään hinnasta.
Meillä oli tosi vaikeaa ensin pienen vauvan kanssa koska heti iski koliikit ym. muut asiat mutta meillä on edelleenkin hyvä parisuhde eikä me olla miehen kanssa muututtu miksikään. Ei meillä nalkuteta vaan meillä pääasiassa nauretaan :)
Mielestäni se on aika lailla itsestä kiinni, minkä lainen siitä perhe elämästä sitten tulee.
Lasten kanssa pystyy myös hienosti matkustelemaan ja olla menossa päivittäin. Tai minä en ainakaan ole kotiin hautautunut vielä enkä aio tänne jatkossakaan hautautua vaikka toista lasta yritetäänkin :)
Ja vaikka minäkin olen koti äitinä tällä hetkellä niin ei ole koskaan ollut sellainen olo että asun vain hellan vieressä. Kotihommat vie minulta vain sen 1-2 tuntia päivässä, joskus tietenkin täytyy siivota enemmän ja silloin menee enemmän aikaakin :) Mutta ne työt sujuu siinä kaiken ohella.
Viikonloppusin laitamme lapsen nukkumaan ja menemme miehen kanssa saunaan ja höpisemme siellä viikon tapahtumat kaikessa rauhassa ja nautitaan toisistamme :)
Toivottavasto tästä oli jotain apua, mutta pääasia tässä jutussa oli se että kaikki kestää vain kuitenkin sen hetken, sitten lapsi on jo niin iso että elämäkin on jo tosi helppoa. Meillä ainakin on tällä hetkellä helppoa vaikka lapsi täyttää vasta 2 vuotta :)