Onko syömättömyys tämän ajan ilmiö?

Viittaan aloituksellani aiemmaan ketjuun syömättömästä lapsesta.



Tietäisikö kukaan, esiintyikö vaikka 50-luvun Suomessa näitä syömättömiä lapsia tai onko kehitysmaissa tällaista ilmiötä? Oman arvaukseni mukaan ei todennäköisesti ole, koska ruoka on näissä maissa vain ruokaa, arjesta selviämisen mahdollistaja.



Omat lapseni ovat aina hyviä syömään. Siksi en oikeasti ymmärrä, kuinka kamalaa lapsen syömättömyys varmasti on. Silti haluan esittää omia huomioitani aiheeseen liittyen.



Tuttavaperheessämme on kaksi selkeästi huonosyömäistä lasta. Ateriointi yhtä aikaa heidän kanssaa on Kokemus. Poika kuulustelee joka ikisen ruoka-aineen, mitä ateriaan on laitettu. Onks tässä sipulia? Mitä tää kastike on? Mitä tää margariini on? Jne. jne. Ja äiti vastaa kiltisti, selittää ainesosat yksityiskohtaisesti ja käy kauppaa,lupaa lapselleen peliaikaa tai vaikka uuden lelun jos lapsi "voisi syödä ihan pikkasen vaan". Isä kaivelee jauhelihapihviä ja säestää "ethän sä vaan laittanut tähän sipulia?!"



Toisessa perheessä äiti toteaa jo valmiiksi, kuinka meidän Perttu on niin huonosyömäinen ja lapsen tultua pöytään tekee asiata esityksen. Lapsi kuulee jatkuvasti, kuinka huonosti syö, ihme kun söi Noinkin paljon ja en mä tykkää ite tästä ruuasta ja syön sitten myöhemmin. Ja ei sun Perttu tartte syödä jos tää on susta pahaa... oliko päiväkodissa muuten hyvää ruokaa?



Mielestäni em. oikean elämän esimerkeissä on päivän selvää, mistä lapsen syömättömyys johtuu. Kyseessä on siis 3-6-vuotiaat lapset.



Mielestäni aterioinnista ei pidä tehdä kokemusta tai ohjelmaa. Ei houkutteluja tai ruuan ihastelua, sapuska naamaan tai pois pöydästä. Syöminen on kärjistetysti kehon hoitoon liittyvä toiminto, keten esim. hampaiden pesu tai vessassa käynti, niihinkään tuskin suhtaudutaan kovinkaan elämyksellisesti.

En tiedä terveen lapsen kuolleen Suomessa ruokapöydän ääreen, joten ilmiöön löytynee tervejärkinenkin ratkaisu